Mikä saa sinut tuntemaan itsesi vahvalta? Mikä saa hymyilemään? Milloin kiihtyvyys paranee ja moottori jyrähtää? Milloin olet valmis uudelle kujalle ja otat sen haltuun? Milloin elämä siirtyy uudelle tasolle? Milloin verhon takana tuntuu olevan jotakin kiinnostavaa? Jotakin, josta et ennen tiennyt, mutta nyt se tuntuu juovuttavan tärkeältä.
Kirjoittaisin mieluusti noihin kysymyslauseisiin pisteen perään, enkä kysymysmerkkiä. Nuo kysymykset puhuvat itse puolestaan. Vastaus hyppää silmiisi samalla, kun luet tekstiä. Ei ole yhtä oikeaa vastausta. Jokaiselle on oma vastaus. Se voi olla ihminen tai asia, mutta kaikille on vastaus. Kaikille tekemisille on syy tai tarkoitus. Aina kannattaa kysyä: Miksi. Tätä kysymystä ei kannata jättää kysymättä. Sillä voit perata elämästäsi turhat tai kuluttavat asiat, jotka imevät sinusta voiman, mutta et itse saa tankkiisi juurikaan täytettä. Sillä voit rohkeasti kysyä, mikä on suuntasi tai mitä haluaisit elämääsi kuuluvan 10 vuoden kuluttua. Itselleen kannattaa olla rehellinen. Muuten voi jäädä kovin yksinäiseksi tai kuluttaa bensan loppuun. Voihan toki luottaa siihen, että on varaa tankata uudelleen, mutta ajan myötä raha ei ratkaisekaan enää. Rahalla ei osteta juuria, jotta puu pysyy pystyssä. Juurien kasvattamista ei kannata lykätä huomiseen. Tiimalasin hiekka valuu kaiken aikaa. Juuret ovat rohkeutta. Juuret ruokkivat sinua. Vaikka elämäsi olisi ylellistä, väri katoaa poskiltasi, jos kosketus maan elinvoimaan puuttuu.
On helppoa jäädä lepäilemään laakereilleen, jos homma toimii tällä hetkellä hyvin. Mikä ettei! Kannattaa toki nauttia. Mutta teethän töitä työssä menestymisen eteen, palkkasi tai etenemisesi eteen. Tyydytät tiedonjanosi opiskellen tai ottaen asioista selvää. Mikset tekisi sitä samaa tunne-elämän puolella? Mikset kurkkaisi verhon taakse ihmissuhdeasioissasi. Aika helppo on nähdä, kuka on vieressä vain hyötymismielessä. Aika helppo on todeta villakoirat nurkissa.
Asenne ratkaisee kaikessa. Mitä mä haluun! Toinen avainsana on rohkeus. Vaatii rohkeutta vetää sporttivaihde päälle ja antaa mennä. Tarkoitan tunne-elämän baanalla. Nytpä taidetaan olla aika ytimessä. Silloin ihminen on haavoittuvaisimmillaan, kun antaa itsestään kaiken, mutta homma pissii nilkoille.
Tuntuu alusta asti tuhoon tuomitulta, jos pitää ajatella, ettei luoteta. Jos tyyli on siis se, ettei voi antaa itsestään irti sitä, mikä oikeasti on tai mikä oikeasti tuntuu hyvälle. Jos pitää ajatella olevansa lapsellinen tai typerä tai epäkorrekti. Aitous on paljolti kadonnut. Usein tapaa ihmissuhteita, jossa kuulee ajateltavan järkeviä tarkoitusperiä, eikä niinkään aitoa tunnetta. Kumpikaan ei varmaankaan sulje toisiaan pois, mutta aitouden kadotessa tulemme oudoiksi toisillemme.
Lapsi leikkii ja kiipeilee, tipahtaa ja satuttaa. Hän vahvistaa kestävyyttään kokeilemalla uteliaasti uusia asioita. Elämä on uuden oppimista. Jo hyvin nuorena tulee mukaan ryhmäpaine ja kontrolointi. Aitous hälvenee ja katoaa. Jo saavutetusta tulee itseisarvo. Helppo elämä on haaveena. Silloin ollaan vaarallisilla vesillä. Mikään ei ole itsestäänselvää. Helppo elämä poikii pinnallisia ihmisiä, jotka loppujenlopuksi ovat varsin yksinäisiä. Ei ole kainaloa, jossa levätä hiljaa selittämättä yhtään mitään. Ei ole jakajaa omalle ilolle, jotta ilo voisi tuplaantua. Ei ole surun pois silittäjää, joka potkaisisi pepulle lähteäksesi yrittämään uudelleen. Ei ole kiihkeää potkua kaasujalkaan.
Ihmistä ei vaan ole luotu elämään yksin. Jengi tai kaverit voivat paikata tätä aukkoa pitkäänkin, mutta oma koti ja oma perhe on viime kädessä se, jonka avulla löydät sateenkaaren, jonka avulla pystyt selvittämään, kuka oikeasti olet. Saat voimaa nauttia työstäsi ja etsiä menestyksen polkua. Saat paikan jonne palaaminen saa vapisemaan onnesta. Joku juoksee sinua vastaan. Hän on odottanut vain sinua palaavaksi. Joku, jolle voit antaa huomiosi, on se vaihde, jolla kiihtyvyydestä löytyy ennen keksimätöntä tekniikkaa tai vaate, jonka haluaisit pukea päällesi päivästä toiseen, koska se vaan istuu niin hyvin ja tuntuu niin hyvältä päällä.
Ota selvää käyttöohjeista, mistä tuo vaihde löytyy. Luota vaatteeseen, jota et haluaisi riisua.
Uskalla. Ole rohkea. Antaudu elämään. Elämältä ei lopu ikinä annettavaa, mutta onni on sellainen kaveri, että se ei tykkää olla yksin. Ennen kuin huomaatkaan, se luikkii ovenraosta maailmalle. Onnen ruokaa on hellyys. Onni ei tykkää olla yksin. Onnen lepoa on luottamus. Onni haavoittuu selittelyistä. Pidä tuntosarvet herkkinä, jotta havaitset, milloin onni koputtaa ovellesi. Sitä ei helposti näy. Onnen haivenet ovat näkymättömiä häivähdyksiä, lupauksia mahdollisesta ikuisuudesta. Jos varovasti tartut, voit onnistua punomaan kestävän elämänlangan, jonka venyvyydessä on takuu, ettei se katkea, ja jonka vahvuus auttaa sinua ponnistamaan uuteen ulottuvuuteen. Tarvitaan herkkää vaistoa, tuntosarvia ja hellää otetta. Onnen verso kuihtuu ennen kuin arvaatkaan. Onneen ei voi tarttua huomenna, siihen on tartuttava nyt.
lauantai 6. syyskuuta 2014
tiistai 18. helmikuuta 2014
Onko oikopolkua rakkauteen?
Muistamme kaikki, miltä tuntuu olla palavasti ihastunut, ensisilmäyksellä rakastunut. Silloin maailma on kirkas kupla, jossa on ihana leijua. Kaikki näyttää kauniimmalta. On helppo hymyillä.
Nykyään liian usein voi kuulla ystäviltä, tai lukea lehdistä, miten juuri äsken niin hienoksi kuvattu suhde onkin kuivunut pois, haalistunut ja heitetty menemään. Jopa nuorisolle opetetaan, että ero on ihan ok, jos homma ei toimi. Painotetaan, ettei kannata jäädä odottamaan ja alistumaan, jos ei saa mitään suhteesta. Neuvotaan unohtamaan menneet ja etsimään mukavampaa, sopivampaa seuraa.
Mikä sitten on sitä sopivaa seuraa? Onko sopivaa se, että koko ajan pitäisi elää rakastumisen ensisilmäystä kuvaavaa, huumaavan intohimoista tilaa? Onko pinnallinen, kuumiin tunteisiin perustuva elämä kannattelevaa? Onko kumppanin jatkuva vaihtaminen kannattelevaa? Voiko juuri tutustuttuaan uuteen ihmiseen sanoa edes rakastuneensa? Vai onko se vain eräs rakkauden tila, josta mahdollisesti voi tulla syvää rakkautta?
Mikä saa ihmiset elämään pinnallisesti? Puuttuuko rohkeutta kohdata elämä? Puuttuuko kunnioitusta ja arvostusta omaa kumppania kohtaan? Voiko ilman vastavuoroisuutta olla myöskään saamisen iloa? Kauneus ja loistokkaan elämän huuma ovat houkuttelevia ja hyviä tekosyitä sille, ettei itse jaksa tehdä töitä syvän rakkauden eteen. On helpompi vain sysätä suhteen toimimattomuuden syyt toisen niskoille ja vaihtaa maisemaa kiinnostavammille metsästysmaille. Lapsetkin voi nykyisin vallan mainiosti pitää vaikka vuoroviikoin kahdessa kodissa. Lapset ovat jopa jo koulussa oppineet, että se on yleinen kulttuuriin kuuluva ja normaali tapa.
Suosittelen kuitenkin riisumaan kengät ja astumaan sumuiselle metsäpolulle, jonka alussa on kyltti "uimaranta". Aluksi risut ja neulaset saattavat pistellä jalkapohjia. Aurinko pilkistelee piilosta ja säästelee säteitään siellä täällä puiden takana. Tekisi mieli, laittaa kengät jalkaan ja palata takaisin. Tulee jopa mietittyä, että näkeekö joku, miten hölmöä sitä onkaan tekemässä. Usko ja luottamus palkitaan. Polun päässä komeilee kaunis, koskematon, ennennäkemätön hiekkaranta. Sen nähdessään tajuaa juuri löytäneensä syyn sille, että rakkauden eteen kannatti tehdä töitä.
Työn tekeminen, oma nöyrtyminen antajan asemaan sekä toisen kunnioitus ovat nykysin kovin oudolla tavalla aliarvostettuja parisuhdeasioissa. Ne kuuluvat jotenkin vain siihen rakastumisvaiheeseen. Kun suhde etenee, ei sen eteen enää jakseta satsata. Onko rohkeuden puutetta ymmärtää toista ihmistä? Kärsiikö oma ego, jos jää sivuun parrasvaloista? En tarkoita, että kaikki suhteet tällä kaavalla toimisivat, mutta kannattaa kurkistaa polkua vähän pidemmälle, jos vähänkään sille tuntuu. Liian moni suhde tuntuu kaatuvan itsekkyyteen, kumppanin moittimiseen ja laiskuuteen. Ehkäpä sellaiset ihmiset eivät tiedä sen syvän rakkauden olemassaolosta. Alun hyvä olo kuihtuu hoitamattomana, kuin kukka ilman vettä. Ruokkimalla ja hoitamalla, hiukan lannoittamalla kasvaa hedelminä onnen pipanoita jatkuvaan käyttöön, jopa ylitse äyräiden, jotta muutkin kanssaihmiset pystyvät aistimaan hyvän olon. Kaikilla hedelmäpuilla on sadonkorjuuaikansa. Kukaan ei säteile ihan kaiken aikaa, aina ei ole juhlapäivä. Tärkeintä on kuitenkin saada arjesta juhlaa, jotta läheisyys tuntuu hyvälle ja että sitä kaipaa.
Parhaimmillaan, jopa ensisilmäyksen intohimoa enemmän, rakkaus on syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota tukevoittaa yhteinen historia, yhteiset muistot. Pinnasta vettä juovat pikkuiset puut lehahtavat ilmaan myrskyn tullessa tai kuihtuvat ensimmäisen kovemman kuivuuden yllättäessä. Syvälle kasvaneet juuret kestävät tukevasti myrskyt ja myllerrykset sekä ammentavat vettä syvemmältä kuivina aikoina.
Syvä rakkaus ei ole nyky-yhteiskunnan IN-asia, mutta suosittelen sitä lämpimästi! Kukaan ei siihen yksin pysty, eikä siihen oikein voi määrätäkään ketään. Se tarve tulee, jos on tullakseen. Tahto nousee omasta itsestä. Nautinto tulee ihmisyydestä ja arjen rakkaudesta. Selityksiä ei tarvita, vaan molemminpuolisia hyvänmielen tekoja. Syvä rakkaus näkee sisäisen kauneuden. Väittäisin, että aika monille rakastamisen opetteleminen voikin olla haaste, jota pelkää niin paljon, että mieluummin siirtää asian sivuun ja kohdistaa katseensa muualle.
Nykyään liian usein voi kuulla ystäviltä, tai lukea lehdistä, miten juuri äsken niin hienoksi kuvattu suhde onkin kuivunut pois, haalistunut ja heitetty menemään. Jopa nuorisolle opetetaan, että ero on ihan ok, jos homma ei toimi. Painotetaan, ettei kannata jäädä odottamaan ja alistumaan, jos ei saa mitään suhteesta. Neuvotaan unohtamaan menneet ja etsimään mukavampaa, sopivampaa seuraa.
Mikä sitten on sitä sopivaa seuraa? Onko sopivaa se, että koko ajan pitäisi elää rakastumisen ensisilmäystä kuvaavaa, huumaavan intohimoista tilaa? Onko pinnallinen, kuumiin tunteisiin perustuva elämä kannattelevaa? Onko kumppanin jatkuva vaihtaminen kannattelevaa? Voiko juuri tutustuttuaan uuteen ihmiseen sanoa edes rakastuneensa? Vai onko se vain eräs rakkauden tila, josta mahdollisesti voi tulla syvää rakkautta?
Mikä saa ihmiset elämään pinnallisesti? Puuttuuko rohkeutta kohdata elämä? Puuttuuko kunnioitusta ja arvostusta omaa kumppania kohtaan? Voiko ilman vastavuoroisuutta olla myöskään saamisen iloa? Kauneus ja loistokkaan elämän huuma ovat houkuttelevia ja hyviä tekosyitä sille, ettei itse jaksa tehdä töitä syvän rakkauden eteen. On helpompi vain sysätä suhteen toimimattomuuden syyt toisen niskoille ja vaihtaa maisemaa kiinnostavammille metsästysmaille. Lapsetkin voi nykyisin vallan mainiosti pitää vaikka vuoroviikoin kahdessa kodissa. Lapset ovat jopa jo koulussa oppineet, että se on yleinen kulttuuriin kuuluva ja normaali tapa.
Suosittelen kuitenkin riisumaan kengät ja astumaan sumuiselle metsäpolulle, jonka alussa on kyltti "uimaranta". Aluksi risut ja neulaset saattavat pistellä jalkapohjia. Aurinko pilkistelee piilosta ja säästelee säteitään siellä täällä puiden takana. Tekisi mieli, laittaa kengät jalkaan ja palata takaisin. Tulee jopa mietittyä, että näkeekö joku, miten hölmöä sitä onkaan tekemässä. Usko ja luottamus palkitaan. Polun päässä komeilee kaunis, koskematon, ennennäkemätön hiekkaranta. Sen nähdessään tajuaa juuri löytäneensä syyn sille, että rakkauden eteen kannatti tehdä töitä.
Työn tekeminen, oma nöyrtyminen antajan asemaan sekä toisen kunnioitus ovat nykysin kovin oudolla tavalla aliarvostettuja parisuhdeasioissa. Ne kuuluvat jotenkin vain siihen rakastumisvaiheeseen. Kun suhde etenee, ei sen eteen enää jakseta satsata. Onko rohkeuden puutetta ymmärtää toista ihmistä? Kärsiikö oma ego, jos jää sivuun parrasvaloista? En tarkoita, että kaikki suhteet tällä kaavalla toimisivat, mutta kannattaa kurkistaa polkua vähän pidemmälle, jos vähänkään sille tuntuu. Liian moni suhde tuntuu kaatuvan itsekkyyteen, kumppanin moittimiseen ja laiskuuteen. Ehkäpä sellaiset ihmiset eivät tiedä sen syvän rakkauden olemassaolosta. Alun hyvä olo kuihtuu hoitamattomana, kuin kukka ilman vettä. Ruokkimalla ja hoitamalla, hiukan lannoittamalla kasvaa hedelminä onnen pipanoita jatkuvaan käyttöön, jopa ylitse äyräiden, jotta muutkin kanssaihmiset pystyvät aistimaan hyvän olon. Kaikilla hedelmäpuilla on sadonkorjuuaikansa. Kukaan ei säteile ihan kaiken aikaa, aina ei ole juhlapäivä. Tärkeintä on kuitenkin saada arjesta juhlaa, jotta läheisyys tuntuu hyvälle ja että sitä kaipaa.
Parhaimmillaan, jopa ensisilmäyksen intohimoa enemmän, rakkaus on syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota tukevoittaa yhteinen historia, yhteiset muistot. Pinnasta vettä juovat pikkuiset puut lehahtavat ilmaan myrskyn tullessa tai kuihtuvat ensimmäisen kovemman kuivuuden yllättäessä. Syvälle kasvaneet juuret kestävät tukevasti myrskyt ja myllerrykset sekä ammentavat vettä syvemmältä kuivina aikoina.
Syvä rakkaus ei ole nyky-yhteiskunnan IN-asia, mutta suosittelen sitä lämpimästi! Kukaan ei siihen yksin pysty, eikä siihen oikein voi määrätäkään ketään. Se tarve tulee, jos on tullakseen. Tahto nousee omasta itsestä. Nautinto tulee ihmisyydestä ja arjen rakkaudesta. Selityksiä ei tarvita, vaan molemminpuolisia hyvänmielen tekoja. Syvä rakkaus näkee sisäisen kauneuden. Väittäisin, että aika monille rakastamisen opetteleminen voikin olla haaste, jota pelkää niin paljon, että mieluummin siirtää asian sivuun ja kohdistaa katseensa muualle.
"Rakkauden avaimet", Elviira
"Reserved!!!" ... rohkea kissanpentu :D
tiistai 21. tammikuuta 2014
Hetken huuma
Aurinko tupsahti kylään.
Se heräsi Australiassa.
Se pukeutui siniseen ja hopeaan.
Tarpoi pitkän matkan
vain meitä varten.
Kohteliaasti hiipi paikalle.
Silitteli, kutitteli,
ettei pelästyttäisi.
Voiteli mielen,
siloitti kielen.
Vaan valehteli lämmöstä.
Vakaana hiljaa vieraana,
kimaltavien kiteiden vankina
valtasi kaikkeuden.
Hetken kauneus,
hetken huuma.
Vaan nappasi nenälle pakkanen.
Anna auringon olla.
Älä turhaan viekottele.
Älä silmiin katso velhoa.
Älä usko valheita.
Kohta se on mennyt
muille helmojaan heiluttelemaan,
hopeaansa hymyilemään,
kantanut kolttunsa kauemmas.
Ei se tänne jää.
Kulkurittarena kiertelee,
koditta kapsahtelee kysyvän kaulaan.
Vaan hetken halailee
ja jälleen jäähyväiset jättää.
Ei lupaa palata.
Kirjoittanut: Satu Salmi 21.01.2014
maanantai 20. tammikuuta 2014
Syväjäässä
Kuka unohti pakastuksen päälle? Nyt sitä ei enää saa pysäytettyä. Lämpötila laskee laskemistaan. Säätönappi on rikki. Ohjekirja on hukassa. Huoltomiehellä on muita kiireitä. Jääkiteiden sisällä sykkii toivon vire. Toivo on lupaus uudesta syntymästä. Toivoko on huoltomiehen nimi? Missä hitossa se kuppaa? Kahvilla varmaankin naapurissa.
Elämä on merkillistä. Juuri, kun huokaisee nauttimaan hyvästä olosta, pommi räjähtää odottamatta. Siitä lähtee yleensä liikkeelle melkoinen sarjatuli, joka ei suostu pysähtymään. Kiihtyvällä vauhdilla räjähdykset lähipiirissä vaan lisääntyvät. Mielen taistelutanner on syvillä uurteilla. Välillä tumma, liikkumaton hiljaisuus varoittaa uudesta räjähdyksestä. Joka paikka on rikki. Kaikkialta särkee. Tuska kirvelee suonissa. Vihollista ei näy. Ei voi puolustautua. Tyhjä sokeus on vastassa. Kukaan ei vastaa.
Olen aina ollutkin liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Yritän löytää kaikesta hyvää ja kaunista. Ehkä se on juuri se kipinä, joka on aina uudelleen auttanut ylös syvistä kuopista. Toivo-nimisellä rätillä siivoan sotkut, jotta auringonsäteet mahtuvat sisään - edes hetkiseksi ennen seuraavaa myräkkää. Hymy-nimisellä suunnitelmalla valan uskoa, jotta jaksan herätä odottamaan tämän taistelun taukoamista. Halaus-nimisellä aseella imen voimaa itseeni, jotta muutkin jaksavat jäätymättä luottaa puolustustrategiaani. Luovutusvoittoa en anna! Viimeiseen pisaraan taistelen!
Melkoista aivojumppaa! Vaatii äärimmäistä aivonystyröiden virkistelyä keksiä jälleen uusia ja uusia keinoja löytää ratkaisun avaimet, tai edes oikea polku kartalta. Lähinnä ojassa on tarvottu talvikausi. Onneksi Gore-tex'it on käytössä ja pimeä on peittänyt ulkonäköpaineet. Pitää vain uskoa, että polku on oikea, että valo tunnelin päässä ei olisi kangastus, että toivoon voi aina luottaa.
Mikä on se pahin tuska elämässä, ellei omien lasten parantumattomat sairaudet, joita ensin oli vuosia yhdellä. Sitten rattaisiin kolisi toisen lapsen murhe, jota työstäessä kärry ajoikin miinaan ja räjähti: kolmannen lapsen elämä kyseessä... Moni väittää tietävänsä, mille voi äidistä tuntua. Joku voisi tietysti rauhoittaa, että keskitypä vain olemaan äiti. Minulle äitiys on kuitenkin muodostunut lasten sairauksien myötä kasvavalla tahdilla aivan eri mittasuhteisiin, kuin ehkä voisi kuvitellakaan. Kuntoutus, ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, huolen puheeksi ottaminen ja lämmin syli, yhdessä jaksaminen ovat viimeisimpien vuosien tärkeitä oppeja, joiden varaan tukeudun sotasuunnitelmissani.
Kovin hauras oli mieli viime viikonloppuna sairaalapäivystyksessä lapseni kanssa yötä viettäessä. Kuuntelimme samanikäisen teinitytön tuskaa. Poliisit toivat hänet käsiraudoissa ja sänkyyn sidottuna päivystyksen tarkkailuosastolle, jossa mekin olimme hoidettavana. Tyttö oli joko humalassa tai huumeissa, ja huusi kaikkea mahdollista rivoutta, mitä vain keksi noin kahden tunnin ajan. Hän haukkui apua tarjoavia hoitajia, vartijoita ja potkaisi päähän äitiään, joka yritti tulla avuksi lähelle. Tyttö oli vetänyt puukolla ranteensa auki. Hän oli kovin kipeä ja itkuinen. Silti hänellä oli paremmin asiat, kuin meillä - mikäli on vain suostuvainen löytämään välittävät läheisensä ympäriltään. Joskus se on vaikeaa, mutta sitä tälle tytölle toivoisin, jotta löytäisi elämänsä. Hauraaksi mieleni tekee se, että oma lapseni kuiskasi itkuisena: Kiitos Äiti, että oot mun kanssa täällä.
Vedän taas syvään henkeä. Kädet etsiytyvät ristiin leuan alle. Kurkistan ulos ruudun takaa. Kaunis pakkaspäivä. Ei se ehkä niin kylmä olekaan. Talitiaisilla on päivätanssit meneillään. Iloisesti ne pörrääväät puusta toiseen kimaltelevien lumikiteiden lyödessä tahtia vallattomilla säteillään. Elämän salakieltä. Ehkä minä ratkaisen joskus sen koodin.
Läheisten lämpö takkana. Rakkaus suunnan valona. Sisu jäässä naskalina. Koti akulle laturina.
Ehkä se kevät siitä joskus elämällekin...
Elämä on merkillistä. Juuri, kun huokaisee nauttimaan hyvästä olosta, pommi räjähtää odottamatta. Siitä lähtee yleensä liikkeelle melkoinen sarjatuli, joka ei suostu pysähtymään. Kiihtyvällä vauhdilla räjähdykset lähipiirissä vaan lisääntyvät. Mielen taistelutanner on syvillä uurteilla. Välillä tumma, liikkumaton hiljaisuus varoittaa uudesta räjähdyksestä. Joka paikka on rikki. Kaikkialta särkee. Tuska kirvelee suonissa. Vihollista ei näy. Ei voi puolustautua. Tyhjä sokeus on vastassa. Kukaan ei vastaa.
Olen aina ollutkin liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Yritän löytää kaikesta hyvää ja kaunista. Ehkä se on juuri se kipinä, joka on aina uudelleen auttanut ylös syvistä kuopista. Toivo-nimisellä rätillä siivoan sotkut, jotta auringonsäteet mahtuvat sisään - edes hetkiseksi ennen seuraavaa myräkkää. Hymy-nimisellä suunnitelmalla valan uskoa, jotta jaksan herätä odottamaan tämän taistelun taukoamista. Halaus-nimisellä aseella imen voimaa itseeni, jotta muutkin jaksavat jäätymättä luottaa puolustustrategiaani. Luovutusvoittoa en anna! Viimeiseen pisaraan taistelen!
Melkoista aivojumppaa! Vaatii äärimmäistä aivonystyröiden virkistelyä keksiä jälleen uusia ja uusia keinoja löytää ratkaisun avaimet, tai edes oikea polku kartalta. Lähinnä ojassa on tarvottu talvikausi. Onneksi Gore-tex'it on käytössä ja pimeä on peittänyt ulkonäköpaineet. Pitää vain uskoa, että polku on oikea, että valo tunnelin päässä ei olisi kangastus, että toivoon voi aina luottaa.
Mikä on se pahin tuska elämässä, ellei omien lasten parantumattomat sairaudet, joita ensin oli vuosia yhdellä. Sitten rattaisiin kolisi toisen lapsen murhe, jota työstäessä kärry ajoikin miinaan ja räjähti: kolmannen lapsen elämä kyseessä... Moni väittää tietävänsä, mille voi äidistä tuntua. Joku voisi tietysti rauhoittaa, että keskitypä vain olemaan äiti. Minulle äitiys on kuitenkin muodostunut lasten sairauksien myötä kasvavalla tahdilla aivan eri mittasuhteisiin, kuin ehkä voisi kuvitellakaan. Kuntoutus, ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, huolen puheeksi ottaminen ja lämmin syli, yhdessä jaksaminen ovat viimeisimpien vuosien tärkeitä oppeja, joiden varaan tukeudun sotasuunnitelmissani.
Kovin hauras oli mieli viime viikonloppuna sairaalapäivystyksessä lapseni kanssa yötä viettäessä. Kuuntelimme samanikäisen teinitytön tuskaa. Poliisit toivat hänet käsiraudoissa ja sänkyyn sidottuna päivystyksen tarkkailuosastolle, jossa mekin olimme hoidettavana. Tyttö oli joko humalassa tai huumeissa, ja huusi kaikkea mahdollista rivoutta, mitä vain keksi noin kahden tunnin ajan. Hän haukkui apua tarjoavia hoitajia, vartijoita ja potkaisi päähän äitiään, joka yritti tulla avuksi lähelle. Tyttö oli vetänyt puukolla ranteensa auki. Hän oli kovin kipeä ja itkuinen. Silti hänellä oli paremmin asiat, kuin meillä - mikäli on vain suostuvainen löytämään välittävät läheisensä ympäriltään. Joskus se on vaikeaa, mutta sitä tälle tytölle toivoisin, jotta löytäisi elämänsä. Hauraaksi mieleni tekee se, että oma lapseni kuiskasi itkuisena: Kiitos Äiti, että oot mun kanssa täällä.
Vedän taas syvään henkeä. Kädet etsiytyvät ristiin leuan alle. Kurkistan ulos ruudun takaa. Kaunis pakkaspäivä. Ei se ehkä niin kylmä olekaan. Talitiaisilla on päivätanssit meneillään. Iloisesti ne pörrääväät puusta toiseen kimaltelevien lumikiteiden lyödessä tahtia vallattomilla säteillään. Elämän salakieltä. Ehkä minä ratkaisen joskus sen koodin.
Läheisten lämpö takkana. Rakkaus suunnan valona. Sisu jäässä naskalina. Koti akulle laturina.
Ehkä se kevät siitä joskus elämällekin...
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Pimeys
Pimeys
Pyörin edestakaisin talven pimeissä käytävissä.
Jostain kuuluu kimeää naurua.
Ovet ovat lukossa.
Maa on liukas.
Joku on löytänyt Helvetin portin.
Siellä on lämmin ja valoisaa.
Soitto ja tanssi raikaa.
Joka päivä sataa uusi lumi.
Se peittää pahuuden jäljet.
En lähde juhlaan.
Kieltäydyn kutsusta.
Olen outo.
Olen epäkohtelias.
Teen lumityöni huolella,
jotta pakotieni on vapaana.
Talven vaikeudet hyökkäävät joka suunnasta,
mutta en pakene.
Astun ulos taistelemaan,
kun muut juhlivat sisällä lämpimässä.
Taistelen,
kunnes tuskanhuutoni karkoittaa viholliseni.
Pesen miekkani.
Teen lumityöni.
Valun vastuisiini.
Odotan kirjettä Keväältä.
Elän sittenkin?
Millä nimellä haluat kutsua minua tällä kertaa?
Kirjoittanut: Satu Salmi
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Joulu jätesäkkiin
Hetki vain pimeän lämpöä! Kohta kylmä ja tyhjyys kolottaa taas nurkista. Täydet sanat helisevät kummitellen pimeillä käytävillä, pimeissä huoneissa. Kun ehdin paikalle, ääni on edennyt jo ikkunanraosta maailmalle. Jättivät taas! Kuusen tuoksu vielä jäljellä. Ylipitkänä leikattu hyasintti yrittää vielä ponnistaa uuden kukan. Verho heilahtaa tuulesta, kuin vahvistaen, etten olekaan yksin.
Talo tyhjenee jälleen lapsista, heidän kavereistaan, sukulaisista ja ystävistä pikkuhiljaa jälleen kerran. Suuret kattilat ja vuoat pakataan kaapin perälle ja jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Kynttilätkin on poltettu loppuun. Jätesäkilliset kaikenlaista huvinpidon roskaa odottavat kuljetusta kierrätykseen. Elämän kierrätystä! Tuuletan joulun vahvoja tuoksuja matkoihinsa. Sytytän valoja eri makuuhuoneisiin, jotten olisi niin yksin. Mieheni käy ne sammuttelemassa hetkisen kuluttua. Hän sulkee ikkunat, etteivät kaikki muistot katoaisi samalla kertaa.
Tänä aamuna valo kutsui kuusta purkamaan. Aivan eriskummallinen ja kauan kadoksissa ollut valo hyökkäsi siniseltä taivaalta kaikella voimallaan lupaamaan jälleen tulevaa kevättä. Juovuttavan tunteen hurmaamana riisuimme kuusesta koristeet. Jokaisen kohdalla seurasin elämän elokuvaa, ja ääniä, jotka pursusivat tuulesta. Tontut, kranssit ja punainen joulu saivat lähtöpassit varaston puolelle.
Hetkessä kuusi oli katkottu jätesäkkiin. Taas oli pakattu tunkiolle yksi näytös elämästä! Valokin katosi matkoihinsa. Se oli vain pieni traileri tulevasta. Vai oliko se toiveunta? Sen paluuseen pitää vain luottaa.
Hyvinvointikeskus mielen syövereistä on saanut kaikilla aisteilla maustettua puuroa aivan yli äyräidensä. Sillä mennään taas kohti kevättä ja kesää. Aivan uudenlaisia muistoja tällä kertaa, erilaisia, koskettavia, pysäyttäviä: ennen niin pienistä palleroista kasvaa pitkäraajaisia, syntyy uusia pienokaisia, omien halit ylettävät kasvojen korkeudelle ja ylikin, perhe kasvaa nuorison seurustelukumppaneista, kulttuurit kohtaavat lämpimillä tavoilla. Kanadasta kolahti puhelimeen: Go Finland, Go!!
Onneksi Joulupukki osasi kurvata meidän pihan kautta palatessaan Kanarian lomalta lentoporojensa kanssa. Kulkuset kilisivät vielä kerran. Joulumajan portaille oli tipahtanut yksi paketti, jossa luki: Merry Christmas Tom!!
Talo tyhjenee jälleen lapsista, heidän kavereistaan, sukulaisista ja ystävistä pikkuhiljaa jälleen kerran. Suuret kattilat ja vuoat pakataan kaapin perälle ja jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Kynttilätkin on poltettu loppuun. Jätesäkilliset kaikenlaista huvinpidon roskaa odottavat kuljetusta kierrätykseen. Elämän kierrätystä! Tuuletan joulun vahvoja tuoksuja matkoihinsa. Sytytän valoja eri makuuhuoneisiin, jotten olisi niin yksin. Mieheni käy ne sammuttelemassa hetkisen kuluttua. Hän sulkee ikkunat, etteivät kaikki muistot katoaisi samalla kertaa.
Tänä aamuna valo kutsui kuusta purkamaan. Aivan eriskummallinen ja kauan kadoksissa ollut valo hyökkäsi siniseltä taivaalta kaikella voimallaan lupaamaan jälleen tulevaa kevättä. Juovuttavan tunteen hurmaamana riisuimme kuusesta koristeet. Jokaisen kohdalla seurasin elämän elokuvaa, ja ääniä, jotka pursusivat tuulesta. Tontut, kranssit ja punainen joulu saivat lähtöpassit varaston puolelle.
Hetkessä kuusi oli katkottu jätesäkkiin. Taas oli pakattu tunkiolle yksi näytös elämästä! Valokin katosi matkoihinsa. Se oli vain pieni traileri tulevasta. Vai oliko se toiveunta? Sen paluuseen pitää vain luottaa.
Hyvinvointikeskus mielen syövereistä on saanut kaikilla aisteilla maustettua puuroa aivan yli äyräidensä. Sillä mennään taas kohti kevättä ja kesää. Aivan uudenlaisia muistoja tällä kertaa, erilaisia, koskettavia, pysäyttäviä: ennen niin pienistä palleroista kasvaa pitkäraajaisia, syntyy uusia pienokaisia, omien halit ylettävät kasvojen korkeudelle ja ylikin, perhe kasvaa nuorison seurustelukumppaneista, kulttuurit kohtaavat lämpimillä tavoilla. Kanadasta kolahti puhelimeen: Go Finland, Go!!
Onneksi Joulupukki osasi kurvata meidän pihan kautta palatessaan Kanarian lomalta lentoporojensa kanssa. Kulkuset kilisivät vielä kerran. Joulumajan portaille oli tipahtanut yksi paketti, jossa luki: Merry Christmas Tom!!
torstai 2. tammikuuta 2014
Sisäremonttia, sisustusta ja sen jatkoa
Remontti vaan jatkuu ja jatkuu. Olo on kuin remontista hullaantuneella. Ja se näköjään tarttuu, koska meitä villiintyneitä taitaa olla täällä jo kaksi. Muutama kohde onkin jo valmis, mutta pari kaipaa vielä ajatuksenvirtaa ja muutaman nukutun hautomoyön...
Laittelen kuitenkin jo joitakin kuvia kiinnostuneille kyselijöille ;) Vielä on kesken aika paljon ja aloittamattakin muutama projekti, mutta siitä huolimatta on annettava iso kiitos reippaalle remonttimiehellemme Hennille!
Piiperoisen huoneesta puuttuu vielä hyllykkö ja työpöytä. Samoin mahdollisesta työhuoneesta kalustus ja verhot... Jäin pohtimaan Bulevardi-verhokangasta tai ikivanhan vaikutelman antavaa paksua samettia... Saapa nähdä ;)
Laittelen kuitenkin jo joitakin kuvia kiinnostuneille kyselijöille ;) Vielä on kesken aika paljon ja aloittamattakin muutama projekti, mutta siitä huolimatta on annettava iso kiitos reippaalle remonttimiehellemme Hennille!
Piiperoisen huoneesta puuttuu vielä hyllykkö ja työpöytä. Samoin mahdollisesta työhuoneesta kalustus ja verhot... Jäin pohtimaan Bulevardi-verhokangasta tai ikivanhan vaikutelman antavaa paksua samettia... Saapa nähdä ;)
Kivitaulun korostemaalausta... ehkäpä saunan pukuhuoneeseen...
Kohdevalot vihdoin keittiön kiviseinää korostamaan
Entinen violettiruudullinen tapetti ja baletti-boordit saivat väistyä ruskeiden sävyjen tieltä.
Tästäkö vihdoin meille työhuone - pahalta näyttää, joku valtasi jo tilan lattiapatjalla...
Kirjahyllytapettejakin oli lukuisia, mutta tähän nahkapintaiseen iskimme silmämme.
Korostelistat luovat kivan syvyyden "kirjahyllyyn"
Olohuoneen tunnelmaa syventää nyt musta tapetti.
Eri valoissa aivan eri sävyinen!!
Saunan pukuhuoneen kiviseinä valmistui.
Myös kaivatut kohdevalot istutettiin kattoon ilman enempiä odotuksia tällä kertaa :)
Kalanruoto -naulakkokin löysi vihdoin paikkansa! JES!!
Kruunutuoli :)
Nahkadivaani löytyi yllättäen melko nopsasti...
Päiväpeitteen etsintä sai yllättävän käänteen...
Etsintöjen päätyttyä kainaloomme sujahti karvapeite tyynyineen :)
Itsenäisyyspäivästä puheita ja puuterointia
Blogin kirjoittaminen jäi loppuvuodesta viihtymis- ja remonttikiireiden alle. Nyt kuitenkin rustaan muutaman rivin Suomen Itsenäisyyspäivän asioista, pelkästään jo senkin vuoksi, että minä konservatiivisena, vaikkakin varsin kultturellina ihmisenä, en pystynyt hyväksymään presidentin juhlien pitopaikan vaihtoa Tampere-taloon, Tamperetta kuitenkaan sen enempää vähättelemättä. En hyväksynyt pitopaikan vaihtoa linnasta kulttuuriareenaksi. En hyväksynyt etiketin muuttamista esim. naisten pukujen osalta iltapuvuista coctail-mekoiksi, vaikka suunnittelijana olisi kuinka vaan ollut Jukka Rintalan kaltaisia huippudesignereita. Valtakunnan ykköspidot olivat muuttaneet ilmettään kevytkenkäisemmiksi, vähemmän virallisiksi. Onko Suomi menettänyt merkitystään? Tai onko Suomen itsenäisyyden merkitys vähentynyt nykysukupolville?
Ei meidän perheessä ainakaan! Täällä liputetaan siniristillä ja pukeudutaan iltapukuun silloin, kun on maamme ykkösjuhlasta kyse. Voi kuulostaa varsin tökeröltä ja kankealta, mutta oikeasti olemme tempaisseet tästä juhlapäivästä perheellemme aivan oman perinteen. Mikä olisikaan toistuvasti parempi paikka opettaa perheemme lapsille ja nuorisolle etikettiä pukeutumisesta, käyttäytymisestä ja ruokailutavoista. Näitä asioita on meillä opeteltu omissa Suomen Itsenäisyyspäivän juhlissamme - ihan kotosalla - jo lukuisia vuosia.
Alkuvuosina, jolloin ryhdyimme pukeutumaan Itsenäisyyspäivän illallisille, asia oli lähinnä lasten roolileikin tapainen asia, koska emme pienten kanssa lähteneet minnekään maailmalle asiaa juhlimaan. Ehkä itsenäisyyden merkitys kuitenkin kuulsi niin vahvana, että pikkuhiljaa asian juhlistamisesta tuli perinne. Lasten kasvaessa he ovat itse alkaneet korostaa Suomen Itsenäisyyspäivän merkitystä ja kaipaavatkin perheemme yhteistä illallisperinnettä. Heitä ei tarvitse pyytää varaamaan perheelle tuota päivää, vaan he haluavat tehdä sen itse. Leikki-pukeutumisesta on vähitellen tullut ihan oikeaa iltapukupukeutumista meikki- ja kampaussalonkeineen.
Äidillä tietysti aivonystyrät raksuttavat heti, kun on jokin opettamisen paikka. Tässäpä oikein oivallisesti saa syötettyä kokemusperäistä tietoa kasvavan katraan korvien väliin. Teemana meillä on ollut mikä milloinkin parhaiten ajankohtaan on sopinut. Tällä kertaa teemana oli puheen pitäminen Suomen itsenäisyyteen ja perheeseemme liittyvän aihealueen kautta. Saattaapa olla, että tämä aihe sai lopullisen niitin Vain Elämää -televisio-ohjelmasta, jota niin hullaantuneena porukalla seurasimme, jälleen kerran.
Hyvin valmisteltu on puoliksi tehty... Tai... Hyvin valmistellen saa asiasta enemmän irti... No - niin tämä Itsenäisyyspäivän asia tuntuu meillä saaneen jalansijansa. Lapset kilpaa valmistelivat menúu-tilausta. Kaikki ovat kilvan toisiaan kulinaristisempia. Loppujen lopuksi me vanhemmat saimmekin melkoisen listauksen kauppatarpeiksi juhlapäivän alla 10 ruokalajin illallisen valmistamiseksi. Ihanaa asiassa oli kuitenkin se, että lapset huolella kunnioittivat sitä, minkä eteen olimme illallisjuhlia rakentamassa, eikä suinkaan vaan sen takia, että pitää tehdä, vaan sen takia, että me kaikki nautimme päivän suunnittelusta puku-kampaus-meikki -suunnitelminemme sekä kulttuuri- että illallistarjonnankin osalta. Meidän juttu!
Kaiken huolellisen valmistelemisen jälkeen aloittelimme Tervetulo-maljalla. Enää ei tarvinnut kenellekään mainita, miten lasia pidetään tai miten silmiin katsotaan kilistäessä kevyesti. Leppoisan turinatuokion jälkeen saimme nauttia pikku Piiperoisen pianokonsertista. Raikuvien suosionosoitusten jälkeen siirryimme illallispöytään. Virittelimme taustamusiikiksi jo entuudestaan tutun Sibeliuksen Finlandian. Lasi- ja aterinjärjestyksen ollessa kaikille jo selvää pässinlihaa kilisikin aika äkkiseltään ensimmäinen lasi puheenvuoron pyytämiseksi. Puheiden pito alkoikin melko nuorimmasta päästä. Eikä aikaakaan, kun iskäkin kilisti puheensa pitämiseksi. Erittäin herkistävää oli se tunne, jolla kaikki saattoivat kokea asian merkityksen sekä sisimmässään, että perheemme yhteisenä asiana. Puheet olivat varsin spontaaneja, mutta sitäkin merkityksellisempiä ja liikuttavia. Kukaan ei ottanut asiaa vitsillä, vaan asia hoidettiin tunteiden palolla.
10 ruokalajin illallisen nakertaminen ei kuitenkaan ollut ihan nopsa pähkinä, vaan aika kului ja kului... Siinä lennossa oli varsin näppärää opettaa neideille myös, että "Anteeksi, poistuisin hetkeksi puuteroimaan" tai "... naistenhuoneeseen" antaa mahdollisuuden hetkisen hengähdystaukoon, ellei välttämättä halua 4-5 tuntia istua ruokapöydässä. Illanmittaan saimme huvittuneina todeta, että puuterointi enenevässä määrin tapahtui nurkkahuoneessa iPadin kanssa.
Illallinen venähti kuin venähtikin tällä kertaa leppoisasti seurustellen ja ihastuttavista makuelämyksistä nautiskellen pitkälle iltaan aina ennen suuren suosion saaneen TV:n Itsenäisyyspäiväjuhlalähetyksen päälle. Tuntui, että kenenkään mielestä Tampere-talolla ei ollut meille mitään annettavaa. Uteliaisuuden vuoksi piti tsekata Jennin puku sekä muutaman tutun asut, ja vielä jatkoilta joitakin esityksiä. Pikkuhiljaa lapset katosivat riisuutumaan juhlatamineistaan ja vetäytyivät yöpuulle.
Tunnelman huumasta juopuneena, läheisyydestä täyttyneenä, hymyssä suin raivasin pöytää. Kukapa sitä nyt haluaisi herätä illan sotkuihin. Huomasin ilokseni saavani siihen myös seuralaisen täyttämään vielä viinilasilliseni.
Ai, että on ihastuttava vaikutus Suomen Itsenäisyydellä meidän perheeseemme. Voisi kysyä: Mitä opimme tästä? No - puolentoista kuukauden ajan tässä meillä on poistuttu puuteroimaan aika melkoisesti :D :D :D
Ei meidän perheessä ainakaan! Täällä liputetaan siniristillä ja pukeudutaan iltapukuun silloin, kun on maamme ykkösjuhlasta kyse. Voi kuulostaa varsin tökeröltä ja kankealta, mutta oikeasti olemme tempaisseet tästä juhlapäivästä perheellemme aivan oman perinteen. Mikä olisikaan toistuvasti parempi paikka opettaa perheemme lapsille ja nuorisolle etikettiä pukeutumisesta, käyttäytymisestä ja ruokailutavoista. Näitä asioita on meillä opeteltu omissa Suomen Itsenäisyyspäivän juhlissamme - ihan kotosalla - jo lukuisia vuosia.
Alkuvuosina, jolloin ryhdyimme pukeutumaan Itsenäisyyspäivän illallisille, asia oli lähinnä lasten roolileikin tapainen asia, koska emme pienten kanssa lähteneet minnekään maailmalle asiaa juhlimaan. Ehkä itsenäisyyden merkitys kuitenkin kuulsi niin vahvana, että pikkuhiljaa asian juhlistamisesta tuli perinne. Lasten kasvaessa he ovat itse alkaneet korostaa Suomen Itsenäisyyspäivän merkitystä ja kaipaavatkin perheemme yhteistä illallisperinnettä. Heitä ei tarvitse pyytää varaamaan perheelle tuota päivää, vaan he haluavat tehdä sen itse. Leikki-pukeutumisesta on vähitellen tullut ihan oikeaa iltapukupukeutumista meikki- ja kampaussalonkeineen.
Äidillä tietysti aivonystyrät raksuttavat heti, kun on jokin opettamisen paikka. Tässäpä oikein oivallisesti saa syötettyä kokemusperäistä tietoa kasvavan katraan korvien väliin. Teemana meillä on ollut mikä milloinkin parhaiten ajankohtaan on sopinut. Tällä kertaa teemana oli puheen pitäminen Suomen itsenäisyyteen ja perheeseemme liittyvän aihealueen kautta. Saattaapa olla, että tämä aihe sai lopullisen niitin Vain Elämää -televisio-ohjelmasta, jota niin hullaantuneena porukalla seurasimme, jälleen kerran.
Hyvin valmisteltu on puoliksi tehty... Tai... Hyvin valmistellen saa asiasta enemmän irti... No - niin tämä Itsenäisyyspäivän asia tuntuu meillä saaneen jalansijansa. Lapset kilpaa valmistelivat menúu-tilausta. Kaikki ovat kilvan toisiaan kulinaristisempia. Loppujen lopuksi me vanhemmat saimmekin melkoisen listauksen kauppatarpeiksi juhlapäivän alla 10 ruokalajin illallisen valmistamiseksi. Ihanaa asiassa oli kuitenkin se, että lapset huolella kunnioittivat sitä, minkä eteen olimme illallisjuhlia rakentamassa, eikä suinkaan vaan sen takia, että pitää tehdä, vaan sen takia, että me kaikki nautimme päivän suunnittelusta puku-kampaus-meikki -suunnitelminemme sekä kulttuuri- että illallistarjonnankin osalta. Meidän juttu!
Kaiken huolellisen valmistelemisen jälkeen aloittelimme Tervetulo-maljalla. Enää ei tarvinnut kenellekään mainita, miten lasia pidetään tai miten silmiin katsotaan kilistäessä kevyesti. Leppoisan turinatuokion jälkeen saimme nauttia pikku Piiperoisen pianokonsertista. Raikuvien suosionosoitusten jälkeen siirryimme illallispöytään. Virittelimme taustamusiikiksi jo entuudestaan tutun Sibeliuksen Finlandian. Lasi- ja aterinjärjestyksen ollessa kaikille jo selvää pässinlihaa kilisikin aika äkkiseltään ensimmäinen lasi puheenvuoron pyytämiseksi. Puheiden pito alkoikin melko nuorimmasta päästä. Eikä aikaakaan, kun iskäkin kilisti puheensa pitämiseksi. Erittäin herkistävää oli se tunne, jolla kaikki saattoivat kokea asian merkityksen sekä sisimmässään, että perheemme yhteisenä asiana. Puheet olivat varsin spontaaneja, mutta sitäkin merkityksellisempiä ja liikuttavia. Kukaan ei ottanut asiaa vitsillä, vaan asia hoidettiin tunteiden palolla.
10 ruokalajin illallisen nakertaminen ei kuitenkaan ollut ihan nopsa pähkinä, vaan aika kului ja kului... Siinä lennossa oli varsin näppärää opettaa neideille myös, että "Anteeksi, poistuisin hetkeksi puuteroimaan" tai "... naistenhuoneeseen" antaa mahdollisuuden hetkisen hengähdystaukoon, ellei välttämättä halua 4-5 tuntia istua ruokapöydässä. Illanmittaan saimme huvittuneina todeta, että puuterointi enenevässä määrin tapahtui nurkkahuoneessa iPadin kanssa.
Illallinen venähti kuin venähtikin tällä kertaa leppoisasti seurustellen ja ihastuttavista makuelämyksistä nautiskellen pitkälle iltaan aina ennen suuren suosion saaneen TV:n Itsenäisyyspäiväjuhlalähetyksen päälle. Tuntui, että kenenkään mielestä Tampere-talolla ei ollut meille mitään annettavaa. Uteliaisuuden vuoksi piti tsekata Jennin puku sekä muutaman tutun asut, ja vielä jatkoilta joitakin esityksiä. Pikkuhiljaa lapset katosivat riisuutumaan juhlatamineistaan ja vetäytyivät yöpuulle.
Tunnelman huumasta juopuneena, läheisyydestä täyttyneenä, hymyssä suin raivasin pöytää. Kukapa sitä nyt haluaisi herätä illan sotkuihin. Huomasin ilokseni saavani siihen myös seuralaisen täyttämään vielä viinilasilliseni.
Ai, että on ihastuttava vaikutus Suomen Itsenäisyydellä meidän perheeseemme. Voisi kysyä: Mitä opimme tästä? No - puolentoista kuukauden ajan tässä meillä on poistuttu puuteroimaan aika melkoisesti :D :D :D
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Joulun kyyneleitä
Joulu on kovin kiireistä aikaa. Tavoilleni uskollisena yritän kuitenkin pitää päälimmäisenä ajatuksena pysähtymisen ja rauhan, kaikenlaisen nauttimisen - oman ja muiden - , olipa sitten kyseessä leipominen, siivoaminen, tai joululahjojen hankkiminen. Monesti vaan särähtää korvaan pakonomainen paine, joka tuntuu ahdistavan ihmisiä, velvoittavan ja asettavan vaatimuksia, joista itse ei pysty nauttimaan. Se tuntuu pahalle. Otsa rypistyy.
Minä pidän lahjojen antamisesta. Haluan antaa lahjojani pyyteettömästi. En voi ymmärtää vastalahjoja ostamisen pakosta. Minusta lahjan antaminen ei velvoita antamaan jotakin takaisin päin. Antaminen voi juontaa juurensa jostakin vuoden mittaan tapahtuneesta avusta tai hienosta eleestä, joka kohdentuu vain toiseen osapuoleen. Lahjan vastaan ottaminen vaatii myös taitoa. Lahjan ihastelu on tunteiden keskustelua. Useimmiten se jää kokematta rytinällä aukomisen alle. Avaaminen pysähtymällä, aikaa antamalla ja lämpimin ajatuksin herkistää nautintoon.
Usein lahjan ajatus saattaa kadota rahallisen arvon arviointiin. Saattaa olla, että vaihdettuja lahjoja vertaillaan rahassa. Uhotaan, että jatkossa ei sitten kyllä noille enää lahjoja laitella. No, joskus se voi tietysti niin ollakin, mutta joskus puolestaan lämmin ajatus ei olekaan mitattavissa rahassa. Ken sen ajatuksen nappaa, voi itseään halata - olla siunattu.
Meillä lapset ovat jo sen verran isoja, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna ojensimme itse omat lahjamme läheisille. Opettelimme lahjan antamisen riemua, ja sitä hiljaisuutta, millä luetaan itse antamani lahjan avaamisen ilo vastapuolen ruumiinkielestä. Ainoa seikka ei tänä vuonna ollutkaan omien lahjojen määrä tai saaminen, vaan ihan jokin muu, uusi tunne. Tosin hieman pitkää pinnaa se vaati vielä joiltakin... ja joulupukkia kaivattiin.
Onneksi se pukki sitten kuitenkin oli muutaman lahjan jättänyt vielä portinpieleenkin, että avattavaa riitti räiskyteltäväksi! Ei mennyt joulu ihan oppitunniksi.
Myös joulupöytä koostui tunteista. Niitä syöden ei tosin vatsanahka olisi liikoja venynyt, mutta menun koostumus juonsi juurensa minun ja jopa äitini tai isovanhempieni joulupöydistä sävytettynä helsinkiläisherraskaisten ruokapöytäherkuilla, joita muutama meistä oli jo oppinut ahmimaan hartiavoimin - kuten siis jouluna on tapana repiä napansa oikein toden teolla! Siinä sitä upposivat tasaiseen tahtiin muiden herkkujen ohella kalapöydän antimet muikun mäteineen, rosollit ja karpalomarinoidut maksapateet, mummin taidokkaat joululaaatikot saaden loppujen lopuksi voitelunsa luumukiisselillä ja kermavaahdolla. Minulle kaikessa tuntuivat maistuvan jonkun kasvot tai naurunhelähdykset...
Olenkohan vanhenemassa vai mikä tämä puhkeava, uusi tunne oikein on? En edes tohdi itse muistaa syödä, koska ihastus ja onnentunne on niin valtava. Kyynel lirahti silmäkulmaan huomaamatta monta kertaa illan aikana. Katselin läheisiäni ja olin niin kovin rakastunut heistä jokaiseen - omalla tavallaan ihmeelliseen ihmiseen, joiden tunteminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Voiko rakastaa, jos ei oikeasti hyväksy ihmistä ihan kokonaan sellaisena, kuin hän on?
Mitä oikea rakkaus onkaan? Pysähtymistä, kuuntelemista, ja ajan antamista. Se on sitä, mitä ihmisen juuret ovat. Joskus kärsimme kuivuudesta. Joskus elämme tulva-aikaa, melomme hartiavoimin vastavirtaan... Kunnes löydämme suojaisan poukaman, jonne leiriytyä - pysähtyä kuuntelemaan, kuka hengittää vierellä.
Tämä joulu oli erityisen rakas ja liikuttava monestakin eri syystä. Tällä kertaa meillä oli kunnia viettää aikaa yhdessä koko maailmanmatkaajaperheemme sekä isovanhempien voimin. Monta syvää huokausta ja pitkää katsetta, merkitsevää halausta. Joulu ei sinänsä ollutkaan vaan se yksi ja ainoa päivä, vaan se olikin parin viikon periodi kaikenlaista moniulotteista rakkautta, yhdessä vietettyä aikaa. Eräs merkittävimmistä seikoista oli pienen pienen palleropojan vierailu äiteineen ja isineen. Vieläkin silmät kostuvat. Niin se aika menee ja pienet kasvavat aikuisiksi, uusiksi äideiksi ja isiksi. On vaan niin ihanaa rakastaa ja olla rakastettu. Sen huomaaminen on - jos mahdollista - vieläkin liikuttavampaa.
Kiitos kaikki rakkaat, jotka ette joulupöytäämme istahtaneet, mutta myötäelätte lähellämme, vaikka niin kaukana <3
Minä pidän lahjojen antamisesta. Haluan antaa lahjojani pyyteettömästi. En voi ymmärtää vastalahjoja ostamisen pakosta. Minusta lahjan antaminen ei velvoita antamaan jotakin takaisin päin. Antaminen voi juontaa juurensa jostakin vuoden mittaan tapahtuneesta avusta tai hienosta eleestä, joka kohdentuu vain toiseen osapuoleen. Lahjan vastaan ottaminen vaatii myös taitoa. Lahjan ihastelu on tunteiden keskustelua. Useimmiten se jää kokematta rytinällä aukomisen alle. Avaaminen pysähtymällä, aikaa antamalla ja lämpimin ajatuksin herkistää nautintoon.
Usein lahjan ajatus saattaa kadota rahallisen arvon arviointiin. Saattaa olla, että vaihdettuja lahjoja vertaillaan rahassa. Uhotaan, että jatkossa ei sitten kyllä noille enää lahjoja laitella. No, joskus se voi tietysti niin ollakin, mutta joskus puolestaan lämmin ajatus ei olekaan mitattavissa rahassa. Ken sen ajatuksen nappaa, voi itseään halata - olla siunattu.
Meillä lapset ovat jo sen verran isoja, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna ojensimme itse omat lahjamme läheisille. Opettelimme lahjan antamisen riemua, ja sitä hiljaisuutta, millä luetaan itse antamani lahjan avaamisen ilo vastapuolen ruumiinkielestä. Ainoa seikka ei tänä vuonna ollutkaan omien lahjojen määrä tai saaminen, vaan ihan jokin muu, uusi tunne. Tosin hieman pitkää pinnaa se vaati vielä joiltakin... ja joulupukkia kaivattiin.
Onneksi se pukki sitten kuitenkin oli muutaman lahjan jättänyt vielä portinpieleenkin, että avattavaa riitti räiskyteltäväksi! Ei mennyt joulu ihan oppitunniksi.
Myös joulupöytä koostui tunteista. Niitä syöden ei tosin vatsanahka olisi liikoja venynyt, mutta menun koostumus juonsi juurensa minun ja jopa äitini tai isovanhempieni joulupöydistä sävytettynä helsinkiläisherraskaisten ruokapöytäherkuilla, joita muutama meistä oli jo oppinut ahmimaan hartiavoimin - kuten siis jouluna on tapana repiä napansa oikein toden teolla! Siinä sitä upposivat tasaiseen tahtiin muiden herkkujen ohella kalapöydän antimet muikun mäteineen, rosollit ja karpalomarinoidut maksapateet, mummin taidokkaat joululaaatikot saaden loppujen lopuksi voitelunsa luumukiisselillä ja kermavaahdolla. Minulle kaikessa tuntuivat maistuvan jonkun kasvot tai naurunhelähdykset...
Olenkohan vanhenemassa vai mikä tämä puhkeava, uusi tunne oikein on? En edes tohdi itse muistaa syödä, koska ihastus ja onnentunne on niin valtava. Kyynel lirahti silmäkulmaan huomaamatta monta kertaa illan aikana. Katselin läheisiäni ja olin niin kovin rakastunut heistä jokaiseen - omalla tavallaan ihmeelliseen ihmiseen, joiden tunteminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Voiko rakastaa, jos ei oikeasti hyväksy ihmistä ihan kokonaan sellaisena, kuin hän on?
Mitä oikea rakkaus onkaan? Pysähtymistä, kuuntelemista, ja ajan antamista. Se on sitä, mitä ihmisen juuret ovat. Joskus kärsimme kuivuudesta. Joskus elämme tulva-aikaa, melomme hartiavoimin vastavirtaan... Kunnes löydämme suojaisan poukaman, jonne leiriytyä - pysähtyä kuuntelemaan, kuka hengittää vierellä.
Tämä joulu oli erityisen rakas ja liikuttava monestakin eri syystä. Tällä kertaa meillä oli kunnia viettää aikaa yhdessä koko maailmanmatkaajaperheemme sekä isovanhempien voimin. Monta syvää huokausta ja pitkää katsetta, merkitsevää halausta. Joulu ei sinänsä ollutkaan vaan se yksi ja ainoa päivä, vaan se olikin parin viikon periodi kaikenlaista moniulotteista rakkautta, yhdessä vietettyä aikaa. Eräs merkittävimmistä seikoista oli pienen pienen palleropojan vierailu äiteineen ja isineen. Vieläkin silmät kostuvat. Niin se aika menee ja pienet kasvavat aikuisiksi, uusiksi äideiksi ja isiksi. On vaan niin ihanaa rakastaa ja olla rakastettu. Sen huomaaminen on - jos mahdollista - vieläkin liikuttavampaa.
Kiitos kaikki rakkaat, jotka ette joulupöytäämme istahtaneet, mutta myötäelätte lähellämme, vaikka niin kaukana <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)