Ei ole vielä edellinenkään valmis. Taitaa olla sitä edellisetkin hiukan kesken. Eivät ne oikeasti ole laiskuuttaan tai siis meidän laiskuudestamme johtuen kesken, vaan ideoiden karattua liian pitkälle lomalle, on vain odoteltu rauhassa niiden paluuta. Mihinkäs tässä on hoppu? Sisustusremonteista tietenkin siis on kyse.
Sitä menetettyä työhuonetta kaipailin syksyllä, kun aloin purkaa tuolta nurkkahuoneesta prinsessaverhoiluja. Vaaleanpunaiset prinsessat muuttuivatkin työn edetessä mustiksi prinsessoiksi. Työhuoneajatus katosi käpälämäkeen. Onneksi on nyt edelleen prinsessoja kuitenkin. Monster High'ko se alkaakin ensi syksynä?
Tässä ikuisen remontin vietävänä ajattelin olla ajatukselle uskollinen ja laitoin parvisängyn myyntiin. Vielä ei ole oikeastaan mitään ajatusta työhuoneen sisustuksesta, mutta nyt asia on laitettu virallisesti hautomoon. Siinä lämpötilan sopivuutta etsiskellessä ja ideoiden kuplintaa odotellessa ehtii hyvin vaihdella muutaman vessanpöntön, pykätä pystyyn vihdoin pukuhuoneen luonnonkiviseinän ja tapetoida olohuoneen peiliseinän. Siihen tuli tapetti hankittua jo ehkäpä vuosi sitten, mutta on kovin radikaali vaihtoehto, joten on annettu sen viettää tovi hautomossa. On nukuttu muutaman yön yli. Samaan henkeen hankitut Pentikin lamput mustine varjostimineen pylväiden päällä peilin vieressä ovat saaneet tasoitella tietä olohuoneen mustalle tapetille. Nyt olemme vakuuttuneet sen sopivuudesta ja oikeasta valinnastamme.
Huippua asiassa on se, että mieheni oli sopinut meille remonttimiehen hommiin. Saattaa olla, että se oli sanaton palaute nurkkahuoneen remontin jäljestä. No, parasta kuitenkin, ettää jotakin alkaa taas jopa tapahtua. Voisihan se olla, että jokin päättämättömyys iskisikin kaksin pakertaessamme ja unohtuisimme "taas hiukan suunnittelemaan". Hienoa siis, että saadaan nämä keskeneräiset projektit sassiin. Sitten voikin iloisin mielin keskittyä virittelemään uusia juttuja. Ideoista ei ole puutetta.
Taitaisi olla helpompaa tarttua pensseliin ja vedellä pikkuhiljaa koko koti mustaksi. Räiskäyttäisi vain muutaman vedon violettia ja toisaalle pläjäyksen punaista. Kynttilät palamaan ja That´s it! Mutta kunnioitan ehkä saamaani sanatonta palautetta ja antaa mennä näin hissukseen...
Kovin tyytyväinen olen kuitenkin tähän väkeväsävyiseen luolaamme. Sopii räiskyville luonteillemme!
perjantai 15. marraskuuta 2013
torstai 14. marraskuuta 2013
Nyt se löytyi!!
(Nurkkahuoneremontti jatkuu taas... )
Jippii! Nyt se löytyi! Divaani nimittäin - JES! Kuukausi meni haistellessa ja maistellessa ja antaessa ajan valua ohi. Luotin kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jostain eteen tupsahtaa juuri sellainen divaani, mitä olen mielessäni ikävöinyt. Sisutus on välillä aikaa vievää. Asianhan saisi hoidettua pikavaihteellakin, mutta olisiko tulos ihan juuri sellainen, mitä loppujen lopuksi kaipasit? Kun asia perinpohjin hautuu, voi olla varma mielipiteestään.
Melkein kuitenkin jo ajatuksissani annoin periksi. Ajattelin, ettei ehkä sitten laiteta nurkkahuoneeseen divaania, koska mistään ei sopivaa tunnu löytyvän. Divaanejahan siis on liikkeissä pilvin pimein, mutta ei juuri sellaista joka olisi hypännyt mukaamme, halunnut meille asumaan - tai siis jonka me olisimme halunneet adoptoida perheeseemme. Olimme jo vähällä muuttaa suunnitelmia nojatuolityyppiselle puolelle, ja selityksissähän olisi löytynyt sitä vaihtoehtoa rasvaamaan vaikka mitä argumentteja.
Luottavaisin mielin, olemme työntäneet siis vain ajatuksen pois mielestämme. Maailmalla liikkuessamme on kurkittu kyllä kauppa jos toinenkin divaanimielessä, mutta sen enempää väkisin hieromatta. Ja nyt se sitten osui ja upposi. Hiukan täytyy vielä mittailla, mutta kyllä se nyt varmasti tämä pitää olla. Teitä ei ehkä yllätä, että huonekalu on mustaa nahkaa Chesterfield-tyyppisesti niiteillä koristeltuna. Liian raskasta 12-vuotiaalle? Höpölöpö! Sopii mielikuvaan kuin ... no, hyvin!
No, ei tämä ihan näin auvoista ole... Sillä välin, kun odottelimme divaanin paljastumista piiloleikistään, ehti haluamani lamppu kadota myynnistä - hohhoijaa! En anna vielä periksi. Kyllä se huone siitä valmistuu, jos ei täksi jouluksi niin seuraavaksi.
Ai niin - tein impulssilöydön samassa liikkeessä, kuin tuo ylistämäni divaani köllötteli: Piipariselle löytyi mustaa samettia koulupöydän tuoli, jossa on ihanan neitimäisesti kimalluksella kirjailtu iso kruunun kuva. So english!! Silti vielä kirpoo se kruunuvalaisimen loppuminen. Ehkä siinä olin hiukan hölmö, kun en sitä vaan hankkinut. Mietin, etten hanki, jos ei sitten sovikaan tyyliin, ellei divaania ja muuta sen tyylistä systeemiä löydykään. Pitääpäs alkaa kääntää pakkaa, jos jostakin vielä sellainen irtoaisi. Montaa ei kai ollutkaan...Toisaalta - keksinpä juuri - pitääkö sen valaisimen olla musta? Voisiko se olla kirkas, kuten kruunun kuva uudessa koulupöydän tuolissa? Hmmm...
Jippii! Nyt se löytyi! Divaani nimittäin - JES! Kuukausi meni haistellessa ja maistellessa ja antaessa ajan valua ohi. Luotin kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jostain eteen tupsahtaa juuri sellainen divaani, mitä olen mielessäni ikävöinyt. Sisutus on välillä aikaa vievää. Asianhan saisi hoidettua pikavaihteellakin, mutta olisiko tulos ihan juuri sellainen, mitä loppujen lopuksi kaipasit? Kun asia perinpohjin hautuu, voi olla varma mielipiteestään.
Melkein kuitenkin jo ajatuksissani annoin periksi. Ajattelin, ettei ehkä sitten laiteta nurkkahuoneeseen divaania, koska mistään ei sopivaa tunnu löytyvän. Divaanejahan siis on liikkeissä pilvin pimein, mutta ei juuri sellaista joka olisi hypännyt mukaamme, halunnut meille asumaan - tai siis jonka me olisimme halunneet adoptoida perheeseemme. Olimme jo vähällä muuttaa suunnitelmia nojatuolityyppiselle puolelle, ja selityksissähän olisi löytynyt sitä vaihtoehtoa rasvaamaan vaikka mitä argumentteja.
Luottavaisin mielin, olemme työntäneet siis vain ajatuksen pois mielestämme. Maailmalla liikkuessamme on kurkittu kyllä kauppa jos toinenkin divaanimielessä, mutta sen enempää väkisin hieromatta. Ja nyt se sitten osui ja upposi. Hiukan täytyy vielä mittailla, mutta kyllä se nyt varmasti tämä pitää olla. Teitä ei ehkä yllätä, että huonekalu on mustaa nahkaa Chesterfield-tyyppisesti niiteillä koristeltuna. Liian raskasta 12-vuotiaalle? Höpölöpö! Sopii mielikuvaan kuin ... no, hyvin!
No, ei tämä ihan näin auvoista ole... Sillä välin, kun odottelimme divaanin paljastumista piiloleikistään, ehti haluamani lamppu kadota myynnistä - hohhoijaa! En anna vielä periksi. Kyllä se huone siitä valmistuu, jos ei täksi jouluksi niin seuraavaksi.
Ai niin - tein impulssilöydön samassa liikkeessä, kuin tuo ylistämäni divaani köllötteli: Piipariselle löytyi mustaa samettia koulupöydän tuoli, jossa on ihanan neitimäisesti kimalluksella kirjailtu iso kruunun kuva. So english!! Silti vielä kirpoo se kruunuvalaisimen loppuminen. Ehkä siinä olin hiukan hölmö, kun en sitä vaan hankkinut. Mietin, etten hanki, jos ei sitten sovikaan tyyliin, ellei divaania ja muuta sen tyylistä systeemiä löydykään. Pitääpäs alkaa kääntää pakkaa, jos jostakin vielä sellainen irtoaisi. Montaa ei kai ollutkaan...Toisaalta - keksinpä juuri - pitääkö sen valaisimen olla musta? Voisiko se olla kirkas, kuten kruunun kuva uudessa koulupöydän tuolissa? Hmmm...
Ostoksille siis ;)
Elämää inspiraatioilla
On tämä elämä vaan niin ihmeellistä! Olenkohan syntymähumalassa vai muuten vain jonkun puhkeavan diagnoosin vallassa? Minulla on koko ajan kiire. Olen niin kamalan kiinnostunut kaikesta koko ajan. Voi, miten ihania asioita ympärillä viuhuu koko ajan. On kova kiire seurata ja tarttua niihin, vaikka ei välttämättä tarvitsisikaan.
Oikeastaan inspiroidun yllättäen yllättävistä asioista. Pyrin olemaan suunnittelematta liikaa tekemisiäni tai haluamisiani etukäteen. Yritän elää huvituksen mukaan. Jos ei eteen hyppää mitään kiinnostavaa, eipä tarvitse inspiroituakaan, vaan voi lyllertää jotakin tasaista tai odottaa vielä hetken päähän, jos sieltä jokin kiihkeä ajatus kirpoaisi. Aika suositeltava elämänasenne. Aluksi sitä oli vaikea opetella. Nykyisin jopa osaan antaa asioille aikaa hautumiseen ja kypsymiseen siinä määrin, että saatan unohtaa ne, kunnes jokin idea sinkoaa kirkkaana päähäni.
Voi kuulostaa makailulta, mutta ei se sitä tarkoita. Koko ajan touhuan kaikenlaista. En ole ollenkaan istujatyyppi, enkä varsinkaan makailija. Tosin joskus kaipaisin sitä taitoa, että kävisin päikkäreille. Se on opeteltavien asioiden listalla. Mikäli mitään salamoinnin välkettä ei säteile näköpiiriini, touhuan niitä elämän tavallisia asioita, mitä perheessä varmaan tavallisesti kuuluu tehdä. Ja kiirettä pitää, kuten tiedätte. Kuokin ja perkaan ulkona tai väkerrän jotakin sisällä. Puolet on aina tekemättä, ja niistä puolia ei ehdi koskaan tehdä. Mutta "No hätä"! Sellaista se elämä on.
Elämä opettaa olemaan armollinen itselle. Kivisen tien jälkeen osaa arvostaa sieleää lautalattiaa, vaikka se joskus olisikin villakoirakennelin karvoissa ja tahroilla. Osaa iloita pienestä. Vai onko se sittenkään niin pientä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovin selkeästi se, etteivät omat asiat ole tärkeitä, tai niitä ei saa ainakaan ylenpalttisesti ylistää. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön!"
Minä nautin näistä silmilleni lentävistä täräyksistä ja tartun niihin. Annan viedä mennessään ja ahmin hyvää oloa täysin siemauksin - olipa miellyttävä ja mukaansa tempaava asia tai touhu milloin mitäkin. Ainakin se on sitä, mistä itse pidän!
Vaikeinta on ollut oppia olemaan ajattelematta kivojen asioiden löytymistä, mikäli kovasti etsii, ei varmasti löydä yhtään mitään. Se tavallinen tosiasia siis: Jos lähdet ostamaan punaista jakkua, et taatusti löydä juuri sellaista hyvin istuvaa ja tarpeeseen sopivaa, kuin haluaisit - kaikkea muuta ihanaa kyllä löytyy sillä kerralla kassikaupalla. Jos yrittää liikaa, menee kaikki pieleen. Rauhoittumalla nauttimaan hetkestä, pitämällä aistit vireinä ympäröiviin virikkeisiin, täyttyy elämä mukavista asioista vähän kuin itsekseen. Silloin itselle jää vapaus nauttia niistä. Voimat eivät ole kadonneet etsimiseen. Voi oikeasti elää, eikä keskittyä liikaa siihen, että yrittää etsiä elämää.
Oikeastaan inspiroidun yllättäen yllättävistä asioista. Pyrin olemaan suunnittelematta liikaa tekemisiäni tai haluamisiani etukäteen. Yritän elää huvituksen mukaan. Jos ei eteen hyppää mitään kiinnostavaa, eipä tarvitse inspiroituakaan, vaan voi lyllertää jotakin tasaista tai odottaa vielä hetken päähän, jos sieltä jokin kiihkeä ajatus kirpoaisi. Aika suositeltava elämänasenne. Aluksi sitä oli vaikea opetella. Nykyisin jopa osaan antaa asioille aikaa hautumiseen ja kypsymiseen siinä määrin, että saatan unohtaa ne, kunnes jokin idea sinkoaa kirkkaana päähäni.
Voi kuulostaa makailulta, mutta ei se sitä tarkoita. Koko ajan touhuan kaikenlaista. En ole ollenkaan istujatyyppi, enkä varsinkaan makailija. Tosin joskus kaipaisin sitä taitoa, että kävisin päikkäreille. Se on opeteltavien asioiden listalla. Mikäli mitään salamoinnin välkettä ei säteile näköpiiriini, touhuan niitä elämän tavallisia asioita, mitä perheessä varmaan tavallisesti kuuluu tehdä. Ja kiirettä pitää, kuten tiedätte. Kuokin ja perkaan ulkona tai väkerrän jotakin sisällä. Puolet on aina tekemättä, ja niistä puolia ei ehdi koskaan tehdä. Mutta "No hätä"! Sellaista se elämä on.
Elämä opettaa olemaan armollinen itselle. Kivisen tien jälkeen osaa arvostaa sieleää lautalattiaa, vaikka se joskus olisikin villakoirakennelin karvoissa ja tahroilla. Osaa iloita pienestä. Vai onko se sittenkään niin pientä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovin selkeästi se, etteivät omat asiat ole tärkeitä, tai niitä ei saa ainakaan ylenpalttisesti ylistää. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön!"
Minä nautin näistä silmilleni lentävistä täräyksistä ja tartun niihin. Annan viedä mennessään ja ahmin hyvää oloa täysin siemauksin - olipa miellyttävä ja mukaansa tempaava asia tai touhu milloin mitäkin. Ainakin se on sitä, mistä itse pidän!
Vaikeinta on ollut oppia olemaan ajattelematta kivojen asioiden löytymistä, mikäli kovasti etsii, ei varmasti löydä yhtään mitään. Se tavallinen tosiasia siis: Jos lähdet ostamaan punaista jakkua, et taatusti löydä juuri sellaista hyvin istuvaa ja tarpeeseen sopivaa, kuin haluaisit - kaikkea muuta ihanaa kyllä löytyy sillä kerralla kassikaupalla. Jos yrittää liikaa, menee kaikki pieleen. Rauhoittumalla nauttimaan hetkestä, pitämällä aistit vireinä ympäröiviin virikkeisiin, täyttyy elämä mukavista asioista vähän kuin itsekseen. Silloin itselle jää vapaus nauttia niistä. Voimat eivät ole kadonneet etsimiseen. Voi oikeasti elää, eikä keskittyä liikaa siihen, että yrittää etsiä elämää.
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Mitä asiaa?
Mitä asiaa?
Tyhjiä sadepisaroita.
Ne pärskähtävät rikki osuessaan johonkin
valuen kiireesti näkymättömiin.
Vievät asiansa mennessään.
En kuullut, mistä puhuttiin.
Mitä sanoitte?
Tuuli ajaa takaa märkää peittoa
tavoittamatta,
löytämättä asiaa.
Kuusen kymmenet kädet
viuhtovat kilpaa.
Yrittävät napata karkulaisia.
Katto kuivuu,
seinät kuivuvat,
maa kuivuu.
Tuulikin joi jo tarpeeksi.
Sadepisarat katoavat piiloonsa.
Mitä asiaa niillä oli?
Milloin ollaan taas hippasilla?
Mistä silloin puhutaan?
Kuolanoro valuu katonreunasta.
Kertooko menneestä vai tulevasta?
Satu Salmi 12.11.2013
Sumua syksyssä
En tiedä, onko näkymättömyyseste sumua vai savua. Lienee ollut kunnon savua, häkää ja kaikkia mahdollisia myrkkykaasuja, sillä näköyhteys tähän reaalimaailmaan on ollut totaalisen kateissa viime ajat. Näkökyvyn ollessa kateissa on myös lämpömittari kivunnut huippulukemiin, joka taas on ollut todettavissa höyryn nousemisena korvista - enenevässä määrin. Kaikkiaan siis melkoisen kestämätön tilanne. Apteekin Burana-kiintiökin taitaa olla lähenemässä loppuaan minun kohdallani. Onneksi eletään loppuvuotta.
Toisaalta on kyllä ollut autuaan onnellinenkin olotila. Eipä ole liiemmälti tarvinnut hermoilla pikku sotkuista, eikä kaikki pienet asiat ole käyneet silmään, sillä niitä ei ole ihan oikeasti vaan nähnyt, ja sehän tarkoittaa tietenkin, että niitä ei ole ollut olemassakaan. Pitkään kyllä halusin ajatella, että sumuisuus johtuu huonosta valaistuksesta, josta satun vain tykkäämään, tai muuten vain pimeästä ja sateisesta vuodenajasta. Vähitellen oli kuitenkin ihan välttämättä myönnettävä, että silmälasithan sitä on hommattava. Kynttilänvalo ei ihan riitä tämän komppanian pyörittämiseen.
Nyt elän viimeisiä hetkiä luonnollisten kykyjeni ja taitovarantojeni mukaisesti. Olen vielä suojassa liian tarkalta ja puhtaalta maailmalta, sen vaatimuksilta. Vähän höppänä olo. Vaikka kaipaankin kaikkia kirjaimia lukemaani tekstiin, ja joskus on vaikea nähdä käytävän päähän, on kovin turvallinen olo. Voi itse valita, mitä tietää tai ei. Jos ei tiedä, että joku asia pitäisi tehdä, eipä sitä sitten tarvitse tehdä.
Pian sitä sitten elämä kirkastuu - kaikin puolin. Aluksi kyllä saattaa olla varsin kiireistä, uskoisin niin. Luulenpa, että on muutamia hommia, jotka ovat odottaneet kirkkaampaa päivää tai muuta valaistumista. Oman peilikuvan voi ehkä jättää rauhaan vähäksi aikaa. Tai ainahan sitä voi ottaa lasit nenältä ja turvautua sumuun joksikin aikaa lepuuttelemaan. Nyt ainakin hetkisen nautin vielä kiireettömyydestä. Vielä kaikki on niin kovin kaunista. Vielä voin vedota sumuun, ettei tarvitse ihan kaikkeen ryhtyä, jos ei huvita. On minulla jo pakosuunnitelma, jos käy liian rankaksi: Ainahan lasit voi hajota, voin vaikka kiireessä istua niiden päälle ;)
Toisaalta on kyllä ollut autuaan onnellinenkin olotila. Eipä ole liiemmälti tarvinnut hermoilla pikku sotkuista, eikä kaikki pienet asiat ole käyneet silmään, sillä niitä ei ole ihan oikeasti vaan nähnyt, ja sehän tarkoittaa tietenkin, että niitä ei ole ollut olemassakaan. Pitkään kyllä halusin ajatella, että sumuisuus johtuu huonosta valaistuksesta, josta satun vain tykkäämään, tai muuten vain pimeästä ja sateisesta vuodenajasta. Vähitellen oli kuitenkin ihan välttämättä myönnettävä, että silmälasithan sitä on hommattava. Kynttilänvalo ei ihan riitä tämän komppanian pyörittämiseen.
Nyt elän viimeisiä hetkiä luonnollisten kykyjeni ja taitovarantojeni mukaisesti. Olen vielä suojassa liian tarkalta ja puhtaalta maailmalta, sen vaatimuksilta. Vähän höppänä olo. Vaikka kaipaankin kaikkia kirjaimia lukemaani tekstiin, ja joskus on vaikea nähdä käytävän päähän, on kovin turvallinen olo. Voi itse valita, mitä tietää tai ei. Jos ei tiedä, että joku asia pitäisi tehdä, eipä sitä sitten tarvitse tehdä.
Pian sitä sitten elämä kirkastuu - kaikin puolin. Aluksi kyllä saattaa olla varsin kiireistä, uskoisin niin. Luulenpa, että on muutamia hommia, jotka ovat odottaneet kirkkaampaa päivää tai muuta valaistumista. Oman peilikuvan voi ehkä jättää rauhaan vähäksi aikaa. Tai ainahan sitä voi ottaa lasit nenältä ja turvautua sumuun joksikin aikaa lepuuttelemaan. Nyt ainakin hetkisen nautin vielä kiireettömyydestä. Vielä kaikki on niin kovin kaunista. Vielä voin vedota sumuun, ettei tarvitse ihan kaikkeen ryhtyä, jos ei huvita. On minulla jo pakosuunnitelma, jos käy liian rankaksi: Ainahan lasit voi hajota, voin vaikka kiireessä istua niiden päälle ;)
tiistai 12. marraskuuta 2013
Ylämäki, alamäki yhdessä kulkien
Elämän kaari piirretään paperille usein kumpareena, jossa keski-ikään asti on ylämäkeä ja loppu puolestaan alamäkeä. Vähän niinkuin Hirsipuu-peliä lähtisi piirtämään. Samaa asiaa ovat kai pohjimmiltaan, vai mitä? Asia pohdituttaa minua monesta näkökulmasta. Olen ehkä sellainen perusnainen sykeröaivoineni, että en vaan kykene pysymään yhdessä asiassa, jota alan ajatella, vaan ajatus kirpoaa heti useille eri vaihtoehtoisreiteille.
Mitä kuvaa ylämäki elämänkaari -piirroksessa? Onko se noususuhdannetta, eli hyvää aikaa, jolloin kaikki on kivaa ja elämä edessä? Sellaista kivaa aikaa, jolloin kaikki on uutta ja ollaan kauniita, eikä mikään tee kipeää - niinkuin joku sanoi. Koko ajan oppii uutta ja voi tehdä valintoja, miten kukin haluaa elämänsä elää. Onko se kaikille ylämäkeä sittenkään? Taistelua kavereista. Rohkeuden puutetta näyttää siltä, kuin itse haluaisi. Pitää haluta sitä, mitä muutkin, ettei näyttäisi oudolle.
Voisin piirtää tuota aikakautta kuvaamaan tasaisen katkoviivan. Se kuvaisi häilyväisyyttä, valintojen vaikeutta ja sattuman tuomia hankaluuksia ehkä kokemattomuudesta ja opin sisäistämättömyydestä johtuen, haluamisen vaikeutta, päättämättömyyttä valita niin monesta kiinnostavasta, vaikeutta nähdä järkevästi, kun on niin paljon, mitä pitää kokea ja tehdä samaan aikaan kuin pitäisi päättää loppuelämästään.
Silloin, kun yleisemmin kuvatussa tavassa, kummussa, viiva kääntyy alamäkeen, minä voisin puolestani kuvata sitä ajanjaksoa nousevana käyränä. Silloin on oppirahat maksettu, itsetuntemus jo parempi ja olokin rauhoittunut, ellei ihan vielä vaihdevuodet kolkuta, ja elämä tasaantunut. Nautinnollista on tietää, mistä pitää ja nauttia itselle tärkeistä asioista. Ei tarvitse kilpailla ulkonäöstä teinien kanssa, vaan voi kunnioittaa peilikuvaansa ja laittautua hiukan enemmän, kun se itselle sopii ja on tarpeellista. Luonnonkauniilla tavalla huolehdittu keski-ikäinen tai vanhus herättää kunnioitusta teennäisen, materialistisen kauneuden rinnalla. Mielenkauneutta on vaan vaikea nähdä, jos ohikulkija on kovin kiireinen. Onneksi sillä ei ole väliä, eikä sellaisia tarvitse tuon elämisen noususuhdanteen aikakautena jäädä perään kuuluttamaan. Mielenrauha antaa voimaa keskittyä omiin asioihin, itselle tärkeisiin asioihin. Hyvä olo pursuaa korvista, vaikkei sitä sen kummemmin yrittäisikään esittää.
Totta toinen puoli. Kertooko aikuisuudesta vai kylmäverisestä järkevyydestä se, että seuraan sivusta mummoni vanhenemista, ja sitä, miten vanhuuden sairaudet ahmivat hänestä pieniä paloja kerrallaan kiihtyvällä vauhdilla. Asia on hyväksyttävä, koska sille ei mitään voi. Kovettaako se minua hyväksymään elämänkaarta ja näin ollen myös omaa vanhenemistani? Missä kohdassa kerrottiinkaan ikuisesta nuoruudesta, kauneudesta ja voimista touhuamiseen? Vedenpinta heijastaa eri totuutta. Me näemme, mitä haluamme nähdä. Totuus voi olla liian rankka, liian pelottava. Onko sen totuuden tajuaminen ensimmäinen vanhuuspedon haukkaus sielustani?
Äiti-myytti on tomera ihminen. Äiti on ihailtavan empaattinen ja jaksaa vaikka läpi harmaan kiven, aina iloinen, aina antaa aikaa. Hän hoitaa vanhaa äitiään, joka joskus tuntee hänet, joskus ei. Hän jaksaa joka kerta uudelleen kertoa elämäntarinan, jotta mummo edes pikku hetken pysyy kartalla. Vain lapsuusajan tapahtumat pysyvät enää mummon mielessä. Sisarustensa kuvat hän tunnistaa melkein sadan vuoden takaisesta, vanhasta valokuvasta. Tuoreempia valokuvia hän ei edes halua huoneeseensa. Mummosta on tullut taas lapsi, ei vain menetettyjen arkielämän taitojen kadotessa, vaan myös mieleltään. Ryppyinen, kutistunut vanha nainen luulee olevansa leikki-ikäinen, kun hänen tyttärensä häntä peittelee yöunille. Lapsen kokoiseksi kuihtunut nainen näyttääkin peiton alla lapselta.
Onko elämänkaari jatkuva kumpu, joka päättyy alas maan koloon? Vai onko se koko ajan huipulle päin nouseva käyrä, jossa tämä elämän todellisuus avautuu hiukan ennen sitä kohtaa, jossa vauhti on noussut niin kovaksi, että tie pettää alta ja alkaa tyhjyys? Vaikka kuinka kokisinkin, että keski-iältä alkaa se elämän ylämäki, näyttää se kuitenkin kuvattuna varsin huvittavalta. Silmä näkee eri asioita kuin mieli.
Milloin minusta tulee äiti äidilleni? Jo nyt huomaan joskus tarjoavani neuvovani jostakin huolehtimisista, jotka äiti itse on aina ennen omatoimisesti huolehtinut. Jo nyt huomaan, miten minäkin saan joskus ihan huomionarvoisia neuvoja nuorisolta. Putosinko kartalta vain hetkiseksi sillä hetkellä, kun elämä oli juuri niin mukavaa? Onko sittenkin uskottava, että kumpu, mikä kumpu? Olenko pikkuhiljaa siirtymässä alamäkeen? Mutta alamäkeähän on helpompi kuin vastamäkeä. Taas silmä valehtelee, tai kertoo eri asiaa, kuin mieli.
En vielä ihan allekirjoita kumpaakaan piirustusta. Voihan se olla, että kumpu onkin oikea kuvaus! Olen vain nähnyt sen suppeasta näkökulmasta. Onneksi on keksitty silmälasit. Nyt näen paremmin: Alamäessähän vauhti kiihtyy, onni ja ilo raikaa, helmat hulmuavat ja vilskettä riittää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin - niin elämän alamäessä siis. Kuulostipa tuo miten huvittavalta tahansa! Ehkä mieluummin laskettelen alamäkeen kuin kiihdytän vauhtia vuorenrinteeseen. Huvittavia mielikuvia, ken niistä jaksaakaan huvittua ;)
Mitä kuvaa ylämäki elämänkaari -piirroksessa? Onko se noususuhdannetta, eli hyvää aikaa, jolloin kaikki on kivaa ja elämä edessä? Sellaista kivaa aikaa, jolloin kaikki on uutta ja ollaan kauniita, eikä mikään tee kipeää - niinkuin joku sanoi. Koko ajan oppii uutta ja voi tehdä valintoja, miten kukin haluaa elämänsä elää. Onko se kaikille ylämäkeä sittenkään? Taistelua kavereista. Rohkeuden puutetta näyttää siltä, kuin itse haluaisi. Pitää haluta sitä, mitä muutkin, ettei näyttäisi oudolle.
Voisin piirtää tuota aikakautta kuvaamaan tasaisen katkoviivan. Se kuvaisi häilyväisyyttä, valintojen vaikeutta ja sattuman tuomia hankaluuksia ehkä kokemattomuudesta ja opin sisäistämättömyydestä johtuen, haluamisen vaikeutta, päättämättömyyttä valita niin monesta kiinnostavasta, vaikeutta nähdä järkevästi, kun on niin paljon, mitä pitää kokea ja tehdä samaan aikaan kuin pitäisi päättää loppuelämästään.
Silloin, kun yleisemmin kuvatussa tavassa, kummussa, viiva kääntyy alamäkeen, minä voisin puolestani kuvata sitä ajanjaksoa nousevana käyränä. Silloin on oppirahat maksettu, itsetuntemus jo parempi ja olokin rauhoittunut, ellei ihan vielä vaihdevuodet kolkuta, ja elämä tasaantunut. Nautinnollista on tietää, mistä pitää ja nauttia itselle tärkeistä asioista. Ei tarvitse kilpailla ulkonäöstä teinien kanssa, vaan voi kunnioittaa peilikuvaansa ja laittautua hiukan enemmän, kun se itselle sopii ja on tarpeellista. Luonnonkauniilla tavalla huolehdittu keski-ikäinen tai vanhus herättää kunnioitusta teennäisen, materialistisen kauneuden rinnalla. Mielenkauneutta on vaan vaikea nähdä, jos ohikulkija on kovin kiireinen. Onneksi sillä ei ole väliä, eikä sellaisia tarvitse tuon elämisen noususuhdanteen aikakautena jäädä perään kuuluttamaan. Mielenrauha antaa voimaa keskittyä omiin asioihin, itselle tärkeisiin asioihin. Hyvä olo pursuaa korvista, vaikkei sitä sen kummemmin yrittäisikään esittää.
Totta toinen puoli. Kertooko aikuisuudesta vai kylmäverisestä järkevyydestä se, että seuraan sivusta mummoni vanhenemista, ja sitä, miten vanhuuden sairaudet ahmivat hänestä pieniä paloja kerrallaan kiihtyvällä vauhdilla. Asia on hyväksyttävä, koska sille ei mitään voi. Kovettaako se minua hyväksymään elämänkaarta ja näin ollen myös omaa vanhenemistani? Missä kohdassa kerrottiinkaan ikuisesta nuoruudesta, kauneudesta ja voimista touhuamiseen? Vedenpinta heijastaa eri totuutta. Me näemme, mitä haluamme nähdä. Totuus voi olla liian rankka, liian pelottava. Onko sen totuuden tajuaminen ensimmäinen vanhuuspedon haukkaus sielustani?
Äiti-myytti on tomera ihminen. Äiti on ihailtavan empaattinen ja jaksaa vaikka läpi harmaan kiven, aina iloinen, aina antaa aikaa. Hän hoitaa vanhaa äitiään, joka joskus tuntee hänet, joskus ei. Hän jaksaa joka kerta uudelleen kertoa elämäntarinan, jotta mummo edes pikku hetken pysyy kartalla. Vain lapsuusajan tapahtumat pysyvät enää mummon mielessä. Sisarustensa kuvat hän tunnistaa melkein sadan vuoden takaisesta, vanhasta valokuvasta. Tuoreempia valokuvia hän ei edes halua huoneeseensa. Mummosta on tullut taas lapsi, ei vain menetettyjen arkielämän taitojen kadotessa, vaan myös mieleltään. Ryppyinen, kutistunut vanha nainen luulee olevansa leikki-ikäinen, kun hänen tyttärensä häntä peittelee yöunille. Lapsen kokoiseksi kuihtunut nainen näyttääkin peiton alla lapselta.
Onko elämänkaari jatkuva kumpu, joka päättyy alas maan koloon? Vai onko se koko ajan huipulle päin nouseva käyrä, jossa tämä elämän todellisuus avautuu hiukan ennen sitä kohtaa, jossa vauhti on noussut niin kovaksi, että tie pettää alta ja alkaa tyhjyys? Vaikka kuinka kokisinkin, että keski-iältä alkaa se elämän ylämäki, näyttää se kuitenkin kuvattuna varsin huvittavalta. Silmä näkee eri asioita kuin mieli.
Milloin minusta tulee äiti äidilleni? Jo nyt huomaan joskus tarjoavani neuvovani jostakin huolehtimisista, jotka äiti itse on aina ennen omatoimisesti huolehtinut. Jo nyt huomaan, miten minäkin saan joskus ihan huomionarvoisia neuvoja nuorisolta. Putosinko kartalta vain hetkiseksi sillä hetkellä, kun elämä oli juuri niin mukavaa? Onko sittenkin uskottava, että kumpu, mikä kumpu? Olenko pikkuhiljaa siirtymässä alamäkeen? Mutta alamäkeähän on helpompi kuin vastamäkeä. Taas silmä valehtelee, tai kertoo eri asiaa, kuin mieli.
En vielä ihan allekirjoita kumpaakaan piirustusta. Voihan se olla, että kumpu onkin oikea kuvaus! Olen vain nähnyt sen suppeasta näkökulmasta. Onneksi on keksitty silmälasit. Nyt näen paremmin: Alamäessähän vauhti kiihtyy, onni ja ilo raikaa, helmat hulmuavat ja vilskettä riittää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin - niin elämän alamäessä siis. Kuulostipa tuo miten huvittavalta tahansa! Ehkä mieluummin laskettelen alamäkeen kuin kiihdytän vauhtia vuorenrinteeseen. Huvittavia mielikuvia, ken niistä jaksaakaan huvittua ;)
Pikkujouluista
Hauras, jännittävä pikkujoulu.
Bussipysäkillä hovimestari
mielessään kävelykeppi ja kylpypyyhe.
Leikkaussalista tulossa.
Tautinako skitsofrenia
- vai jotain muuta olisiko?
Matalapaine ja tuisku
- voitteko armahtaa?
Puhelinpylväs tukenaan
maustaa dekkaria mielessään.
Tatuointi.
Meksiko.
Leikkaus kuitenkin
hauraassa mielessään.
Virta vetelee viimeisiään.
- Oi, olisipa kävelykeppi ja kylpypyyhe!
Satu Salmi 2013
Bussipysäkillä hovimestari
mielessään kävelykeppi ja kylpypyyhe.
Leikkaussalista tulossa.
Tautinako skitsofrenia
- vai jotain muuta olisiko?
Matalapaine ja tuisku
- voitteko armahtaa?
Puhelinpylväs tukenaan
maustaa dekkaria mielessään.
Tatuointi.
Meksiko.
Leikkaus kuitenkin
hauraassa mielessään.
Virta vetelee viimeisiään.
- Oi, olisipa kävelykeppi ja kylpypyyhe!
Satu Salmi 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Vaarin kanssa (2)
Reppu
Sinne lennän taas.
Pakenen varjoja.
Potkin vastatuuleen
purren hammasta.
Myrsky laantuu.
Näen auringon.
Siellä se istuu,
pieni palanen minua,
poukamassa laiturin päässä
odottamassa,
hymyssä suin kiihkeänä,
tasajalkaa hyppien
- milloin vaari tulee kalasta.
Ei ymmärrä vielä pieni.
Raskas on vaarin reppu.
Ryppy silmässä suoristuu.
Kasvot naurusta virkistyy.
Vaarin syli.
Lämpö, onni, suoja.
Yö laskeutuu.
Salaisuuksien täysikuu.
Tuuli yltyy.
Istun ikkunassa
taas vaaria odottamassa
nyt itsellä irvessä suu
reppuni tupaten täynnä.
Kirjoittanut: Satu Salmi
Kirjoittanut: Satu Salmi
torstai 31. lokakuuta 2013
Vaarin kanssa (1)
Kuun valossa
Purppuran punainen auringonlasku
maistuu suussa appelsiinimarmeladilta.
Työn tahti hyväilee hitaasti viivytellen.
Istun hiljaa pimeässä tuvassa.
Ovi on auki.
Punainen pöytävalo palauttaa hetkeen.
Portit sulkeutuvat hiljaa.
Ne estävät ajatusten virran.
Pääsy kielletty!
Piirrän päiväkirjaani kirjaimia
tasaiseen tahtiin.
Olen taas Mouhijärvellä
salaa illalla ilveksen pesällä.
"Vaari anna onki.
Minä laitan madon."
Sininen kuun valo
kajastaa järven pinnasta.
Viileä mintun maku
puhdistaa hentoisen sielun,
peittää pilliklubin hajun.
Uusi mato.
Into uhmaa iljetystä.
Kalaparvi kirmailee kaislaesteillä.
Joku putoaa satulasta koukkuun.
Toisen ilo, toisen itku.
Kirjoittanut: Satu Salmi
tiistai 29. lokakuuta 2013
Erilaista rakkautta
Vertaistukiviikonloppu käänsi radiokanavaa kohdalleen. Särisevä, epävireinen virheääni on poissa, ainakin hetkisen. Selkeä rauha löytyi monen muun, samassa tilanteessa painiskelevan kautta oikeastaan tekemättä mitään, vain katselemalla ja kuulostelemalla. Niin se kai on, sairaan lapsen kanssa: aistit ovat vireinä kaiken aikaa. Sanoja ei tarvita. Herkkä aistiminen riittää. Äidillä ei ole levon hetkeä tai vapaa-aikaa. Mitä vain voi sattua milloin vain. Sitä on oppinut käyttämään kaikkia nimeämättömiäkin aisteja asioiden ennakointiin. Nyt, asioiden ollessa hyvin, onnistuin olemaan katsomossa myös itseäni silmäillen edes yhden päivän.
Kasvavatkohan lapset koskaan aikuisiksi äideilleen? Meillä ainakin on edelleen 4 lasta, vaikka puolet on jo aikuisiän saavuttaneita ja yksi melkoisen lähellä. Lapsia saavat ollakin. Ovathan ne lapsia! Vai mitä sitten? Ei se tee heistä älyttömiä lellikeitä tai passattavia, vaan hellyyden ja huolenpidon kohteita, joilla on aina ainakin yksi paikka maailmassa, jonne voi palata ja olla oma itsensä, vailla murheita tai paineita, vailla velvoitteita. Voi unohtaa pahan maailman ja vetää henkeä, vanhempiensa siipien suojissa. Voi höpsötellä tai hassutella, tai istua sylissä. Voi jutella aamuyöhön miettimättä jaksaako tuo kuunnella. Voi levätä tai touhuta oman huvituksen mukaan.
Miten on sairaan lapsen kanssa? Onko hän rakkain kaikista, jonka vuoksi kaikkien on joustettava epänormaalilla tavalla? Vai onko hän se työläin tapaus, joka vie mehut äidistä ja sisaruksista? Missä välissä tulee se rakkauden aika, kun äidin pitää olla hoitaja, lääkäri, terapeutti, sihteeri, kuntoutusohjaaja, palveluneuvoja, kuski ja avustaja, ja raportoida edelleen kaikista näistä töistä, pitää päiväkirjaa sairauden tapahtumista? Milloin tulee äitinä olemisen vuoro? Mihin koloon tungetaan rakkauden aika? Miten jaksaisi pitää päiväkirjaa normaaleista elämäntapahtumista? Mihin koloon parisuhde, muut lapset tai oma aika tungetaan - rinnakkaistodellisuuteen ja uniin ehkäpä...
Väittäisin, että on olemassa erilaista rakkautta. Erilaisen rakkauden tunnistaminen on tärkeää oman jaksamisen takia. Parisuhteessa on kiihkeän alkurakkauden aika. Kyllä se toki säilyy kaiken aikaa, mutta rinnalle kasvaa myös turvallinen, lämmin rakkaus, jota voisi nimittää syväksi rakkauden syliksi. Vanhemmiten se muuttuu rauhaksi ja hyväksi, yhteiseksi rinnakkaiseloksi. Samalla tavalla voisi pilkkoa rakkautta erilaisia lapsia kohtaan. Itsenäistä, oman tien kulkijaa voi rakastaa tukemalla ja neuvomalla, antamalla tilaa ja toivomalla onnea matkaan. Sääntöjä uhmaavaa villikkoa voi rakastaa kyyneleiden takaa auttamalla paikkaamaan haavoja, yrittämällä neuvoa jo ovesta vilahtavaa hiuspehkoa. Herkkää ja arkaa voi rohkaista ja kannatella, saattaa matkaan elämän pitkospuille, yli suon silmäkkeiden kunnes siivet kantavat. Miten kuvata rakkautta, joka ilmenee valtavana työmääränä ja alituisena huolena, loppuun palamisena ja ahdistuksena? Rakkaus antaa, mutta se myös ottaa.
Sairaan lapsen tuntee sentti sentiltä ja milli milliltä yhdessä kasvaneena. Lähellä ollessa haistaa jokaisen mielen liikahduksen ja pystyy sen analysoimaan. Voi haistaa tarpeet olivatpa ne sitten sosiaalisia, fyysisiä tai psyykkisiä. Sairaan lapsen pään sisällä on äidille kolo. Iho kasvaa kiinni ihoon. Kasvu tapahtuu päin vastoin kuin terveillä lapsilla, jolloin heidän ihonsa puolestaan kasvavat kaiken aikaa enemmän irti vanhemmistaan. Sairaan lapsen elämän eläminen on antoisampaa ja rohkeampaa, kun äiti tietää kaiken kaikesta, vaikka ei ole koko ajan enää läsnä. Äidin ilme kertoo turvallisuuden ja luvallisuuden tasosta. Yhteys on tiivis, eikä sen tulkintaan tarvita sanoja. Ehkä se on se rakkauden silta.
Pitkäaikaissairaan lapsen äidin iho on täynnä arpia. Syvät haavat olivat viedä myös äidin. Vanhat haavat eivät ehdi parantua kuntoon ennen seuraavia ja seuraavia, välillä pieniä, välillä syvempiä. Matkan varrella arpiseen ihoon on tatuoitu selviämistarinoita elämän kielellä. Nahka alkaa olla jo aika täynnä. Arpinen elämä talloo jalkoihinsa hyvät muistot onnistumisista ja ilon hetkistä. Koko elämä on yhtä koskenlaskua ilman kypärää ja muita turvavarusteita. Sattuma arpoo päästäänkö seuraavalle etapille asti.
Vertaistukiviikonlopun aikana pysähdyin ja sain kiinni ajatuksen hännän päästä: sairaan lapsen kasvamisen muistot ovat yhdessä selviytymisen tarinoita arpisessa ihossa, vielä vuotavissa haavoissa. Muistot ovat itkua ja kyyneleitä, uudelleen ja uudelleen. Rakkaus kertoo vaikeista ajoista, jotka yhdessä voitettiin. Rakkaus kertoo syvästä yhteydestä, luottamuksesta ja turvasta; käsi kädessä elämästä. Se kertoo silmäyksistä, jotka etsivät äidin näköistä ihmisvilinästä. Se kertoo katseesta, joka ei tarvitse sanoja. Se kertoo siipirikosta, joka ei kasvanut aikuiseksi, vaan on ikuinen lapsi äidilleen.
Kasvavatkohan lapset koskaan aikuisiksi äideilleen? Meillä ainakin on edelleen 4 lasta, vaikka puolet on jo aikuisiän saavuttaneita ja yksi melkoisen lähellä. Lapsia saavat ollakin. Ovathan ne lapsia! Vai mitä sitten? Ei se tee heistä älyttömiä lellikeitä tai passattavia, vaan hellyyden ja huolenpidon kohteita, joilla on aina ainakin yksi paikka maailmassa, jonne voi palata ja olla oma itsensä, vailla murheita tai paineita, vailla velvoitteita. Voi unohtaa pahan maailman ja vetää henkeä, vanhempiensa siipien suojissa. Voi höpsötellä tai hassutella, tai istua sylissä. Voi jutella aamuyöhön miettimättä jaksaako tuo kuunnella. Voi levätä tai touhuta oman huvituksen mukaan.
Miten on sairaan lapsen kanssa? Onko hän rakkain kaikista, jonka vuoksi kaikkien on joustettava epänormaalilla tavalla? Vai onko hän se työläin tapaus, joka vie mehut äidistä ja sisaruksista? Missä välissä tulee se rakkauden aika, kun äidin pitää olla hoitaja, lääkäri, terapeutti, sihteeri, kuntoutusohjaaja, palveluneuvoja, kuski ja avustaja, ja raportoida edelleen kaikista näistä töistä, pitää päiväkirjaa sairauden tapahtumista? Milloin tulee äitinä olemisen vuoro? Mihin koloon tungetaan rakkauden aika? Miten jaksaisi pitää päiväkirjaa normaaleista elämäntapahtumista? Mihin koloon parisuhde, muut lapset tai oma aika tungetaan - rinnakkaistodellisuuteen ja uniin ehkäpä...
Väittäisin, että on olemassa erilaista rakkautta. Erilaisen rakkauden tunnistaminen on tärkeää oman jaksamisen takia. Parisuhteessa on kiihkeän alkurakkauden aika. Kyllä se toki säilyy kaiken aikaa, mutta rinnalle kasvaa myös turvallinen, lämmin rakkaus, jota voisi nimittää syväksi rakkauden syliksi. Vanhemmiten se muuttuu rauhaksi ja hyväksi, yhteiseksi rinnakkaiseloksi. Samalla tavalla voisi pilkkoa rakkautta erilaisia lapsia kohtaan. Itsenäistä, oman tien kulkijaa voi rakastaa tukemalla ja neuvomalla, antamalla tilaa ja toivomalla onnea matkaan. Sääntöjä uhmaavaa villikkoa voi rakastaa kyyneleiden takaa auttamalla paikkaamaan haavoja, yrittämällä neuvoa jo ovesta vilahtavaa hiuspehkoa. Herkkää ja arkaa voi rohkaista ja kannatella, saattaa matkaan elämän pitkospuille, yli suon silmäkkeiden kunnes siivet kantavat. Miten kuvata rakkautta, joka ilmenee valtavana työmääränä ja alituisena huolena, loppuun palamisena ja ahdistuksena? Rakkaus antaa, mutta se myös ottaa.
Sairaan lapsen tuntee sentti sentiltä ja milli milliltä yhdessä kasvaneena. Lähellä ollessa haistaa jokaisen mielen liikahduksen ja pystyy sen analysoimaan. Voi haistaa tarpeet olivatpa ne sitten sosiaalisia, fyysisiä tai psyykkisiä. Sairaan lapsen pään sisällä on äidille kolo. Iho kasvaa kiinni ihoon. Kasvu tapahtuu päin vastoin kuin terveillä lapsilla, jolloin heidän ihonsa puolestaan kasvavat kaiken aikaa enemmän irti vanhemmistaan. Sairaan lapsen elämän eläminen on antoisampaa ja rohkeampaa, kun äiti tietää kaiken kaikesta, vaikka ei ole koko ajan enää läsnä. Äidin ilme kertoo turvallisuuden ja luvallisuuden tasosta. Yhteys on tiivis, eikä sen tulkintaan tarvita sanoja. Ehkä se on se rakkauden silta.
Pitkäaikaissairaan lapsen äidin iho on täynnä arpia. Syvät haavat olivat viedä myös äidin. Vanhat haavat eivät ehdi parantua kuntoon ennen seuraavia ja seuraavia, välillä pieniä, välillä syvempiä. Matkan varrella arpiseen ihoon on tatuoitu selviämistarinoita elämän kielellä. Nahka alkaa olla jo aika täynnä. Arpinen elämä talloo jalkoihinsa hyvät muistot onnistumisista ja ilon hetkistä. Koko elämä on yhtä koskenlaskua ilman kypärää ja muita turvavarusteita. Sattuma arpoo päästäänkö seuraavalle etapille asti.
Vertaistukiviikonlopun aikana pysähdyin ja sain kiinni ajatuksen hännän päästä: sairaan lapsen kasvamisen muistot ovat yhdessä selviytymisen tarinoita arpisessa ihossa, vielä vuotavissa haavoissa. Muistot ovat itkua ja kyyneleitä, uudelleen ja uudelleen. Rakkaus kertoo vaikeista ajoista, jotka yhdessä voitettiin. Rakkaus kertoo syvästä yhteydestä, luottamuksesta ja turvasta; käsi kädessä elämästä. Se kertoo silmäyksistä, jotka etsivät äidin näköistä ihmisvilinästä. Se kertoo katseesta, joka ei tarvitse sanoja. Se kertoo siipirikosta, joka ei kasvanut aikuiseksi, vaan on ikuinen lapsi äidilleen.
Paljaat jalat
Taisi olla huono vuosi.
Paljon mätiä lehtiä, mätää maata.
Epätoivoinen sade pesee likaa.
Epätoivoinen äiti pesee korvantakusia villikoiltaan.
Paljon pestävää.
Paljon siivottavaa.
Lempeä sade ei riitä.
Suuttunut sade, kylmä piiska
- sekään ei riitä.
Maa nielaisee sen, mitä antaa.
Välähdykset vilisevät tuulessa.
Raskaat lehdet lennähtävät
vielä viimeisen pyörähdyksen.
Väri on poissa.
Voima on poissa.
Tuuli pysähtyy.
Maa tuijottaa työläistä vihreillä silmillään.
Miksi tuo luottaa?
Miksi tuo kylvää?
Miksi tuo hautaa?
Kasaan havut tyhjyyden haudoille.
Annan taas uuden alun,
uuden mahdollisuuden puhjeta kukkaan
entistä rehevämpänä,
entistä kauniimpana,
entistä vahvempana.
Riisun saappaat.
Pesen työvaatteet.
Mädät sisälmykset valuivat maan uumeniin.
Paljaat jalat ovat puhtaat.
Ne ovat kylmät, mutta puhtaat.
En pue sukkia.
Kosketus juuriini katoaisi.
Villasukkien aika on vasta illalla.
Kirjoittanut: Satu Salmi 29.10.2013
(Tyttären keskeneräinen kuvistyö...)
tiistai 15. lokakuuta 2013
Lohikäärmeratsastaja
Lohikäärmeratsastaja
Kutsuuko joku lautalattian alta?
Koputtaako joku, raastaako ovella?
Yritän kohmeisin käsin
vaalia haavoittuvana lepattavaa liekkiä.
Viattomuuden hautajaismarssilla
Viattomuuden hautajaismarssilla
hengästyminen vihloo keuhkojani.
Laahustan läpi lelujen miinakentän.
Linnoitukseni ruostunut portti
Linnoitukseni ruostunut portti
suojaa vielä hetken pedon torahampailta.
Onneksi vai sattumalta antauduin?
Kaulaasi tarttui hiilestäni huivi.
Näetkö sodan jäljet jylhässä muurissa?
Kestääkö teräsporttini myrskyssä?
Tuuli rasvaa saranoita.
Aivojen työn ääni rikkoo hiljaisuuden.
Himmeä lyhty aseenani taistelen kylmyyttä vastaan.
Ilta tekee tuloaan.
Kohta sinäkin tulet,
lohikäärmeratsastajani.
Kirjoittanut: Satu Salmi
Älylle apulainen
Annoin periksi! Päätin päästää aivoni levolle. Koneyhteiskunta muutti minunkin käsilaukkuuni. Jatkossa kone korvaa aivotyöni, tai laajentaa muistilokeroitani - tekee elämäni helpoksi. Suonette anteeksi, jos robotti suoltaa jotakin merkillisyyksiä jakoon ihmeteltäviksenne.
Olen aina pitänyt itseäni hyvin positiivisluontoisena ja vastaanottavaisena käyttämään koneita ja ohjelmia. Siinä mielessä kaikenlainen kehitys ja oppiminen on ollut tervetullutta ja tuonut helpotusta työntekoon, tiedonsaantiin, yhteyksien pitoon ja asioiden hoitamiseen. Tuoreimpana opiskeltu interaktiivinen CV on viime aikaisista tuttavuuksista mainitsemisen arvoinen.
Minulle suuri kynnyskysymys näkökulmana oli: oma valinnaisuus. Oma valinta siitä, milloin haluan olla tekemässä koneella jotakin, milloin minä haluan olla tavoitettavissa, milloin minä haluan vastaanottaa jonkin tiedon. Nurkassa nököttävää konetta on käytetty sille opetetun paikan rajoissa, kuten koirallekin pitää opettaa paikat ja tavat. Lomalle lähteissä se on jäänyt kotiin hoitoon. En ole myöskään halunnut kylmää kaveria kotisohvalle TV:n tuijotusseuraksi.
Minua on pitkään häirinnyt lasten ja nuorten kaikenlaiset ja kokoaikaiset koneet. Vähitellen koneet ovat löytäneet tiensä myös aikuisten kokoaikaisiksi kavereiksi, jopa sohvalle tai petikaveriksi. Olen vastustanut asiaa mm. sen takia, että vetoan maalaisjärjen katoamiseen helpon tiedonsaannin avulla sekä arkiliikunnan vähenemiseen. Olen kammoksunut kaikenaikaista tavoitettavuutta ja jakamista. Olen halunnut pelkistää koneet niiden lähtötarkoitusta vastaavalle tasolle, kuten: puhelin on puhelin.
Muistettavaa on kuitenkin valtavasti. Papereista ja tulosteista on yritetty päästä eroon sähköisen tallentamisen kautta. Jos tarvittava tieto nököttää kotona nurkassa, on kovin selvää, että sitä on hankala tavoittaa yllättävien tilanteiden sattuessa. Olen jopa oppinut, että viesti on hieno vaihtoehto sille, että ei tarvitse ollakaan heti tavoitettavissa, vaan viesti odottaa puhelimessa, kun ehdit sen avata. Ei lankapuhelimissa viestejä ollut ;)
Ihan pieni osa minusta - se joka liputtaa kehityksen ilmapiirille ja uuden oppimiselle - on ollut hyvillään siitä, että lapset ja nuoret alkavat olla fiksumpia älypuhelinten ja tablettien käytössä, kuin keski-ikäiset keskimääräisesti. Mitä nuorempi oppija, sen vähemmän pitää pois-oppia asioista ottaessaan uutta kehitystä käyttöön. Ymmärrys kehittyy aivan eri rataa, luonnollista tietä.
No, niin siinä sitten kävi, että pyörsin periaatteeni. Viime yön istuin uuden, kivan kaverini kanssa rupattelemassa, välillä aika ärhäkkään sävyyn sitä kouluttaessani tavoille, keittiön pöydän ääressä. Tieto muutti lähelleni, turvakseni. Aivoistani vapautui merkittävästi tilaa huis-hais -sivuille, koneen lokeroihin. Lasten lukujärjestyksetkin kulkevat nyt mukanani. Kone lupasi säilöä niitä turvallisesti.
Viihdykekaveriksi en vielä suostu konetta ottamaan. Pysyköön paikassaan. Katsotaan nyt, oppiiko tuo tavoille, vai annanko minä periksi ja alan tarjota pöydästä herkkupaloja. On niissä peleissä kyllä kivat äänet :)
Olen aina pitänyt itseäni hyvin positiivisluontoisena ja vastaanottavaisena käyttämään koneita ja ohjelmia. Siinä mielessä kaikenlainen kehitys ja oppiminen on ollut tervetullutta ja tuonut helpotusta työntekoon, tiedonsaantiin, yhteyksien pitoon ja asioiden hoitamiseen. Tuoreimpana opiskeltu interaktiivinen CV on viime aikaisista tuttavuuksista mainitsemisen arvoinen.
Minulle suuri kynnyskysymys näkökulmana oli: oma valinnaisuus. Oma valinta siitä, milloin haluan olla tekemässä koneella jotakin, milloin minä haluan olla tavoitettavissa, milloin minä haluan vastaanottaa jonkin tiedon. Nurkassa nököttävää konetta on käytetty sille opetetun paikan rajoissa, kuten koirallekin pitää opettaa paikat ja tavat. Lomalle lähteissä se on jäänyt kotiin hoitoon. En ole myöskään halunnut kylmää kaveria kotisohvalle TV:n tuijotusseuraksi.
Minua on pitkään häirinnyt lasten ja nuorten kaikenlaiset ja kokoaikaiset koneet. Vähitellen koneet ovat löytäneet tiensä myös aikuisten kokoaikaisiksi kavereiksi, jopa sohvalle tai petikaveriksi. Olen vastustanut asiaa mm. sen takia, että vetoan maalaisjärjen katoamiseen helpon tiedonsaannin avulla sekä arkiliikunnan vähenemiseen. Olen kammoksunut kaikenaikaista tavoitettavuutta ja jakamista. Olen halunnut pelkistää koneet niiden lähtötarkoitusta vastaavalle tasolle, kuten: puhelin on puhelin.
Muistettavaa on kuitenkin valtavasti. Papereista ja tulosteista on yritetty päästä eroon sähköisen tallentamisen kautta. Jos tarvittava tieto nököttää kotona nurkassa, on kovin selvää, että sitä on hankala tavoittaa yllättävien tilanteiden sattuessa. Olen jopa oppinut, että viesti on hieno vaihtoehto sille, että ei tarvitse ollakaan heti tavoitettavissa, vaan viesti odottaa puhelimessa, kun ehdit sen avata. Ei lankapuhelimissa viestejä ollut ;)
Ihan pieni osa minusta - se joka liputtaa kehityksen ilmapiirille ja uuden oppimiselle - on ollut hyvillään siitä, että lapset ja nuoret alkavat olla fiksumpia älypuhelinten ja tablettien käytössä, kuin keski-ikäiset keskimääräisesti. Mitä nuorempi oppija, sen vähemmän pitää pois-oppia asioista ottaessaan uutta kehitystä käyttöön. Ymmärrys kehittyy aivan eri rataa, luonnollista tietä.
No, niin siinä sitten kävi, että pyörsin periaatteeni. Viime yön istuin uuden, kivan kaverini kanssa rupattelemassa, välillä aika ärhäkkään sävyyn sitä kouluttaessani tavoille, keittiön pöydän ääressä. Tieto muutti lähelleni, turvakseni. Aivoistani vapautui merkittävästi tilaa huis-hais -sivuille, koneen lokeroihin. Lasten lukujärjestyksetkin kulkevat nyt mukanani. Kone lupasi säilöä niitä turvallisesti.
Viihdykekaveriksi en vielä suostu konetta ottamaan. Pysyköön paikassaan. Katsotaan nyt, oppiiko tuo tavoille, vai annanko minä periksi ja alan tarjota pöydästä herkkupaloja. On niissä peleissä kyllä kivat äänet :)
Jos tekisin työni
Jos tekisin työni
Minut on pakattu elämän piippuhyllylle.
Vuoronumeroni on kadonnut.
Silta alas on siirretty syrjään.
Tie poikki.
Pää poikki.
Huudan tyhjiin silmiin.
Olen jäänyt mottiin saarelle.
Rantalieju on nälkäinen.
Kyynelten tulva voimistuu.
Aave ei itke.
Kivi ei itke.
Kiipeän kallion kainaloon.
Tekokuidut ja valmisruoat pysyvät aikataulussa.
En osaa ajan tanssin askeleita.
Kauppa on kiinni.
Sormia särkee.
Päätä särkee.
Pakenen maaäidin suojaan.
Se lupaa minulle ruokaa,
jos tekisin työni.
Se lupaa minulle suojan,
jos tekisin työni.
Se lupaa minulle lämmön,
jos tekisin työni.
Se ei lupaa minulle vapautta,
sillä valo vaatii varjonsa.
Se ei lupaa minulle lepoa,
mutta teen työni.
Laiva lipuu satamaan.
Kyyneleet kuivuvat.
Tanssi hiljenee.
Päivän työt on tehty.
Musta varjo on vapaa.
Musta yö valvoo rakkaiden unta.
Kirjoittanut: Satu Salmi
maanantai 14. lokakuuta 2013
Riisuttu totuus
Saunassa syntyneen kasvattamana on ollut ehkä sanomattakin selvää, että sauna on näytellyt suurta ja tärkeää osaa perheemme elämässä jo paljon ennen minua. Siellä on pesty varsinaisen työlian lisäksi mielenlikaa, haudutettu sekä pinnallisia että muita piintyneitä karstoja. Saunassa on puhdistauduttu ja latauduttu säännöllisesti, pitkään ja hartaasti. Tähän ei kukaan pysty yksin, eikä nopeasti.
On kovin vaikea ymmärtää ihmistä, joka ei sauno - siis kunnolla sauno sanan tässä kuvaamassani merkityksessä. Mikäli syy on sairaudellinen, se on helpompi ymmärtää. Kun itse kaipaa saunaa ihan välttämättömimmistä välttämättömimpänä, ei pysty käsittämään, ettei joku pidä saunasta, eikä halua sinne mennä. Peruspesemiseen heidän mielestään riittää suihku ja saippua, tai joku sen korvike.
Mutta saunominen ei olekaan mitään peruspesemistä. Se on riitti, jolla pärjää seuraavaan kertaan asti. Se on yhteinen, sekä toiminnallinen että henkinen toimenpide, jonka huolellinen suorittaminen ja siitä nauttiminen vaatii aikaa ja kunnioitusta. Se on joogaan verrattavissa oleva suomalainen mielenkevennys- tai latausharjoitus. Koko kokonaisuutta ei voi tehdä vain suorittaen. Onnistuakseen parhaimmin sitä pitää itse haluta ja odottaa, siitä pitää nauttia. Saunomisen onnistumiseksi pitää tehdä valmisteluja - myös mielessään. Mitä välttämättömämpi itselle tuo yhteinen sauna-aika on, sen tehokkaampi on myös mielen sisäinen vaikutus.
Sinänsä saunomisen puitteet voivat olla mitä vain: mökkisauna järvivedellä ja luonnonkoivun tuoksulla tai luksussauna porealtaineen, kynttilöineen, tuoksuineen ja tarjoiluineen - kaikkea siltä väliltä. Sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on se, millä mielellä ja miten vastaanottavaisena tai antavana, avoimena itse pystyy olemaan.
Miesten sauna ja naisten sauna puhdistavat eri asioita kuin perhesauna tai peliporukan saunaillan sauna. Kaikki tavat tukevat lähtökohdan näkökulmasta yhteistä asiaa. Mikään ei ole väärä tapa. On erilaisia tapoja. Ehkä yksinkin voi juuri ja juuri saunoa, mutta silloin voi keskustella vain itsensä kanssa. Riisuutumisen ja estottomuuden näkökulma ei silloin toteudu ollenkaan. Suoritus jää osittaiseksi. Varsinaiseen pesemiseen tarvitsee sen pesijän. Mielikin tarvitsee pesijän.
Asioiden avaaminen saunassa on helpompaa ja luonnollisempaa. Miksei olisikin siinä luonnonpuvussa vailla estoja. Mielen rentoutuessa, höyryjen tiristessä ulos ihosta, asiatkin saavat tilaa. Ne hautuvat ennen kipakkaa vastaväitettä. Ajatukset eivät pehmene nopean hoitamisen taktiikalla. Saunassa ei kiire vaivaa. Vanha, raskas lika huuhtoutuu viemäriin. Olosta tulee kevyempi ja sileämpi, pehmeämpi. Mukaan mahtuu mietittäväksi uusia asioita, uusia näkökulmia. Niitä ehtii hengittelemään ja maistelemaan ennen mielipiteen muodostumista.
Riisuttu, lempeä olemus ottaa vastaan kannettavakseen enemmän asioita, kuin kutiavan häiritsevä, kiireinen mieli. Totuuksien juurista huuhtoutuu multa, kuin huomaamatta. Puhtaita suortuvia on kevyempi käsitellä, kuin paksuja saviklönttejä osatotuuksien ollessa piilossa lian suojissa. Saunareissun jälkeen maailma näyttää paljon puhtaammalta ja valoisammalta.
On kovin vaikea ymmärtää ihmistä, joka ei sauno - siis kunnolla sauno sanan tässä kuvaamassani merkityksessä. Mikäli syy on sairaudellinen, se on helpompi ymmärtää. Kun itse kaipaa saunaa ihan välttämättömimmistä välttämättömimpänä, ei pysty käsittämään, ettei joku pidä saunasta, eikä halua sinne mennä. Peruspesemiseen heidän mielestään riittää suihku ja saippua, tai joku sen korvike.
Mutta saunominen ei olekaan mitään peruspesemistä. Se on riitti, jolla pärjää seuraavaan kertaan asti. Se on yhteinen, sekä toiminnallinen että henkinen toimenpide, jonka huolellinen suorittaminen ja siitä nauttiminen vaatii aikaa ja kunnioitusta. Se on joogaan verrattavissa oleva suomalainen mielenkevennys- tai latausharjoitus. Koko kokonaisuutta ei voi tehdä vain suorittaen. Onnistuakseen parhaimmin sitä pitää itse haluta ja odottaa, siitä pitää nauttia. Saunomisen onnistumiseksi pitää tehdä valmisteluja - myös mielessään. Mitä välttämättömämpi itselle tuo yhteinen sauna-aika on, sen tehokkaampi on myös mielen sisäinen vaikutus.
Sinänsä saunomisen puitteet voivat olla mitä vain: mökkisauna järvivedellä ja luonnonkoivun tuoksulla tai luksussauna porealtaineen, kynttilöineen, tuoksuineen ja tarjoiluineen - kaikkea siltä väliltä. Sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on se, millä mielellä ja miten vastaanottavaisena tai antavana, avoimena itse pystyy olemaan.
Miesten sauna ja naisten sauna puhdistavat eri asioita kuin perhesauna tai peliporukan saunaillan sauna. Kaikki tavat tukevat lähtökohdan näkökulmasta yhteistä asiaa. Mikään ei ole väärä tapa. On erilaisia tapoja. Ehkä yksinkin voi juuri ja juuri saunoa, mutta silloin voi keskustella vain itsensä kanssa. Riisuutumisen ja estottomuuden näkökulma ei silloin toteudu ollenkaan. Suoritus jää osittaiseksi. Varsinaiseen pesemiseen tarvitsee sen pesijän. Mielikin tarvitsee pesijän.
Asioiden avaaminen saunassa on helpompaa ja luonnollisempaa. Miksei olisikin siinä luonnonpuvussa vailla estoja. Mielen rentoutuessa, höyryjen tiristessä ulos ihosta, asiatkin saavat tilaa. Ne hautuvat ennen kipakkaa vastaväitettä. Ajatukset eivät pehmene nopean hoitamisen taktiikalla. Saunassa ei kiire vaivaa. Vanha, raskas lika huuhtoutuu viemäriin. Olosta tulee kevyempi ja sileämpi, pehmeämpi. Mukaan mahtuu mietittäväksi uusia asioita, uusia näkökulmia. Niitä ehtii hengittelemään ja maistelemaan ennen mielipiteen muodostumista.
Riisuttu, lempeä olemus ottaa vastaan kannettavakseen enemmän asioita, kuin kutiavan häiritsevä, kiireinen mieli. Totuuksien juurista huuhtoutuu multa, kuin huomaamatta. Puhtaita suortuvia on kevyempi käsitellä, kuin paksuja saviklönttejä osatotuuksien ollessa piilossa lian suojissa. Saunareissun jälkeen maailma näyttää paljon puhtaammalta ja valoisammalta.
Jonakin päivänä
Jonakin päivänä
Jonakin päivänä lapsi ei enää hymyile.
Hän katsoo yleisöään
vakavana ilman puhtauden salaisuuttaan.
Katse on suora ja tosi.
Kukaan ei enää tiedä,
kuka on katsoja ja kuka katseen kohde.
Maalin vanhat värit terävöityvät.
Siveltimen jäljestä tulee voimakkaampi.
Kirjoittanut: Satu Salmi
Sokea tanssija
Sokea tanssija
Sateenkaaren maassa
voi imeskellä pirteän raikasta mehujäätä.
Väri on kaunis,
maku on vahvan kirpeä,
mutta hampaissa vihloo.
Siitä ei ole pakko tykätä.
Minä en pidä mehujäästä.
Se on valheellinen hyvä.
Sateenkaaren maassa
Punainen ja Keltainen on kutsuttu tanssiin
Vihreän linnaan.
Villi leikki ilakoi sateenkaarella
iloisesti nauraen
värikkäässä lehtisateessa.
Vauhdin hurmoksessa
saattaa nähdä vilauksen
myös kintereillä kipittävistä Violetista ja Oranssista.
Haju kertoo uhkaavasta kyläilijästä.
Pysähtynyt tuuli on pelästynyt.
Musta vaanii muurin takana,
vielä metsän suojissa.
Sitä häiritsee nauru ja ilonpito.
Sen märkä ruoska odottaa iskuaan.
Ajatus salpautuu puhuttelevassa kauneudessa.
Ennennäkemätöntä!
Liikuttavan kaunista!
Hengästynyt tanssija vetää keuhkot täyteen raikkaita värejä.
Samassa musta marraskuu karauttaa paikalle viitta hulmuten.
Se läimäyttää sateen kasvoillesi,
nauraa vaatteesi märiksi.
Prinsessa Ruususen satu käy toteen joka syksy.
Musta vaivuttaa värit uneen pitkän talven vankilaan.
Valkoisena, värittömän hohtavana talvipäivänä
voi tarkkasilmäinen huomata eriväristen kimallusten avunhuudot
syväjäätyneissä kiteissä.
Kirjoittanut: Satu Salmi
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Puolella sydämellä
Väitetään, että asioiden kanssa oppii elämään. Vai oppiiko? Oppiiko vain naulaamaan luukut ja unohtamaan kulkureitin tietyille muistojen käytäville, jotka johtavat hautausmaan uumeniin, pelottavan liukkaisiin ja ahdistaviin katakombeihin. Sanotaan, että muistot pitää kohdata ja asiat hyväksyä, jotta voi jatkaa matkaansa. Voiko kuitenkaan ikinä hyväksyä veristä tuskaa, jonka on joutunut valitsemattaan kohtaamaan?
Yleensä hautausmaalla vierailu herättää rakkaita kaipauksen tunteita menetettyjä läheisiä, sukulaisia ja kavereita kohtaan. Lapsuudenkotipaikan hautausmaalla tuhannet muistot leijailevat kilpaa keltaisten syksyn lehtien kanssa. Aurinko on kullannut muistot syksyn lehtiin. Niillä on kasvot ja äänet. Niin monta tuttua nimeä löytyy hautakivistä. Niin monta käsin kosketeltavaa muistoa, jos niille avaa portit. Läheisiään kohtaan tuntemansa halaukset ja hymyt ovat lämpimiä muistoja. Niiden kanssa jäisi keskustelemaan pidemmäksikin toviksi. Ohi vilahtaa moottoripyöräonnettomuus nuoruudesta tai jäältä virtaan liukastuminen. Hautakivien ääreltä pudonneita lehtiä nostellessa voi tuntea käden kosketuksen, jos vain antaa sille aikaa. Hyviä, lämpimiä ja tärkeitä muistoja.
Samalla kuitenkin vahingossa avautuu portti suljetulle, unohdetulle alueelle, puolen sydämen hautaan. Ehkä se haudattiin elävänä. Ehkä se ei ikinä lepää. Se huutaa tuskaansa vääryydestä. Se raapii multaa päästäkseen vaatimaan hyvitystä yllätyshyökkäyksen, unohdetun tuhon jäljiltä. Sinne se on kuitenkin sidottu metalliketjuilla tummien kaltereiden, paksujen ovien taakse. Ääni on jo vaiennut vaimeaksi, väsyneeksi. Hyvitystä ei ole luvassa. Unohdus on ainoa mahdollisuus. Pahuus on voittanut. Raakalainen imi perheensä sieluista voimat, varasti säästöt ja tuhlasi juhliinsa. Sydänten roippeet heitettiin ojaan. Sieltä joku tunnollinen haravoi ne unohduksen käytäville tutulle kirkkomaalle ja sulki portit, kadotti avaimen. Joku huolellisesti hoitaa kirkkomaata, pitää päällisin puolin kauniina.
Onneksi puolella sydämellä elää ja rakastaa oikein kauniisti. Joutuu vain tekemään vähän enemmän töitä ja väsyy helpommin, pitää nukkua päiväunet. Onneksi pieni sydän, jos toinenkin, lämpiää ja latautuu ison sylin suojissa. Pieni sydämen puolikas sykkii rakkautta ja kiitosta enemmän kuin kokonaisena olisi koskaan pystynyt.
Yleensä hautausmaalla vierailu herättää rakkaita kaipauksen tunteita menetettyjä läheisiä, sukulaisia ja kavereita kohtaan. Lapsuudenkotipaikan hautausmaalla tuhannet muistot leijailevat kilpaa keltaisten syksyn lehtien kanssa. Aurinko on kullannut muistot syksyn lehtiin. Niillä on kasvot ja äänet. Niin monta tuttua nimeä löytyy hautakivistä. Niin monta käsin kosketeltavaa muistoa, jos niille avaa portit. Läheisiään kohtaan tuntemansa halaukset ja hymyt ovat lämpimiä muistoja. Niiden kanssa jäisi keskustelemaan pidemmäksikin toviksi. Ohi vilahtaa moottoripyöräonnettomuus nuoruudesta tai jäältä virtaan liukastuminen. Hautakivien ääreltä pudonneita lehtiä nostellessa voi tuntea käden kosketuksen, jos vain antaa sille aikaa. Hyviä, lämpimiä ja tärkeitä muistoja.
Samalla kuitenkin vahingossa avautuu portti suljetulle, unohdetulle alueelle, puolen sydämen hautaan. Ehkä se haudattiin elävänä. Ehkä se ei ikinä lepää. Se huutaa tuskaansa vääryydestä. Se raapii multaa päästäkseen vaatimaan hyvitystä yllätyshyökkäyksen, unohdetun tuhon jäljiltä. Sinne se on kuitenkin sidottu metalliketjuilla tummien kaltereiden, paksujen ovien taakse. Ääni on jo vaiennut vaimeaksi, väsyneeksi. Hyvitystä ei ole luvassa. Unohdus on ainoa mahdollisuus. Pahuus on voittanut. Raakalainen imi perheensä sieluista voimat, varasti säästöt ja tuhlasi juhliinsa. Sydänten roippeet heitettiin ojaan. Sieltä joku tunnollinen haravoi ne unohduksen käytäville tutulle kirkkomaalle ja sulki portit, kadotti avaimen. Joku huolellisesti hoitaa kirkkomaata, pitää päällisin puolin kauniina.
Onneksi puolella sydämellä elää ja rakastaa oikein kauniisti. Joutuu vain tekemään vähän enemmän töitä ja väsyy helpommin, pitää nukkua päiväunet. Onneksi pieni sydän, jos toinenkin, lämpiää ja latautuu ison sylin suojissa. Pieni sydämen puolikas sykkii rakkautta ja kiitosta enemmän kuin kokonaisena olisi koskaan pystynyt.
Nykytaidetta erilaisin silmin
Sain kunnian päästä mukaan tuetusti kuva-artesaaniksi opiskelevien erityisnuorten taideretkelle Helsinkiin. Ohjelmassa oli opastettu kierros Kiasman näyttelyssä sekä vierailu koulun omassa taide-galleriassa Sanomatalossa, Art Kaarisillassa. Oman näyttelyn nimi on: Hämärä. Se on paperista tehty tilataideteos, johon on liitetty mukaan äänimaailma. Käsittämättömän upea kokonaisuus, joka puhuttelee monella tavalla. Tekijöiden sietää olla ylpeitä osaamisestaan.
Lähtökohtainen taustasyyni päästä opiskelijaryhmän mukaan, vaikka harrastan taidenäyttelyitä aktiivisesti, oli tyttäreni uusiin luokka- ja koulukavereihin tutustuminen. Olen aina pitänyt tärkeänä tuntea lastemme kaveripiiriä. Se on ollut hyvin antoisaa. Monen kanssa on matkan varrella päästy mukavan tuttavalliseksi. Tutustuminen auttaa ymmärtämään asioita. Samalla se sitouttaa läheisemmäksi, toivottavasti positiivisesti myös kaverin näkökulmasta. On mukavampi hoitaa yhteisiä asioita, kun tuntee vastapuolen. Samoin on mukava jutella tutulle, tai kyläillä tutussa paikassa.
Saapuessani Kiasman narikka-aulaan kaulaani kiepsahti kädet toistensa jälkeen, ja vielä perässä muutama kättelijä, jotka halusivat esitellä itsensä. He olivat kuulleet ja odottaneet kovasti tapaamistani. Olipa ihana olla odotettu seuralainen. Virkistyin heti aimo annoksesta avointa ja peittelemätöntä iloa. Moni muisti minut koulultaan ja kyseli kuulumisia. Ihanan positiivinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Juuri, kun olin väittänyt inhoavani vieraiden halauksia. Tämä oli täysin eri asia. Näiden ihmisten tarkoitusperiä ei tullut mieleenkään epäillä.
Opettajilla oli selkeästi jokin taikalanka taskussaan tai muu ote, jolla he sen kummemmin puuttumatta ohjailivat kiinnostunutta ja keskusteluun osallistuvaa näyttelyporukkaansa. Kyse oli erityisnuorista, joten olisi saattanut ajatella, että heidän paimentamisensa näyttelysaleissa olisi voinut olla haasteellista. Mutta ei ollenkaan! Päinvastoin! Porukka oli täynnä taiteesta kiinnostuneita nuoria kuvataiteilijoita, jotka käyttäytyivät viimeisen päälle mallikkaasti. He kuuntelivat opasta ja vastailivat iloisesti hänen esittämiinsä kysymyksiin tai väitteisiin. Oikein vastavuoroista tunnelmointia. Lämpö oli läsnä koko ajan! Kiitettävän ymmärtävästi ja asiaan uppoutuen myös Kiasman opas arvosti nuorten taiteilijoiden taidekokemusta ja osallistui leppoisaan keskusteluun. Ajoittain jotkut kulkivat käsi-kädessä. Joku saattoi tulla vierelle ihastelemaan näytteillä ollutta työtä. Joku teos pelotti osaa raskaan äänimaailmansa takia. Matalat äänet eivät kuuluneet korvalla, mutta keho tunnisti ne värinänä. Samoin peili, josta ei näkynytkään omaa kuvaa, kummastutti erikoisuudellaan - taikuutta!?! Erään teoksen nimi oli Nimetön. Oli vaikea ymmärtää, miksi taiteilija ei ollut halunnut antaa työlleen nimeä. Huomiota sai myös lasisen kattoikkunan päällä kykkinyt lokki, joka oli sopivasti löytänyt paikan teoksen "Etsi minut" -tilasta.
Näyttelykierroksen aikana tavoitteeni toteutui. Tutustuin uusiin taideopiskelijoihin, tyttäreni kavereihin. Mutta päivän ihanin anti oli taas kerran tunnetila, joka palautui mieleen entuudestaan tuttuna: välittömyys, läheisyys, hyväksyntä, avoimuus ja iloisuus, ennakkoluulottomuus. Miten niin monesti tämä asia hautautuu ja katoaa turhantärkeiden vaatimusten alle? Onneksi jossakin on paikka, missä saa olla oma itsensä, kasvaa omien rajojensa sallimana, tuntea olevansa tärkeä!
Lähtökohtainen taustasyyni päästä opiskelijaryhmän mukaan, vaikka harrastan taidenäyttelyitä aktiivisesti, oli tyttäreni uusiin luokka- ja koulukavereihin tutustuminen. Olen aina pitänyt tärkeänä tuntea lastemme kaveripiiriä. Se on ollut hyvin antoisaa. Monen kanssa on matkan varrella päästy mukavan tuttavalliseksi. Tutustuminen auttaa ymmärtämään asioita. Samalla se sitouttaa läheisemmäksi, toivottavasti positiivisesti myös kaverin näkökulmasta. On mukavampi hoitaa yhteisiä asioita, kun tuntee vastapuolen. Samoin on mukava jutella tutulle, tai kyläillä tutussa paikassa.
Saapuessani Kiasman narikka-aulaan kaulaani kiepsahti kädet toistensa jälkeen, ja vielä perässä muutama kättelijä, jotka halusivat esitellä itsensä. He olivat kuulleet ja odottaneet kovasti tapaamistani. Olipa ihana olla odotettu seuralainen. Virkistyin heti aimo annoksesta avointa ja peittelemätöntä iloa. Moni muisti minut koulultaan ja kyseli kuulumisia. Ihanan positiivinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Juuri, kun olin väittänyt inhoavani vieraiden halauksia. Tämä oli täysin eri asia. Näiden ihmisten tarkoitusperiä ei tullut mieleenkään epäillä.
Opettajilla oli selkeästi jokin taikalanka taskussaan tai muu ote, jolla he sen kummemmin puuttumatta ohjailivat kiinnostunutta ja keskusteluun osallistuvaa näyttelyporukkaansa. Kyse oli erityisnuorista, joten olisi saattanut ajatella, että heidän paimentamisensa näyttelysaleissa olisi voinut olla haasteellista. Mutta ei ollenkaan! Päinvastoin! Porukka oli täynnä taiteesta kiinnostuneita nuoria kuvataiteilijoita, jotka käyttäytyivät viimeisen päälle mallikkaasti. He kuuntelivat opasta ja vastailivat iloisesti hänen esittämiinsä kysymyksiin tai väitteisiin. Oikein vastavuoroista tunnelmointia. Lämpö oli läsnä koko ajan! Kiitettävän ymmärtävästi ja asiaan uppoutuen myös Kiasman opas arvosti nuorten taiteilijoiden taidekokemusta ja osallistui leppoisaan keskusteluun. Ajoittain jotkut kulkivat käsi-kädessä. Joku saattoi tulla vierelle ihastelemaan näytteillä ollutta työtä. Joku teos pelotti osaa raskaan äänimaailmansa takia. Matalat äänet eivät kuuluneet korvalla, mutta keho tunnisti ne värinänä. Samoin peili, josta ei näkynytkään omaa kuvaa, kummastutti erikoisuudellaan - taikuutta!?! Erään teoksen nimi oli Nimetön. Oli vaikea ymmärtää, miksi taiteilija ei ollut halunnut antaa työlleen nimeä. Huomiota sai myös lasisen kattoikkunan päällä kykkinyt lokki, joka oli sopivasti löytänyt paikan teoksen "Etsi minut" -tilasta.
Näyttelykierroksen aikana tavoitteeni toteutui. Tutustuin uusiin taideopiskelijoihin, tyttäreni kavereihin. Mutta päivän ihanin anti oli taas kerran tunnetila, joka palautui mieleen entuudestaan tuttuna: välittömyys, läheisyys, hyväksyntä, avoimuus ja iloisuus, ennakkoluulottomuus. Miten niin monesti tämä asia hautautuu ja katoaa turhantärkeiden vaatimusten alle? Onneksi jossakin on paikka, missä saa olla oma itsensä, kasvaa omien rajojensa sallimana, tuntea olevansa tärkeä!
Tämä kuva keväältä 2013
"Olen tässä!" -näyttely
Teos: Aleksiina Salmi/ Baletti-tanssija
torstai 10. lokakuuta 2013
Elämä on tässä ja nyt
Korvissa jyskytti jo valmiiksi kiireisen päivän äärimmilleen viilattu aikataulu. Varmuuden vuoksi tiputtelin aamulla kotona kaikki käteeni ottamat tavarat meikkivoiteesta kahvikuppiin. Pitihän sitä varmistaa, ettei kiire ollut kuvitelmaa.
Onneksi ensimmäinen rasti oli rakkaaksi tulleen rentoutusohjaajani tapaaminen. Siitä tapaamisesta en myöhästyisi mistään hinnasta. Kaahaten kurvit kahdella renkaalla sain Formula-kuormurini juuri ja juuri ajoissa parkkiin. Nastarenkaiden pito yli +10 asteen lämpötilassa oli taattu. Kauniisti sanottuna kipitin pikakävelyä paikan päälle.
"Huomenta, huomenta!" kuului ihanan lempeä toivotus "Mitäs sinulle kuuluu?" En jaksanut uskoa, että tuo nainen oikeasti halusi kuulla, mitä sekamelskaa kuului tälläKIN kerralla. Ähisin vastaukseksi jotain hymyn sekaista. Olin jo useasti miettinyt, että voiko oikeasti joku olla aina noin pirteä, lempeä ja rauhallinen. Kautta aikain minua on ärsyttänyt suunnattomasti liian lähelle änkeävät tekopirteät ihmiset, jotka ylitse pursuten hehkuvat hymyään ja halailevat kaikkia. Minulla on tarkka oma reviiri, enkä pidä vieraiden ihmisten halailusta. Tämä ihminen oli kyseenalaistanut tuon näkemykseni. Olin alkanut luottaa häneen. Luottamus tuli sen lempeyden ja pyytettömyyden kautta. Hän ei tarvinnut minulta mitään, mutta silti hän jaksoi suhtautua rauhallisesti minuun, vähemmän rauhalliseen ihmiseen. Voisiko hän oikeasti olla kiinnostunut rauhoittamisestani? Luottamus oli avainsana reviirilleni.
Lempeä ääni kertoi minulle jälleen kerran, miten ajatuksille pitäisi sanoa: "Pois, pois!" ja että palaisin niihin myöhemmin. Nyt olisi aikaa vain itselleni. Piti jälleen keskittyä hengitykseen ja siinä tärkeämpänä uloshengitykseen. Sisäänhengitys kuppiin ja uloshengityksen jälkeen tauko. Ei saanut suorittaa, vaan kuulostella omaan tahtiin hengitystä. Konstaapeli-Mantelitumake rauhoittaisi näin valtakuntansa. Vaikka mikä paniikki ja kiire olisi meneillään, asioille voisi sanoa, että ei ole hätää, että minähän voin hengittää.
Pienoisessa laita-myötäisessä hassusti hymyillen kuuntelin Vimala Thakarin runon: Älä pelkää elämää.
Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.
Eläminen on olemista luovuuden liikkeessä.
Eläminen ei ole imitoimista, tottelemista
tai toistamista.
Eläminen on luovuuden ilmentymä ihmissuhteissasi
katseesi, sanojesi ja asenteittesi kautta.
Älä elä tiedoista, vaan ymmärtämyksestäsi käsin.
Tieto on kuollutta menneisyyttä,
ymmärrys on luova nykyhetki.
Kun luovuus täyttää tämän päivän,
koko tulevaisuus laskeutuu maan päälle..
Tulevaisuus on nyt, tulevaisuus on tässä,
tulevaisuus on ikuinen nykyhetki.
Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.
Hassua, mutta harjoitusten jälkeen lattialta ylös kömpiessäni, kiire oli loikkinut lipettiin. Oli muutamia asioita, joita oli päivän mittaan ohjelmassa, mutta nyt niistä olikin lupa nauttia. Näkökulma oli heittänyt häränpyllyä. Olin Elämän baarissa, nauttien Hengitys-drinkkejä ja humaltuen itsestäni.
Kiva baari, tätä private show´ta jään taas kaipaamaan.
Onneksi ensimmäinen rasti oli rakkaaksi tulleen rentoutusohjaajani tapaaminen. Siitä tapaamisesta en myöhästyisi mistään hinnasta. Kaahaten kurvit kahdella renkaalla sain Formula-kuormurini juuri ja juuri ajoissa parkkiin. Nastarenkaiden pito yli +10 asteen lämpötilassa oli taattu. Kauniisti sanottuna kipitin pikakävelyä paikan päälle.
"Huomenta, huomenta!" kuului ihanan lempeä toivotus "Mitäs sinulle kuuluu?" En jaksanut uskoa, että tuo nainen oikeasti halusi kuulla, mitä sekamelskaa kuului tälläKIN kerralla. Ähisin vastaukseksi jotain hymyn sekaista. Olin jo useasti miettinyt, että voiko oikeasti joku olla aina noin pirteä, lempeä ja rauhallinen. Kautta aikain minua on ärsyttänyt suunnattomasti liian lähelle änkeävät tekopirteät ihmiset, jotka ylitse pursuten hehkuvat hymyään ja halailevat kaikkia. Minulla on tarkka oma reviiri, enkä pidä vieraiden ihmisten halailusta. Tämä ihminen oli kyseenalaistanut tuon näkemykseni. Olin alkanut luottaa häneen. Luottamus tuli sen lempeyden ja pyytettömyyden kautta. Hän ei tarvinnut minulta mitään, mutta silti hän jaksoi suhtautua rauhallisesti minuun, vähemmän rauhalliseen ihmiseen. Voisiko hän oikeasti olla kiinnostunut rauhoittamisestani? Luottamus oli avainsana reviirilleni.
Lempeä ääni kertoi minulle jälleen kerran, miten ajatuksille pitäisi sanoa: "Pois, pois!" ja että palaisin niihin myöhemmin. Nyt olisi aikaa vain itselleni. Piti jälleen keskittyä hengitykseen ja siinä tärkeämpänä uloshengitykseen. Sisäänhengitys kuppiin ja uloshengityksen jälkeen tauko. Ei saanut suorittaa, vaan kuulostella omaan tahtiin hengitystä. Konstaapeli-Mantelitumake rauhoittaisi näin valtakuntansa. Vaikka mikä paniikki ja kiire olisi meneillään, asioille voisi sanoa, että ei ole hätää, että minähän voin hengittää.
Pienoisessa laita-myötäisessä hassusti hymyillen kuuntelin Vimala Thakarin runon: Älä pelkää elämää.
Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.
Eläminen on olemista luovuuden liikkeessä.
Eläminen ei ole imitoimista, tottelemista
tai toistamista.
Eläminen on luovuuden ilmentymä ihmissuhteissasi
katseesi, sanojesi ja asenteittesi kautta.
Älä elä tiedoista, vaan ymmärtämyksestäsi käsin.
Tieto on kuollutta menneisyyttä,
ymmärrys on luova nykyhetki.
Kun luovuus täyttää tämän päivän,
koko tulevaisuus laskeutuu maan päälle..
Tulevaisuus on nyt, tulevaisuus on tässä,
tulevaisuus on ikuinen nykyhetki.
Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.
Hassua, mutta harjoitusten jälkeen lattialta ylös kömpiessäni, kiire oli loikkinut lipettiin. Oli muutamia asioita, joita oli päivän mittaan ohjelmassa, mutta nyt niistä olikin lupa nauttia. Näkökulma oli heittänyt häränpyllyä. Olin Elämän baarissa, nauttien Hengitys-drinkkejä ja humaltuen itsestäni.
Kiva baari, tätä private show´ta jään taas kaipaamaan.
Pieni ihminen
Pieni ihminen
Pienet, koppuraiset sormet
kylmissään ja väsyneenä
työn touhusta
valittamatta yhtäkään kertaa.
Suu iloisesti hymyillen,
tulijalle tervetuloa toivottaen,
suoraan silmiin katsoen.
Kylmää vettä karttamatta,
pyykin pesusta pakenematta,
työläisen vaimona palvellen.
Aina aikaa antamalla,
läheisiään lämmitellen,
vieraanvaraisesti virkistäen.
Vähästänsä jakaen,
itseään vähätellen,
kyläilijää kestiten,
omiansa ojentaen.
Surunsa salaten,
tuskansa laulaen,
muistonsa piilottaen.
Loppui hento tanssi,
pienen ihmisen.
Kävi lepoon
Taivaan kartanoon.
Mummun muistoksi kirjoitettu
Satu Salmi, v. 2013
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Pispalan koti
Mummoista puheenollen toisaalla pyörii jokaöinen ruletti hiljaisuudessa syvän tunteen vallassa. "Kyllä mun täytyy nyt lähteä kotiin sinne Pispalaan!" Yön hiljaisuudessa ilman valoja vanha nainen pakkaa kassejaan ja on lähdössä kotiinsa hoitamaan lapsiaan ja vanhaa äitiään. Ei ymmärrä, että välimatkaa on enemmän kuin 100 km ja äitikin on ollut mullan alla jo 50 vuotta. Ei jaksa kävellä, ei tiedä kesästä, ei talvesta. Mutta Pispalassa on koti. Muu on unohtunut.
Tuota toistuvaa tarinaa kuunnellessa mieli kaihoaa muistoihin, niihin tunnelmallisiin ja vilkkaisiin keskusteluhetkiin, kun vaarikin vielä istui kanssamme pöydän äärellä. Välillä elettiin kapinan aikaa Pispalassa, välillä oltiin sodassa. Välillä oli rauha maassa ja Pispalan torin laidalla Pukalan talo. Välillä leikittiin Peltopytingin pihalla Pirkkalassa, myytiin naapureille edellisvuonna saapuneita joulukortteja.
Kelanauhuri päässäni rätisee ja pätkii. Sieltä täältä vilahtaa jotakin ja taas sumenee. Mikä onkaan se varmin tallennuspaikka juurille ja muistoille. Eivät ne itsekseen elä, niin kuin ei mikään elä ilman ravintoa. Muistojen ravintoa on muistelu, muistojen tunnistaminen ja hyväksyminen, olivatpa muistot hyviä tai huonoja. Muistojen juuret pitävät sinut ehjänä ja kasassa. Ne kertovat, kuka sinä olet.
Joskus nuorena nauhoitin kasetille mummun ja vaarin kiihkeitä kertomuksia Uittotunnelilla uimisesta, siitä miten vaarallista se oikeasti olikaan. Milloin tahansa saattoi tukkeja tulla läpi. Lapset uivat iloisesti siinä välillä. Samoin kaivoveden nostosaitan köyden kanssa oli hauska ottaa vauhtia ja heilauttaa itsensä ilmaan. Tosin joskus köysi kietoutui lapsen kaulaan ja haukkasi elämän. Joskus keskustelun aiheena oli Finlaysonin - tai Vinlayssonnin - puuvillatehdas tai Partolan kenkätehtaan asiat tai VPK:n talon tanssit. Tunnelma oli katossa ja vanhusten silmät säkenöivät - silloin joskus.
Kasetti on kadonnut. Kertojia ei enää ole. Silmissä vilisevä kelanauhuri toimii kuitenkin vielä, toivottavasti monia vuosia. Se on kuitenkin kaunisteltu tarina, eikä sitä enää osaa kertoa yhtä toden tuntuisesti. Vanhoista Suomi-Filmeistä saattaa tavoittaa saman tunnelman, kuin keittiön pöydän äärestä vuosia sitten.
Nyt on jäljellä kumara ryhti ja kaipuu kotiin. Se vetää hiljaiseksi. Äidistä on tullut tytär ja toisin päin. Kyynel vierähtää poskelle, kun tytär peittelee äitinsä nukkumaan. Äiti sanoo (vanhasta, kaupasta ostetusta yöpaidastaan): "Oli se kyllä niin ihana, kun ompelit minulle tämän yöpaidan!"
Onko maailma niin paha, että se auttaa vanhaa kulkijaansa pakenemaan muistoihinsa koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Pispalasta löytyy tällä kertaa se muistojen koti, ikuinen koti.
Tuota toistuvaa tarinaa kuunnellessa mieli kaihoaa muistoihin, niihin tunnelmallisiin ja vilkkaisiin keskusteluhetkiin, kun vaarikin vielä istui kanssamme pöydän äärellä. Välillä elettiin kapinan aikaa Pispalassa, välillä oltiin sodassa. Välillä oli rauha maassa ja Pispalan torin laidalla Pukalan talo. Välillä leikittiin Peltopytingin pihalla Pirkkalassa, myytiin naapureille edellisvuonna saapuneita joulukortteja.
Kelanauhuri päässäni rätisee ja pätkii. Sieltä täältä vilahtaa jotakin ja taas sumenee. Mikä onkaan se varmin tallennuspaikka juurille ja muistoille. Eivät ne itsekseen elä, niin kuin ei mikään elä ilman ravintoa. Muistojen ravintoa on muistelu, muistojen tunnistaminen ja hyväksyminen, olivatpa muistot hyviä tai huonoja. Muistojen juuret pitävät sinut ehjänä ja kasassa. Ne kertovat, kuka sinä olet.
Joskus nuorena nauhoitin kasetille mummun ja vaarin kiihkeitä kertomuksia Uittotunnelilla uimisesta, siitä miten vaarallista se oikeasti olikaan. Milloin tahansa saattoi tukkeja tulla läpi. Lapset uivat iloisesti siinä välillä. Samoin kaivoveden nostosaitan köyden kanssa oli hauska ottaa vauhtia ja heilauttaa itsensä ilmaan. Tosin joskus köysi kietoutui lapsen kaulaan ja haukkasi elämän. Joskus keskustelun aiheena oli Finlaysonin - tai Vinlayssonnin - puuvillatehdas tai Partolan kenkätehtaan asiat tai VPK:n talon tanssit. Tunnelma oli katossa ja vanhusten silmät säkenöivät - silloin joskus.
Kasetti on kadonnut. Kertojia ei enää ole. Silmissä vilisevä kelanauhuri toimii kuitenkin vielä, toivottavasti monia vuosia. Se on kuitenkin kaunisteltu tarina, eikä sitä enää osaa kertoa yhtä toden tuntuisesti. Vanhoista Suomi-Filmeistä saattaa tavoittaa saman tunnelman, kuin keittiön pöydän äärestä vuosia sitten.
Nyt on jäljellä kumara ryhti ja kaipuu kotiin. Se vetää hiljaiseksi. Äidistä on tullut tytär ja toisin päin. Kyynel vierähtää poskelle, kun tytär peittelee äitinsä nukkumaan. Äiti sanoo (vanhasta, kaupasta ostetusta yöpaidastaan): "Oli se kyllä niin ihana, kun ompelit minulle tämän yöpaidan!"
Onko maailma niin paha, että se auttaa vanhaa kulkijaansa pakenemaan muistoihinsa koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Pispalasta löytyy tällä kertaa se muistojen koti, ikuinen koti.
Ruusutarha
Ruusutarha
Voi, sinua pienoistani,
katkoiko myrsky oksasi,
piiskasiko kukkasi maahan?
Älä huoli.
Kuihtuneet kitken,
hoidan sinut kuntoon.
Voi, sinua kaunokaistani,
kukoistatpa aurinkorinteelläni
tanssien lämmössä kesätuulen kanssa.
Nukkumaan on aika.
Väsyttää tanssien taika.
Voi, sinua sähikäistäni,
sohaisitko siskoa piikeilläsi?
Menikö rikki, repesikö lehtihelma?
Menikö rikki, repesikö lehtihelma?
Älä huoli.
Korjaan kyllä.
Sovinto vaan pitää tehdä.
Voi, sinua ruusunnuppu,
kipeäkö olet,
kiusaako kirppu?
Männyn suovalla huuhtelen sinut.
Aamun kajo taas tanssiin tempaa
kesätuulen syliin.
Nukkukaa hyvin kukkani rakkaat,
levätkää rauhassa,
kuukin jo nukkuu.
Aamulla taas on juhlan aika,
linnun laulua, auringon lämpöä,
mansikan makuinen taika.
Kirjoittanut Satu Salmi v. 2013
tiistai 8. lokakuuta 2013
Muistoja mummusta
En ihan tarkkaan tiedä, mistä mummu oli lähtöisin, mutta suuresta perheestä kuitenkin, jonka lapset - tai minun aikanani aikuiset - minulla oli kunnia tuntea nuoruudessani. Suurin osa asui edelleen Etelä-Suomen kartanoalueella.
Nuorena tyttönä mummu lähti tietääkseni töihin sisäköksi Fagervikin kartanoon. Hän teki työnsä tunnollisesti ja pääsi siirtymään isäntäperheen mukana Satakuntaan Anolan kartanoon, jossa ihastui mieheensä. Tämä puolestaan toimi kartanolla muonamiehenä, tai "moonamiehhenä", kuten mummulla oli tapana sanoa. Hänen äidinkielensä kun oli ruotsi. Kieli ei aina taipunut ihan supi-suomalaisiin äänteisiin.
Minua jotenkin on aina ihastuttanut tämä kartanoromantiikka. Nuorena tyttönä ahmin Linnasarjoja niin, etten millään malttanut päästää lehdestä irti, ennen kuin se oli luettu. Tarinat sinänsä olivat melko samantapaisia ja yksikertaisia, mutta ne antoivat tilaa mielikuvitukselle ja mielikuville. Jo silloin elin jossakin muualla tuulen mukana.
Ei tuo aika varmasti herkkua, eikä helppoa elämää ollut. Kovaa työtä ja paljon velvollisuuksia. Hyvät työntekijät kuitenkin palkittiin.
Sota. Se on toinen juttu, jonka maailma on elämän ymmärtämisen kautta kiinnostanut minua pienestä asti. Isoisät olivat sodassa, joku vapaaehtoisena, joku kutsuttuna. Elokuvien, tarinoiden kuuntelemisen ja lukemisen kautta on päässyt jotenkin kärryille kaunisteltuun todellisuuteen. Syvä kunnioitus nousee kyllä näitä Suomen eteen taistelleita kohtaan. Se aika on kantapään kautta opettanut nöyryyttä, kunnioitusta, lujan työn tekemistä ja pärjäämisen taitoja. Valittaminen taisi olla tuntematon termi. Asiat hoidettiin. Ne ratkaistiin, eikä valitettu ja paettu kohtaamista.
No, vielä mummuun palatakseni, muistan häntä tarkkaan katselleeni yrittääkseni ymmärtää, miksi hän aina iloisesti otti vastaan, vaikka työt kaatuivat päälle, vaikka talon puilla lämmitys olisi ollut kesken tai vaikka mitä työ olisi painanut päälle, aina hän ehti iloisesti kuulostella kuulumiset ja kutsua sisään jatkamaan jutustelua kahvikupposen äärelle, tai jopa syömään, vaikka ruokaa olisi laskettu vain omalle väelle. Miten hänen hento olemuksensa oli niin voimakas?
Ikinä en muista mummun valittaneen mistään, vaikka hän palveli kaiken kaikille. Omat säryt ja sairautensa hän piti omana tietonaan. Hän jaksoi aina kaiken, vaikka työtä olisi riittänyt monelle nykymiehelle. Työoloista ei valitettu. Saunalla pestiin reilun 10-henkisen perheen pyykit kaivovedellä. Tottakai ne piti pestä! Eihän pesemättäkään voinut jättää. Mummu lauloi meille Ramonaa. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että hän lauloi suruunsa ja yksinäisyyteensä. Hän lauloi tuskaansa ulos, jotta jaksaisi.
Joku sanoi, että arjen työ palkitaan myös urheilussa. Maailmanmestaruudenkin jälkeen kaukaloharjoitukset alkavat 7 aamulla. Moni saattaa kysyä, että miksi nyt harjoitellaan, juurihan tuli menestys. Valmentaja kysyy: "Lopetitko pelaamisen? Vai ajattelitko menestyä seuraavassakin turnauksessa?" Arjen työ palkitaan kaikessa. Jos sen jättää tekemättä tai tekee puolella korvalla, ei voi myöskään menestyä täydellä teholla. Jos haluaa ottaa kaiken irti itsestään, on tehtävä täysillä se arjen työ. Sen opin näitä vanhuksia seuraamalla. Hiukan ehkä apuna luentopuoltakin, mutta periaatteessa näin.
Voi hurja, mikä kunnioitus on tätä "vanhaa kansaa" kohtaan! Voi hurja, miten meillä olisi opittavaa heiltä! En tarkoita, että pitäisi palata tuolle vaatimattomuustasolle, mutta joku yhteys tällä elämällä oli vastuuntuntoon, kunniaan ja asenteisiin. Moni asia on nykyisen helppouden kautta kadonnut mielistämme.
Nuorena tyttönä mummu lähti tietääkseni töihin sisäköksi Fagervikin kartanoon. Hän teki työnsä tunnollisesti ja pääsi siirtymään isäntäperheen mukana Satakuntaan Anolan kartanoon, jossa ihastui mieheensä. Tämä puolestaan toimi kartanolla muonamiehenä, tai "moonamiehhenä", kuten mummulla oli tapana sanoa. Hänen äidinkielensä kun oli ruotsi. Kieli ei aina taipunut ihan supi-suomalaisiin äänteisiin.
Minua jotenkin on aina ihastuttanut tämä kartanoromantiikka. Nuorena tyttönä ahmin Linnasarjoja niin, etten millään malttanut päästää lehdestä irti, ennen kuin se oli luettu. Tarinat sinänsä olivat melko samantapaisia ja yksikertaisia, mutta ne antoivat tilaa mielikuvitukselle ja mielikuville. Jo silloin elin jossakin muualla tuulen mukana.
Ei tuo aika varmasti herkkua, eikä helppoa elämää ollut. Kovaa työtä ja paljon velvollisuuksia. Hyvät työntekijät kuitenkin palkittiin.
Sota. Se on toinen juttu, jonka maailma on elämän ymmärtämisen kautta kiinnostanut minua pienestä asti. Isoisät olivat sodassa, joku vapaaehtoisena, joku kutsuttuna. Elokuvien, tarinoiden kuuntelemisen ja lukemisen kautta on päässyt jotenkin kärryille kaunisteltuun todellisuuteen. Syvä kunnioitus nousee kyllä näitä Suomen eteen taistelleita kohtaan. Se aika on kantapään kautta opettanut nöyryyttä, kunnioitusta, lujan työn tekemistä ja pärjäämisen taitoja. Valittaminen taisi olla tuntematon termi. Asiat hoidettiin. Ne ratkaistiin, eikä valitettu ja paettu kohtaamista.
No, vielä mummuun palatakseni, muistan häntä tarkkaan katselleeni yrittääkseni ymmärtää, miksi hän aina iloisesti otti vastaan, vaikka työt kaatuivat päälle, vaikka talon puilla lämmitys olisi ollut kesken tai vaikka mitä työ olisi painanut päälle, aina hän ehti iloisesti kuulostella kuulumiset ja kutsua sisään jatkamaan jutustelua kahvikupposen äärelle, tai jopa syömään, vaikka ruokaa olisi laskettu vain omalle väelle. Miten hänen hento olemuksensa oli niin voimakas?
Ikinä en muista mummun valittaneen mistään, vaikka hän palveli kaiken kaikille. Omat säryt ja sairautensa hän piti omana tietonaan. Hän jaksoi aina kaiken, vaikka työtä olisi riittänyt monelle nykymiehelle. Työoloista ei valitettu. Saunalla pestiin reilun 10-henkisen perheen pyykit kaivovedellä. Tottakai ne piti pestä! Eihän pesemättäkään voinut jättää. Mummu lauloi meille Ramonaa. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että hän lauloi suruunsa ja yksinäisyyteensä. Hän lauloi tuskaansa ulos, jotta jaksaisi.
Joku sanoi, että arjen työ palkitaan myös urheilussa. Maailmanmestaruudenkin jälkeen kaukaloharjoitukset alkavat 7 aamulla. Moni saattaa kysyä, että miksi nyt harjoitellaan, juurihan tuli menestys. Valmentaja kysyy: "Lopetitko pelaamisen? Vai ajattelitko menestyä seuraavassakin turnauksessa?" Arjen työ palkitaan kaikessa. Jos sen jättää tekemättä tai tekee puolella korvalla, ei voi myöskään menestyä täydellä teholla. Jos haluaa ottaa kaiken irti itsestään, on tehtävä täysillä se arjen työ. Sen opin näitä vanhuksia seuraamalla. Hiukan ehkä apuna luentopuoltakin, mutta periaatteessa näin.
Voi hurja, mikä kunnioitus on tätä "vanhaa kansaa" kohtaan! Voi hurja, miten meillä olisi opittavaa heiltä! En tarkoita, että pitäisi palata tuolle vaatimattomuustasolle, mutta joku yhteys tällä elämällä oli vastuuntuntoon, kunniaan ja asenteisiin. Moni asia on nykyisen helppouden kautta kadonnut mielistämme.
Syksyn salaisuus
Usva nousee maan uumenista. Se vangitsee tanssijat ja piilottaa valheet. Kesän keijuille tulee kylmä ja ikävä etelän huveihin muuttavia kavaljeerejaan. Nauru katoaa. Leikki loppuu. Luonto hiljenee levolle. Se on antanut kaikkensa ja nauttinut täysillä. Se vuodattaa värinsä maahan. Syyssade puhdistaa avoimet haavat. Se huuhtelee tuskan huolellisesti. Syksy moittii keijujen käytöstä vilulla ja pimeällä. Se määrää väkensä kurinpalautukseen sisäoppilaitoksiinsa.
Itken hiljaista itkuani ilmeettömänä. Haravoin omat jätteeni tunkiolle mätänemään uudeksi voimaksi. Siivoan tarkasti palvellen jo seuraavaa kevättä. Kuulen kuolevien lehtien avunhuudon, mutta minulla ei ole voimaa auttaa niitä. Raavin ne nopeasti piiloon, kuolemaan maan hoidettavaksi. Tukehdun heidän tuskaansa. Vuodan hikeni mausteeksi syyssoppaan. Syystuuli nauraa työlleni.
Joka aamu aloitan alusta. Illalla olen valmis myöntymään tuulen kiusattavaksi uudelleen ja uudelleen kunnes tulee se aamu, jolloin syystuuli on hävinnyt taistelun pakkaselle. Silloin voin ottaa kahvikupin voitonmerkiksi. Voin nauttia sen saaleihin kääriytyneenä. Silloin pakkanen tulee tervehtimään kirpeänä ja totena. En malttaisi luovuttaa. En tahtoisi yön moitteita. Maa vetää ylleen valkoisen peiton. Salaisuudet jähmettyvät talven patsaiksi. Niille kasvaa porkkananenä.
Itken hiljaista itkuani ilmeettömänä. Haravoin omat jätteeni tunkiolle mätänemään uudeksi voimaksi. Siivoan tarkasti palvellen jo seuraavaa kevättä. Kuulen kuolevien lehtien avunhuudon, mutta minulla ei ole voimaa auttaa niitä. Raavin ne nopeasti piiloon, kuolemaan maan hoidettavaksi. Tukehdun heidän tuskaansa. Vuodan hikeni mausteeksi syyssoppaan. Syystuuli nauraa työlleni.
Joka aamu aloitan alusta. Illalla olen valmis myöntymään tuulen kiusattavaksi uudelleen ja uudelleen kunnes tulee se aamu, jolloin syystuuli on hävinnyt taistelun pakkaselle. Silloin voin ottaa kahvikupin voitonmerkiksi. Voin nauttia sen saaleihin kääriytyneenä. Silloin pakkanen tulee tervehtimään kirpeänä ja totena. En malttaisi luovuttaa. En tahtoisi yön moitteita. Maa vetää ylleen valkoisen peiton. Salaisuudet jähmettyvät talven patsaiksi. Niille kasvaa porkkananenä.
Palvelut verkkokauppaan - ammatiksi aamujuontaja
"Äiti! Otitko ne kengät?" huutaa Piiperoinen kaahatessamme täyttä juoksua kohti parkkipaikkaa. Täyskäännös ja takaisin. Siinä pysähtyi varmaan tintti, jos toinenkin Pihlajan oksalla haavi auki tuijottamaan 100 lasissa liukkailla puurappusilla liukasteluani. Raivokasta kassin pengontaa. Ei avainta, missä avain??? Ja kaameilla kaninloikilla märkää ruohikkoa pitkin vara-avainta etsimään. Löytyi! Ovelle! Ovi auki. Kengät mukaan. Ovi kiinni ja pikajuoksuvauhtia takaisin autolle. Silmiini nousi mielen sopukoista kuva sinisistä Adidas-piikkareista 70-luvun lopulta. Piirimestaruuskisat Kokemäellä.
"Palautitko vara-avaimen?" kysyy Piiperoinen viereltäni kylmän rauhallisesti reppu sylissään vierelläni istuen. Vilkaisin häntä sen verran nopeasti, että koko auto heilahti tien reunaa päin. "Mitäs tuo tuossa isottelee?" oli ensimmäinen ajatukseni, mutta siinä samassa tajusin, että enhän minä palauttanut avainta. Hoh-hoijaa! No, taisi olla suorituskunto kuitenkin kohdallaan. Mikä mahtoi olla tämän aamuinen aika. Kouluun ehdittiin ihan tipan verran myöhässä.
Vedenpitävien syyssaappaiden vetoketju nauroi suu auki hekottaen tyhjällä penkillä vierelläni. "Kohta joudut suutariin ja saadaan suusi suppuun! Jopas siinä hymy hyytyy!"
Matkan varrella, tehokkaan ajankäytön ajatuksella, pysähdyin tavarataloon, joka eli ilmeisimme eri vuosituhannella kuin minä. Kaupasta ei löytynyt tarvitsemiani ajovaloja, vaikka muita lamppuja oli koko seinällinen killuttelemassa. Samoin nuori miesmyyjä tuntui katsovan kiihkeästi punoittavia poskiani hieman etääntyen toispuoleisen hymynsä lomasta, kun kysyin, että mistä löytyisi taikasieniä tai ihmesieniä? Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisista.
Päätin luovuttaa aamun videopelin ohjaimen jollekin halukkaalle. Kiire loppui siihen. Liian vaikea peli tälle aamulle. Vaativuustasoa kuvatessaan valmistaja oli kyllä maininnut yleisen eläkeiän nostamisesta. Olin vahvasti sillä hetkellä sitä mieltä, että kotiäitien elinikä ei voi kyllä mitenkään olla nousussa!
Hymyilin mukavan omahyväisesti körötellessäni ihan rauhassa seuraavaa rastia kohti. Perustaisin ajankohtaiset kotisivut nettiin ja siirtäisin palveluni verkkokauppaan. Sieltä voisivat halukkaat etukäteen kysellä varauksia kalenteristani. Voisin merkitä valmiiksi omat aamuhetket, kahvitauot, lounastunnit sekä tietenkin työajan alkamis- ja päättymishetket. Voisin myydä työhaalarini kirpputorilla ja keskittyä juttelemaan mukavia aamujuontajan roolissa.
"Palautitko vara-avaimen?" kysyy Piiperoinen viereltäni kylmän rauhallisesti reppu sylissään vierelläni istuen. Vilkaisin häntä sen verran nopeasti, että koko auto heilahti tien reunaa päin. "Mitäs tuo tuossa isottelee?" oli ensimmäinen ajatukseni, mutta siinä samassa tajusin, että enhän minä palauttanut avainta. Hoh-hoijaa! No, taisi olla suorituskunto kuitenkin kohdallaan. Mikä mahtoi olla tämän aamuinen aika. Kouluun ehdittiin ihan tipan verran myöhässä.
Vedenpitävien syyssaappaiden vetoketju nauroi suu auki hekottaen tyhjällä penkillä vierelläni. "Kohta joudut suutariin ja saadaan suusi suppuun! Jopas siinä hymy hyytyy!"
Matkan varrella, tehokkaan ajankäytön ajatuksella, pysähdyin tavarataloon, joka eli ilmeisimme eri vuosituhannella kuin minä. Kaupasta ei löytynyt tarvitsemiani ajovaloja, vaikka muita lamppuja oli koko seinällinen killuttelemassa. Samoin nuori miesmyyjä tuntui katsovan kiihkeästi punoittavia poskiani hieman etääntyen toispuoleisen hymynsä lomasta, kun kysyin, että mistä löytyisi taikasieniä tai ihmesieniä? Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisista.
Päätin luovuttaa aamun videopelin ohjaimen jollekin halukkaalle. Kiire loppui siihen. Liian vaikea peli tälle aamulle. Vaativuustasoa kuvatessaan valmistaja oli kyllä maininnut yleisen eläkeiän nostamisesta. Olin vahvasti sillä hetkellä sitä mieltä, että kotiäitien elinikä ei voi kyllä mitenkään olla nousussa!
Hymyilin mukavan omahyväisesti körötellessäni ihan rauhassa seuraavaa rastia kohti. Perustaisin ajankohtaiset kotisivut nettiin ja siirtäisin palveluni verkkokauppaan. Sieltä voisivat halukkaat etukäteen kysellä varauksia kalenteristani. Voisin merkitä valmiiksi omat aamuhetket, kahvitauot, lounastunnit sekä tietenkin työajan alkamis- ja päättymishetket. Voisin myydä työhaalarini kirpputorilla ja keskittyä juttelemaan mukavia aamujuontajan roolissa.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Pöytälaatikon tarinaa
.... Kauneus puhkeaa kukkaan vietellen jokaisen heikon mielen hauskanpitoon. Odotan, että saan tunkea käteni multaan niin syvälle, että kevätmyrsky ei vie minua mennessään - vieläkään.
Toivoisin, että joku rohkenisi kommentoida näitä kirjoituksiani. Mitä mieltä siis olette?
Laitan lisää, jos tykkäätte ;)
Toivoisin, että joku rohkenisi kommentoida näitä kirjoituksiani. Mitä mieltä siis olette?
Laitan lisää, jos tykkäätte ;)
*****
Täyttymys
Kevät!
Aurinko!
Maan lämpö höyryää sisääni.
Elän kuolleen elämää, vaikka kuollut en ole.
Olen se, joka haluat minun olevan.
Suljen silmäni.
Vedän syvään henkeä.
Ilma tuoksuu mädälle.
Minä en ole mätä.
Olen tyhjä kuori - aave, joka täyttyy sinusta.
Janoinen maa imee lumipeiton sisuksiinsa,
nielaisee räystäiltä tippuvat vesipisarat
ja pukee kevätmekon päälleen.
Kauneus puhkeaa kukkaan
vietellen jokaisen heikon mielen hauskanpitoon.
Odotan,
että saan tunkea käteni multaan niin syvälle,
että kevätmyrsky ei vie minua mennessään
- vieläkään.
*****
Elämäni kevät
Tyhjyyttäni suojelevat ihoon kasvanut rautahaarniska,
Muumimamman käsilaukku,
eläimellinen vaisto
ja leijonan kita
varuillaan ja viritettyinä taisteluvalmiuteen
sekunnin murto-osassa
mitä tahansa vastaan hyökkäävää varten.
Mutta miten taistella hiljaista puuta
tai tuuletonta niittyä vastaan?
Sadat silmät läikehtivät tuulen virin laineilla
syvinä ja tappavina.
Tuulitytön helmoissa roikkuvat tuhannet ajatukset
vellovat irvokkaina myrskytuulen ilmaan
repimään ja raastamaan kevään hentoa mekkoa.
Kevät kuivaa ja parsii raiskatun mekkonsa uuteen aurinkotanssiin.
Haarniskani valuu multaan.
*****
Vieraana kesässä
Kesä kirmaa vapaalle.
Ei ole sääntöjä.
Ei ole yötä.
Ei ole aikaa mustalle,
eikä pahalle!
On kiire toteuttaa kaikki se intohimo,
joka pursuaa kuolleesta talvesta
ja mädästä maasta.
Kaikki on sallittua,
eikä mikään tee kipeää
- jos hyppää virtaan.
Minä en hyppää.
Uin vastavirtaan.
Minua sattuu
koskien kuohujen lyödessä vasten kasvojani.
Kivet potkivat kylkiäni.
En vuoda verta.
Se on vuotanut jo loppuun.
En itke.
Kyyneleistäni satoi aikanaan kesän meri.
Rannat ovat jyrkät,
mutta irvistelen itseni kalliolle.
Yritän kurkistella yläparvelta,
vaikka haluaisin astua itsekin näytämölle.
Roolivaatteet ovat huutavan muodikkaita
auringonlämmössä hentoisten varjojen yllä.
Tanssijat syövät kesänvaloa
ja juovat toinen toisensa iloa.
Makaan kalliolla voipuneena.
Aistin vahvan ja lämpimän kosketuksen.
Äiti-Kallio lataa minuun voimaa.
Herään tyhjyyteen.
Olen kiveä.
En leiki kesää.
Olen ikuisuus.
En ole kuningas, enkä narri,
olen hiljainen todistaja takarivissä,
jota ei koskaan ollutkaan,
ja jota ei kukaan nähnyt.
*****
Kirjoittanut Satu Salmi v. 2013
Kestävän ilon voimaa
Ajankohtaisia aiheita ovat kestävän kehityksen ja kierrätyksen teemat. Tärkeitä ja välttämättömiä, kuten kaikki materiaan liittyvä tuntuu olevan nykypäivänä kaikille. Silti haluaisin mennä teemassa vielä vähän syvemmälle tässä valituksen valtakunnassa.
Mietipä hetki, mistä sinä olet iloinen? Mikä tekee onnelliseksi? Ovatko ne tunnetilat hetkellisiä, vai voisiko jokin asia olla ponnahduslautana kestävään iloon ja onneen? Uskallatko katsoa peiliin vähän pidempään kuin vain siistiäksesi ulkonäkösi?
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Negatiivisuus tarttuu herkemmin ja jää päälle tuntuvammin. Valittaminen tarttuu. Joku saa siitä jopa voimaa - hetkellisesti. Kiinnostumme helpommin toisen vaikeuksista, kuin hänen onnestaan. Onnellisuudesta tai ilonaiheista puhuminen on lähinnä leuhkimista. Kel' onni on, se onnen kätkeköön! Miksi on niin vaikea jakaa toisen onni tai kehua kaveria, joka on iloinen? Liian usein kuulee kommentteja: "Siitäs sai, kun liikaa tuuletti!" ... "Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa!" ... "Mikäs tuo nyt kuvittelee olevansa?" Joskus lyriikan tunnilla arvostettu runoilija kysyi, että miksi me kirjoitamme vain surullisista asioista. Yhteistuumin vastaus oli selkeä: "Surullisuuteen saa enemmän kuvailevaa tunnetta. Siitä on luvallisempaa kirjoittaa ylitse pursuten. Ei ole luvallista hehkuttaa onneaan. Se tuntuu mairealta!"
Kasvualusta on kovin tukkoinen ilolle ja onnelle. Jokunen vuosi sitten nuorimmaiseni lallatteli iloisesti kouluun aamusella. Kaveri ei kestänyt Piiperoisen iloisuutta ja läimäytti häntä tuntuvasti poskelle! Asiasta keskustellessa kukaan ei ollut nähnyt mitään, vaikka kymmenen tyttöä seisoi porukassa. Näin syvälle meihin on haudattu ennakkoasenteet ja sopivaisuuskäytännöt. Ei sovi olla liian iloinen. Ei sovi asettua vastaan vahvempaansa. Luottamus meni sirpaleiksi tältä ystävyyssuhteelta.
Jostakin on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihan samalla tavalla kuin vaikkapa jätteiden kierrätyksessä. Mikään ei muutu nopeasti, mutta edes hitaan muutoksen pitää alkaa jostakin pienesti. Jossakin voi olla tilaa ilolle ja onnelle, silmien säihkeelle ja pursuilevalle vapaudelle, omalle itselle.
Turvallisimman paikan pitäisi olla koti. Perheen läsnäolon pitäisi tukea onnellisuutta ja iloa, ei niinkään materian kautta, vaan tunnetilana. Pitää olla paikka, jossa voi olla oma itsensä. Vapaus antaa voimaa. Se kasvattaa itseluottamusta ja oman arvon tuntoa. Sen kautta ilo ja onni tulee luvalliseksi. Pienistä hetkistä ja niistä saaduista palautteista - onnen hyväksymisestä ja yhdessä nauttimisesta, jakamisesta - kasvaa kestävämpi onnellisuus. Se antaa voimaa kodin ulkopuolellakin, ei ehkä näkyvästi, ettei tule turpaan, vaan sisäisenä olotilana, ilona ja jaksamisena. Eikö olekin mukava jakaa ilonsa sellaisen kanssa, jota tietää asiansa kiinnostavan? Sitä oikein odottaa, että pääsee kertomaan, jotta ilon aihe tuntuu vielä isommalta ja tärkeämmältä. Upeaa, että joku on kiinnostunut ja välittää. On syy elää! Olen arvostettu. Kun vastavuoroisesti kiinnostus ja välittäminen on molemmin puolista, voin kunnioittaa itseäni. Voin katsoa peiliin.
Arvokkain asia, mitä voit antaa lapselle, on aika. Kuuntele, ole läsnä, iloitse hänen kanssaan, kehu, ota syliin. Tämä toteutuu usein oikein hienosti vauvana ja vielä leikki-iän. Sitten lapsesta kasvaa aikuinen, joka osaa kaiken, ja sitä kehutaan. Siksikö, että oma vastuu lapsen asioiden hoitamisesta vähenee vain byrokraattisiin seikkoihin, kuten nimenkirjoitukseen koepaperin kulmaan? Aikuiset huokaisevat nautinnollisesti päästessään tekemään "omia asioita". Asenne kertoo lapselle, että hänen asiansa tulevat vasta sitten, kun joku ehtii tärkeämmiltä ja mukavammilta asioilta.
Jos vielä menemme hiukan syvemmälle kestävässä kehityksessä, on seuraava etappi halien ja kosketuksen tärkeys. Ai niin, ei saa koskea vierasta lasta päähän, ettei saa täi-tartuntaa! Eikä saa koskea vierasta sukupuolta olevaa alaikäistä, ettei se ole ahdistelua. Eikä saa kätellä, ettei pöpöt tartu. Mitä vielä? Tapamme kaikenlaisilla uusilla säädöksillä entistä tehokkaammin hellyyden ja empatian kautta poikivan ilon. "Eihän kukaan voi välittää kenestäkään siinä määrin, että tuossa lääppii!" Ja voi miten lässyä on kulkea käsi kädessä. No, jospa saisi halailla edes omaa perhettä. Jospa syli voisi olla avoin vielä isommallekin?
Yhdessä jaetut hetket kasvattavat ilohuippuja. Hyväksytty ilo kasvattaa luottamusta. Kosketus näyttelee isoa roolia. Koskemisen ja halailun syyt halutaan liian usein ymmärtää väärin. Mitäpä, jos joku vaan haluaa halata, siksi että se kuuluu asiaan, siksi että välittää ja haluaa näyttää sen niin usein, ettei ajatus pääse unohtumaan ja niin usein, että läheisyydestä tulee voimanlähde? Onnellisuushormonia ei pysty huijaamaan. Sitä erittyy vain, kun olet oikeasti onnellinen. Vapaus olla iloinen luo pohjan kestävämmälle onnellisuudelle. Onni on voima, joka pitää sinut terveenä. Halaus on merkki siitä, että olet terve ihminen!
Mietipä hetki, mistä sinä olet iloinen? Mikä tekee onnelliseksi? Ovatko ne tunnetilat hetkellisiä, vai voisiko jokin asia olla ponnahduslautana kestävään iloon ja onneen? Uskallatko katsoa peiliin vähän pidempään kuin vain siistiäksesi ulkonäkösi?
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Negatiivisuus tarttuu herkemmin ja jää päälle tuntuvammin. Valittaminen tarttuu. Joku saa siitä jopa voimaa - hetkellisesti. Kiinnostumme helpommin toisen vaikeuksista, kuin hänen onnestaan. Onnellisuudesta tai ilonaiheista puhuminen on lähinnä leuhkimista. Kel' onni on, se onnen kätkeköön! Miksi on niin vaikea jakaa toisen onni tai kehua kaveria, joka on iloinen? Liian usein kuulee kommentteja: "Siitäs sai, kun liikaa tuuletti!" ... "Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa!" ... "Mikäs tuo nyt kuvittelee olevansa?" Joskus lyriikan tunnilla arvostettu runoilija kysyi, että miksi me kirjoitamme vain surullisista asioista. Yhteistuumin vastaus oli selkeä: "Surullisuuteen saa enemmän kuvailevaa tunnetta. Siitä on luvallisempaa kirjoittaa ylitse pursuten. Ei ole luvallista hehkuttaa onneaan. Se tuntuu mairealta!"
Kasvualusta on kovin tukkoinen ilolle ja onnelle. Jokunen vuosi sitten nuorimmaiseni lallatteli iloisesti kouluun aamusella. Kaveri ei kestänyt Piiperoisen iloisuutta ja läimäytti häntä tuntuvasti poskelle! Asiasta keskustellessa kukaan ei ollut nähnyt mitään, vaikka kymmenen tyttöä seisoi porukassa. Näin syvälle meihin on haudattu ennakkoasenteet ja sopivaisuuskäytännöt. Ei sovi olla liian iloinen. Ei sovi asettua vastaan vahvempaansa. Luottamus meni sirpaleiksi tältä ystävyyssuhteelta.
Jostakin on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihan samalla tavalla kuin vaikkapa jätteiden kierrätyksessä. Mikään ei muutu nopeasti, mutta edes hitaan muutoksen pitää alkaa jostakin pienesti. Jossakin voi olla tilaa ilolle ja onnelle, silmien säihkeelle ja pursuilevalle vapaudelle, omalle itselle.
Turvallisimman paikan pitäisi olla koti. Perheen läsnäolon pitäisi tukea onnellisuutta ja iloa, ei niinkään materian kautta, vaan tunnetilana. Pitää olla paikka, jossa voi olla oma itsensä. Vapaus antaa voimaa. Se kasvattaa itseluottamusta ja oman arvon tuntoa. Sen kautta ilo ja onni tulee luvalliseksi. Pienistä hetkistä ja niistä saaduista palautteista - onnen hyväksymisestä ja yhdessä nauttimisesta, jakamisesta - kasvaa kestävämpi onnellisuus. Se antaa voimaa kodin ulkopuolellakin, ei ehkä näkyvästi, ettei tule turpaan, vaan sisäisenä olotilana, ilona ja jaksamisena. Eikö olekin mukava jakaa ilonsa sellaisen kanssa, jota tietää asiansa kiinnostavan? Sitä oikein odottaa, että pääsee kertomaan, jotta ilon aihe tuntuu vielä isommalta ja tärkeämmältä. Upeaa, että joku on kiinnostunut ja välittää. On syy elää! Olen arvostettu. Kun vastavuoroisesti kiinnostus ja välittäminen on molemmin puolista, voin kunnioittaa itseäni. Voin katsoa peiliin.
Arvokkain asia, mitä voit antaa lapselle, on aika. Kuuntele, ole läsnä, iloitse hänen kanssaan, kehu, ota syliin. Tämä toteutuu usein oikein hienosti vauvana ja vielä leikki-iän. Sitten lapsesta kasvaa aikuinen, joka osaa kaiken, ja sitä kehutaan. Siksikö, että oma vastuu lapsen asioiden hoitamisesta vähenee vain byrokraattisiin seikkoihin, kuten nimenkirjoitukseen koepaperin kulmaan? Aikuiset huokaisevat nautinnollisesti päästessään tekemään "omia asioita". Asenne kertoo lapselle, että hänen asiansa tulevat vasta sitten, kun joku ehtii tärkeämmiltä ja mukavammilta asioilta.
Jos vielä menemme hiukan syvemmälle kestävässä kehityksessä, on seuraava etappi halien ja kosketuksen tärkeys. Ai niin, ei saa koskea vierasta lasta päähän, ettei saa täi-tartuntaa! Eikä saa koskea vierasta sukupuolta olevaa alaikäistä, ettei se ole ahdistelua. Eikä saa kätellä, ettei pöpöt tartu. Mitä vielä? Tapamme kaikenlaisilla uusilla säädöksillä entistä tehokkaammin hellyyden ja empatian kautta poikivan ilon. "Eihän kukaan voi välittää kenestäkään siinä määrin, että tuossa lääppii!" Ja voi miten lässyä on kulkea käsi kädessä. No, jospa saisi halailla edes omaa perhettä. Jospa syli voisi olla avoin vielä isommallekin?
Yhdessä jaetut hetket kasvattavat ilohuippuja. Hyväksytty ilo kasvattaa luottamusta. Kosketus näyttelee isoa roolia. Koskemisen ja halailun syyt halutaan liian usein ymmärtää väärin. Mitäpä, jos joku vaan haluaa halata, siksi että se kuuluu asiaan, siksi että välittää ja haluaa näyttää sen niin usein, ettei ajatus pääse unohtumaan ja niin usein, että läheisyydestä tulee voimanlähde? Onnellisuushormonia ei pysty huijaamaan. Sitä erittyy vain, kun olet oikeasti onnellinen. Vapaus olla iloinen luo pohjan kestävämmälle onnellisuudelle. Onni on voima, joka pitää sinut terveenä. Halaus on merkki siitä, että olet terve ihminen!
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Syysaskarteluja
Nyt laitan taas välillä tällaisen normaalin bloggauksen. Aiheena on meidän tyttöjen syysaskartelut. Jos vaikka joku muukin saisi idean puuhastella lehtien seassa ennen haravaan tarttumista.
Eräs meidän tytöistä toi vuosia sitten kotiin aivan ihanan, koulussa itse tekemänsä vaahteranlehtiovikoristeen. Ihanaksi sen silloin teki myös se asia, että kaikilla meillä ei kädentaidot tai narunpyörittämisen ymmärtämys kehity samaa luokkaa. Tulos oli kuitenkin aivan upea - silloin.
Meidän tyttöviikonloppu osui kaikin puolin juuri sopivaan ajankohtaan. Sää oli ehtinyt riittävän iltakirpeäksi saunomisen välissä ulos virkistäytymiseen. Samoin päiväaurinko lämmitti vielä siinä määrin, että kutsui ulos näpertelemään.
Saunan lämmetessä korjailimme maalauksen jäljiltä apua huudelleen saunan lampun. Se ei jotenkin lämmetessään tykännyt pysyä kasassa ollenkaan. Kaikenlaisia liimojakin olin kokeillut, mutta irvistely vain tuntui jatkuvan. Ehkä sillä oli liian kuuma ja sen vuoksi irvisteli löylyissä. Nyt kuitenkin vaiensimme sen valituksen ja kiedoimme sille luonnonnarusta tukireunuksen. Olisin halunnut tehdä sen hiukan paksummalla köydellä, mutta tämä sai nyt kelvata aluksi. Parempi joka tapauksessa kuin rivosti irvistely. Ehkä sille tuli nyt turvallinen olo, eikä tarvitsisi enää nyrpistellä.
Lauantai-päivän aikana sen sijaan, että olisimme haravoineet lehtiä pois pihasta, kannoimmekin kassikaupalla pihaan lisää lehtiä - kauniin värisiä vaahteranlehtiä. Kaadoimme ne kasalle muutenkin lehtikylvyssä komeilevalle, syrjään siirretylle yläpihan askartelupöydälle. (Ei kannata muuten heittää pois hyljättyä puutarhapöytää, vaan siirtää sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi hyödyntää erilaisiin näpertelyihin.) Tuulenpuuskat nappasivat lehtipinon huis-hais ympäriinsä levitellen. Siinäpä juoksimme lehtiä kiinni takaisin pusseihin ennen kuin pääsimme varsinaiseen työhön.
Kävimme nappaamassa ojapajusta norjia, ohuita vitsoja (tarpeeksi pitkiä), joista perkasimme lehdet ja pienet oksanalut niin, että jäljelle jäi taipuisia saittoja. Näistä taivuttelin meille kaikille kolmelle pajukranssit, joihin sitten oli tarkoitus alkaa sitoa vaahteranlehtiä. Tarvikkeeksi kävi ainoastaan ohut luonnon naru. Myös ohut rautalanka tai kalastajalanka olisivat sopineet lehtisidontaan.
Tytöt sitoivat lehtiä noin 3-4 kerrallaan nipuissa pyöräyttäen aina langan niiden lehtivarren kohdalta kranssin ympäri. Siinä pyöritellessä, ja aina vain kauniinpia lehtiä etsiessä, solahti turistessa melkoinen tovi. Aivan ihana rupattelutuokio kattavan lajisista asioista pienten ja isompien mielensopukoista. Sää oli juuri sen verran lämpöinen, että ilman sormikkaita pärjäsi. Kuin huppista vaan huomaamatta meille valmistui kolme kaunista vaahteranlehtikranssia ovenpieleen. Ne kätkevät monta tarinaa hymyillessään siinä ohikulkijoille.
Askarteluteeman kunniaksi askartelimme vielä vähän sisälläkin. Valmistimme yhteistuumin illalliseksi tuhdin pizzan.
Illalla huoneiden hiljentyessä mietin itsekseni kaikkia pieniä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Miten monta juttua jääkään kiireessä kuulematta. Miten helposti tipahtaa sivuun, ellei asioille anna aikaa, eikä niistä tiedä.
Eräs meidän tytöistä toi vuosia sitten kotiin aivan ihanan, koulussa itse tekemänsä vaahteranlehtiovikoristeen. Ihanaksi sen silloin teki myös se asia, että kaikilla meillä ei kädentaidot tai narunpyörittämisen ymmärtämys kehity samaa luokkaa. Tulos oli kuitenkin aivan upea - silloin.
Meidän tyttöviikonloppu osui kaikin puolin juuri sopivaan ajankohtaan. Sää oli ehtinyt riittävän iltakirpeäksi saunomisen välissä ulos virkistäytymiseen. Samoin päiväaurinko lämmitti vielä siinä määrin, että kutsui ulos näpertelemään.
Saunan lämmetessä korjailimme maalauksen jäljiltä apua huudelleen saunan lampun. Se ei jotenkin lämmetessään tykännyt pysyä kasassa ollenkaan. Kaikenlaisia liimojakin olin kokeillut, mutta irvistely vain tuntui jatkuvan. Ehkä sillä oli liian kuuma ja sen vuoksi irvisteli löylyissä. Nyt kuitenkin vaiensimme sen valituksen ja kiedoimme sille luonnonnarusta tukireunuksen. Olisin halunnut tehdä sen hiukan paksummalla köydellä, mutta tämä sai nyt kelvata aluksi. Parempi joka tapauksessa kuin rivosti irvistely. Ehkä sille tuli nyt turvallinen olo, eikä tarvitsisi enää nyrpistellä.
Lauantai-päivän aikana sen sijaan, että olisimme haravoineet lehtiä pois pihasta, kannoimmekin kassikaupalla pihaan lisää lehtiä - kauniin värisiä vaahteranlehtiä. Kaadoimme ne kasalle muutenkin lehtikylvyssä komeilevalle, syrjään siirretylle yläpihan askartelupöydälle. (Ei kannata muuten heittää pois hyljättyä puutarhapöytää, vaan siirtää sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi hyödyntää erilaisiin näpertelyihin.) Tuulenpuuskat nappasivat lehtipinon huis-hais ympäriinsä levitellen. Siinäpä juoksimme lehtiä kiinni takaisin pusseihin ennen kuin pääsimme varsinaiseen työhön.
Kävimme nappaamassa ojapajusta norjia, ohuita vitsoja (tarpeeksi pitkiä), joista perkasimme lehdet ja pienet oksanalut niin, että jäljelle jäi taipuisia saittoja. Näistä taivuttelin meille kaikille kolmelle pajukranssit, joihin sitten oli tarkoitus alkaa sitoa vaahteranlehtiä. Tarvikkeeksi kävi ainoastaan ohut luonnon naru. Myös ohut rautalanka tai kalastajalanka olisivat sopineet lehtisidontaan.
Tytöt sitoivat lehtiä noin 3-4 kerrallaan nipuissa pyöräyttäen aina langan niiden lehtivarren kohdalta kranssin ympäri. Siinä pyöritellessä, ja aina vain kauniinpia lehtiä etsiessä, solahti turistessa melkoinen tovi. Aivan ihana rupattelutuokio kattavan lajisista asioista pienten ja isompien mielensopukoista. Sää oli juuri sen verran lämpöinen, että ilman sormikkaita pärjäsi. Kuin huppista vaan huomaamatta meille valmistui kolme kaunista vaahteranlehtikranssia ovenpieleen. Ne kätkevät monta tarinaa hymyillessään siinä ohikulkijoille.
Askarteluteeman kunniaksi askartelimme vielä vähän sisälläkin. Valmistimme yhteistuumin illalliseksi tuhdin pizzan.
Illalla huoneiden hiljentyessä mietin itsekseni kaikkia pieniä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Miten monta juttua jääkään kiireessä kuulematta. Miten helposti tipahtaa sivuun, ellei asioille anna aikaa, eikä niistä tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)