Ei ole vielä edellinenkään valmis. Taitaa olla sitä edellisetkin hiukan kesken. Eivät ne oikeasti ole laiskuuttaan tai siis meidän laiskuudestamme johtuen kesken, vaan ideoiden karattua liian pitkälle lomalle, on vain odoteltu rauhassa niiden paluuta. Mihinkäs tässä on hoppu? Sisustusremonteista tietenkin siis on kyse.
Sitä menetettyä työhuonetta kaipailin syksyllä, kun aloin purkaa tuolta nurkkahuoneesta prinsessaverhoiluja. Vaaleanpunaiset prinsessat muuttuivatkin työn edetessä mustiksi prinsessoiksi. Työhuoneajatus katosi käpälämäkeen. Onneksi on nyt edelleen prinsessoja kuitenkin. Monster High'ko se alkaakin ensi syksynä?
Tässä ikuisen remontin vietävänä ajattelin olla ajatukselle uskollinen ja laitoin parvisängyn myyntiin. Vielä ei ole oikeastaan mitään ajatusta työhuoneen sisustuksesta, mutta nyt asia on laitettu virallisesti hautomoon. Siinä lämpötilan sopivuutta etsiskellessä ja ideoiden kuplintaa odotellessa ehtii hyvin vaihdella muutaman vessanpöntön, pykätä pystyyn vihdoin pukuhuoneen luonnonkiviseinän ja tapetoida olohuoneen peiliseinän. Siihen tuli tapetti hankittua jo ehkäpä vuosi sitten, mutta on kovin radikaali vaihtoehto, joten on annettu sen viettää tovi hautomossa. On nukuttu muutaman yön yli. Samaan henkeen hankitut Pentikin lamput mustine varjostimineen pylväiden päällä peilin vieressä ovat saaneet tasoitella tietä olohuoneen mustalle tapetille. Nyt olemme vakuuttuneet sen sopivuudesta ja oikeasta valinnastamme.
Huippua asiassa on se, että mieheni oli sopinut meille remonttimiehen hommiin. Saattaa olla, että se oli sanaton palaute nurkkahuoneen remontin jäljestä. No, parasta kuitenkin, ettää jotakin alkaa taas jopa tapahtua. Voisihan se olla, että jokin päättämättömyys iskisikin kaksin pakertaessamme ja unohtuisimme "taas hiukan suunnittelemaan". Hienoa siis, että saadaan nämä keskeneräiset projektit sassiin. Sitten voikin iloisin mielin keskittyä virittelemään uusia juttuja. Ideoista ei ole puutetta.
Taitaisi olla helpompaa tarttua pensseliin ja vedellä pikkuhiljaa koko koti mustaksi. Räiskäyttäisi vain muutaman vedon violettia ja toisaalle pläjäyksen punaista. Kynttilät palamaan ja That´s it! Mutta kunnioitan ehkä saamaani sanatonta palautetta ja antaa mennä näin hissukseen...
Kovin tyytyväinen olen kuitenkin tähän väkeväsävyiseen luolaamme. Sopii räiskyville luonteillemme!
perjantai 15. marraskuuta 2013
torstai 14. marraskuuta 2013
Nyt se löytyi!!
(Nurkkahuoneremontti jatkuu taas... )
Jippii! Nyt se löytyi! Divaani nimittäin - JES! Kuukausi meni haistellessa ja maistellessa ja antaessa ajan valua ohi. Luotin kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jostain eteen tupsahtaa juuri sellainen divaani, mitä olen mielessäni ikävöinyt. Sisutus on välillä aikaa vievää. Asianhan saisi hoidettua pikavaihteellakin, mutta olisiko tulos ihan juuri sellainen, mitä loppujen lopuksi kaipasit? Kun asia perinpohjin hautuu, voi olla varma mielipiteestään.
Melkein kuitenkin jo ajatuksissani annoin periksi. Ajattelin, ettei ehkä sitten laiteta nurkkahuoneeseen divaania, koska mistään ei sopivaa tunnu löytyvän. Divaanejahan siis on liikkeissä pilvin pimein, mutta ei juuri sellaista joka olisi hypännyt mukaamme, halunnut meille asumaan - tai siis jonka me olisimme halunneet adoptoida perheeseemme. Olimme jo vähällä muuttaa suunnitelmia nojatuolityyppiselle puolelle, ja selityksissähän olisi löytynyt sitä vaihtoehtoa rasvaamaan vaikka mitä argumentteja.
Luottavaisin mielin, olemme työntäneet siis vain ajatuksen pois mielestämme. Maailmalla liikkuessamme on kurkittu kyllä kauppa jos toinenkin divaanimielessä, mutta sen enempää väkisin hieromatta. Ja nyt se sitten osui ja upposi. Hiukan täytyy vielä mittailla, mutta kyllä se nyt varmasti tämä pitää olla. Teitä ei ehkä yllätä, että huonekalu on mustaa nahkaa Chesterfield-tyyppisesti niiteillä koristeltuna. Liian raskasta 12-vuotiaalle? Höpölöpö! Sopii mielikuvaan kuin ... no, hyvin!
No, ei tämä ihan näin auvoista ole... Sillä välin, kun odottelimme divaanin paljastumista piiloleikistään, ehti haluamani lamppu kadota myynnistä - hohhoijaa! En anna vielä periksi. Kyllä se huone siitä valmistuu, jos ei täksi jouluksi niin seuraavaksi.
Ai niin - tein impulssilöydön samassa liikkeessä, kuin tuo ylistämäni divaani köllötteli: Piipariselle löytyi mustaa samettia koulupöydän tuoli, jossa on ihanan neitimäisesti kimalluksella kirjailtu iso kruunun kuva. So english!! Silti vielä kirpoo se kruunuvalaisimen loppuminen. Ehkä siinä olin hiukan hölmö, kun en sitä vaan hankkinut. Mietin, etten hanki, jos ei sitten sovikaan tyyliin, ellei divaania ja muuta sen tyylistä systeemiä löydykään. Pitääpäs alkaa kääntää pakkaa, jos jostakin vielä sellainen irtoaisi. Montaa ei kai ollutkaan...Toisaalta - keksinpä juuri - pitääkö sen valaisimen olla musta? Voisiko se olla kirkas, kuten kruunun kuva uudessa koulupöydän tuolissa? Hmmm...
Jippii! Nyt se löytyi! Divaani nimittäin - JES! Kuukausi meni haistellessa ja maistellessa ja antaessa ajan valua ohi. Luotin kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jostain eteen tupsahtaa juuri sellainen divaani, mitä olen mielessäni ikävöinyt. Sisutus on välillä aikaa vievää. Asianhan saisi hoidettua pikavaihteellakin, mutta olisiko tulos ihan juuri sellainen, mitä loppujen lopuksi kaipasit? Kun asia perinpohjin hautuu, voi olla varma mielipiteestään.
Melkein kuitenkin jo ajatuksissani annoin periksi. Ajattelin, ettei ehkä sitten laiteta nurkkahuoneeseen divaania, koska mistään ei sopivaa tunnu löytyvän. Divaanejahan siis on liikkeissä pilvin pimein, mutta ei juuri sellaista joka olisi hypännyt mukaamme, halunnut meille asumaan - tai siis jonka me olisimme halunneet adoptoida perheeseemme. Olimme jo vähällä muuttaa suunnitelmia nojatuolityyppiselle puolelle, ja selityksissähän olisi löytynyt sitä vaihtoehtoa rasvaamaan vaikka mitä argumentteja.
Luottavaisin mielin, olemme työntäneet siis vain ajatuksen pois mielestämme. Maailmalla liikkuessamme on kurkittu kyllä kauppa jos toinenkin divaanimielessä, mutta sen enempää väkisin hieromatta. Ja nyt se sitten osui ja upposi. Hiukan täytyy vielä mittailla, mutta kyllä se nyt varmasti tämä pitää olla. Teitä ei ehkä yllätä, että huonekalu on mustaa nahkaa Chesterfield-tyyppisesti niiteillä koristeltuna. Liian raskasta 12-vuotiaalle? Höpölöpö! Sopii mielikuvaan kuin ... no, hyvin!
No, ei tämä ihan näin auvoista ole... Sillä välin, kun odottelimme divaanin paljastumista piiloleikistään, ehti haluamani lamppu kadota myynnistä - hohhoijaa! En anna vielä periksi. Kyllä se huone siitä valmistuu, jos ei täksi jouluksi niin seuraavaksi.
Ai niin - tein impulssilöydön samassa liikkeessä, kuin tuo ylistämäni divaani köllötteli: Piipariselle löytyi mustaa samettia koulupöydän tuoli, jossa on ihanan neitimäisesti kimalluksella kirjailtu iso kruunun kuva. So english!! Silti vielä kirpoo se kruunuvalaisimen loppuminen. Ehkä siinä olin hiukan hölmö, kun en sitä vaan hankkinut. Mietin, etten hanki, jos ei sitten sovikaan tyyliin, ellei divaania ja muuta sen tyylistä systeemiä löydykään. Pitääpäs alkaa kääntää pakkaa, jos jostakin vielä sellainen irtoaisi. Montaa ei kai ollutkaan...Toisaalta - keksinpä juuri - pitääkö sen valaisimen olla musta? Voisiko se olla kirkas, kuten kruunun kuva uudessa koulupöydän tuolissa? Hmmm...
Ostoksille siis ;)
Elämää inspiraatioilla
On tämä elämä vaan niin ihmeellistä! Olenkohan syntymähumalassa vai muuten vain jonkun puhkeavan diagnoosin vallassa? Minulla on koko ajan kiire. Olen niin kamalan kiinnostunut kaikesta koko ajan. Voi, miten ihania asioita ympärillä viuhuu koko ajan. On kova kiire seurata ja tarttua niihin, vaikka ei välttämättä tarvitsisikaan.
Oikeastaan inspiroidun yllättäen yllättävistä asioista. Pyrin olemaan suunnittelematta liikaa tekemisiäni tai haluamisiani etukäteen. Yritän elää huvituksen mukaan. Jos ei eteen hyppää mitään kiinnostavaa, eipä tarvitse inspiroituakaan, vaan voi lyllertää jotakin tasaista tai odottaa vielä hetken päähän, jos sieltä jokin kiihkeä ajatus kirpoaisi. Aika suositeltava elämänasenne. Aluksi sitä oli vaikea opetella. Nykyisin jopa osaan antaa asioille aikaa hautumiseen ja kypsymiseen siinä määrin, että saatan unohtaa ne, kunnes jokin idea sinkoaa kirkkaana päähäni.
Voi kuulostaa makailulta, mutta ei se sitä tarkoita. Koko ajan touhuan kaikenlaista. En ole ollenkaan istujatyyppi, enkä varsinkaan makailija. Tosin joskus kaipaisin sitä taitoa, että kävisin päikkäreille. Se on opeteltavien asioiden listalla. Mikäli mitään salamoinnin välkettä ei säteile näköpiiriini, touhuan niitä elämän tavallisia asioita, mitä perheessä varmaan tavallisesti kuuluu tehdä. Ja kiirettä pitää, kuten tiedätte. Kuokin ja perkaan ulkona tai väkerrän jotakin sisällä. Puolet on aina tekemättä, ja niistä puolia ei ehdi koskaan tehdä. Mutta "No hätä"! Sellaista se elämä on.
Elämä opettaa olemaan armollinen itselle. Kivisen tien jälkeen osaa arvostaa sieleää lautalattiaa, vaikka se joskus olisikin villakoirakennelin karvoissa ja tahroilla. Osaa iloita pienestä. Vai onko se sittenkään niin pientä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovin selkeästi se, etteivät omat asiat ole tärkeitä, tai niitä ei saa ainakaan ylenpalttisesti ylistää. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön!"
Minä nautin näistä silmilleni lentävistä täräyksistä ja tartun niihin. Annan viedä mennessään ja ahmin hyvää oloa täysin siemauksin - olipa miellyttävä ja mukaansa tempaava asia tai touhu milloin mitäkin. Ainakin se on sitä, mistä itse pidän!
Vaikeinta on ollut oppia olemaan ajattelematta kivojen asioiden löytymistä, mikäli kovasti etsii, ei varmasti löydä yhtään mitään. Se tavallinen tosiasia siis: Jos lähdet ostamaan punaista jakkua, et taatusti löydä juuri sellaista hyvin istuvaa ja tarpeeseen sopivaa, kuin haluaisit - kaikkea muuta ihanaa kyllä löytyy sillä kerralla kassikaupalla. Jos yrittää liikaa, menee kaikki pieleen. Rauhoittumalla nauttimaan hetkestä, pitämällä aistit vireinä ympäröiviin virikkeisiin, täyttyy elämä mukavista asioista vähän kuin itsekseen. Silloin itselle jää vapaus nauttia niistä. Voimat eivät ole kadonneet etsimiseen. Voi oikeasti elää, eikä keskittyä liikaa siihen, että yrittää etsiä elämää.
Oikeastaan inspiroidun yllättäen yllättävistä asioista. Pyrin olemaan suunnittelematta liikaa tekemisiäni tai haluamisiani etukäteen. Yritän elää huvituksen mukaan. Jos ei eteen hyppää mitään kiinnostavaa, eipä tarvitse inspiroituakaan, vaan voi lyllertää jotakin tasaista tai odottaa vielä hetken päähän, jos sieltä jokin kiihkeä ajatus kirpoaisi. Aika suositeltava elämänasenne. Aluksi sitä oli vaikea opetella. Nykyisin jopa osaan antaa asioille aikaa hautumiseen ja kypsymiseen siinä määrin, että saatan unohtaa ne, kunnes jokin idea sinkoaa kirkkaana päähäni.
Voi kuulostaa makailulta, mutta ei se sitä tarkoita. Koko ajan touhuan kaikenlaista. En ole ollenkaan istujatyyppi, enkä varsinkaan makailija. Tosin joskus kaipaisin sitä taitoa, että kävisin päikkäreille. Se on opeteltavien asioiden listalla. Mikäli mitään salamoinnin välkettä ei säteile näköpiiriini, touhuan niitä elämän tavallisia asioita, mitä perheessä varmaan tavallisesti kuuluu tehdä. Ja kiirettä pitää, kuten tiedätte. Kuokin ja perkaan ulkona tai väkerrän jotakin sisällä. Puolet on aina tekemättä, ja niistä puolia ei ehdi koskaan tehdä. Mutta "No hätä"! Sellaista se elämä on.
Elämä opettaa olemaan armollinen itselle. Kivisen tien jälkeen osaa arvostaa sieleää lautalattiaa, vaikka se joskus olisikin villakoirakennelin karvoissa ja tahroilla. Osaa iloita pienestä. Vai onko se sittenkään niin pientä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovin selkeästi se, etteivät omat asiat ole tärkeitä, tai niitä ei saa ainakaan ylenpalttisesti ylistää. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön!"
Minä nautin näistä silmilleni lentävistä täräyksistä ja tartun niihin. Annan viedä mennessään ja ahmin hyvää oloa täysin siemauksin - olipa miellyttävä ja mukaansa tempaava asia tai touhu milloin mitäkin. Ainakin se on sitä, mistä itse pidän!
Vaikeinta on ollut oppia olemaan ajattelematta kivojen asioiden löytymistä, mikäli kovasti etsii, ei varmasti löydä yhtään mitään. Se tavallinen tosiasia siis: Jos lähdet ostamaan punaista jakkua, et taatusti löydä juuri sellaista hyvin istuvaa ja tarpeeseen sopivaa, kuin haluaisit - kaikkea muuta ihanaa kyllä löytyy sillä kerralla kassikaupalla. Jos yrittää liikaa, menee kaikki pieleen. Rauhoittumalla nauttimaan hetkestä, pitämällä aistit vireinä ympäröiviin virikkeisiin, täyttyy elämä mukavista asioista vähän kuin itsekseen. Silloin itselle jää vapaus nauttia niistä. Voimat eivät ole kadonneet etsimiseen. Voi oikeasti elää, eikä keskittyä liikaa siihen, että yrittää etsiä elämää.
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Mitä asiaa?
Mitä asiaa?
Tyhjiä sadepisaroita.
Ne pärskähtävät rikki osuessaan johonkin
valuen kiireesti näkymättömiin.
Vievät asiansa mennessään.
En kuullut, mistä puhuttiin.
Mitä sanoitte?
Tuuli ajaa takaa märkää peittoa
tavoittamatta,
löytämättä asiaa.
Kuusen kymmenet kädet
viuhtovat kilpaa.
Yrittävät napata karkulaisia.
Katto kuivuu,
seinät kuivuvat,
maa kuivuu.
Tuulikin joi jo tarpeeksi.
Sadepisarat katoavat piiloonsa.
Mitä asiaa niillä oli?
Milloin ollaan taas hippasilla?
Mistä silloin puhutaan?
Kuolanoro valuu katonreunasta.
Kertooko menneestä vai tulevasta?
Satu Salmi 12.11.2013
Sumua syksyssä
En tiedä, onko näkymättömyyseste sumua vai savua. Lienee ollut kunnon savua, häkää ja kaikkia mahdollisia myrkkykaasuja, sillä näköyhteys tähän reaalimaailmaan on ollut totaalisen kateissa viime ajat. Näkökyvyn ollessa kateissa on myös lämpömittari kivunnut huippulukemiin, joka taas on ollut todettavissa höyryn nousemisena korvista - enenevässä määrin. Kaikkiaan siis melkoisen kestämätön tilanne. Apteekin Burana-kiintiökin taitaa olla lähenemässä loppuaan minun kohdallani. Onneksi eletään loppuvuotta.
Toisaalta on kyllä ollut autuaan onnellinenkin olotila. Eipä ole liiemmälti tarvinnut hermoilla pikku sotkuista, eikä kaikki pienet asiat ole käyneet silmään, sillä niitä ei ole ihan oikeasti vaan nähnyt, ja sehän tarkoittaa tietenkin, että niitä ei ole ollut olemassakaan. Pitkään kyllä halusin ajatella, että sumuisuus johtuu huonosta valaistuksesta, josta satun vain tykkäämään, tai muuten vain pimeästä ja sateisesta vuodenajasta. Vähitellen oli kuitenkin ihan välttämättä myönnettävä, että silmälasithan sitä on hommattava. Kynttilänvalo ei ihan riitä tämän komppanian pyörittämiseen.
Nyt elän viimeisiä hetkiä luonnollisten kykyjeni ja taitovarantojeni mukaisesti. Olen vielä suojassa liian tarkalta ja puhtaalta maailmalta, sen vaatimuksilta. Vähän höppänä olo. Vaikka kaipaankin kaikkia kirjaimia lukemaani tekstiin, ja joskus on vaikea nähdä käytävän päähän, on kovin turvallinen olo. Voi itse valita, mitä tietää tai ei. Jos ei tiedä, että joku asia pitäisi tehdä, eipä sitä sitten tarvitse tehdä.
Pian sitä sitten elämä kirkastuu - kaikin puolin. Aluksi kyllä saattaa olla varsin kiireistä, uskoisin niin. Luulenpa, että on muutamia hommia, jotka ovat odottaneet kirkkaampaa päivää tai muuta valaistumista. Oman peilikuvan voi ehkä jättää rauhaan vähäksi aikaa. Tai ainahan sitä voi ottaa lasit nenältä ja turvautua sumuun joksikin aikaa lepuuttelemaan. Nyt ainakin hetkisen nautin vielä kiireettömyydestä. Vielä kaikki on niin kovin kaunista. Vielä voin vedota sumuun, ettei tarvitse ihan kaikkeen ryhtyä, jos ei huvita. On minulla jo pakosuunnitelma, jos käy liian rankaksi: Ainahan lasit voi hajota, voin vaikka kiireessä istua niiden päälle ;)
Toisaalta on kyllä ollut autuaan onnellinenkin olotila. Eipä ole liiemmälti tarvinnut hermoilla pikku sotkuista, eikä kaikki pienet asiat ole käyneet silmään, sillä niitä ei ole ihan oikeasti vaan nähnyt, ja sehän tarkoittaa tietenkin, että niitä ei ole ollut olemassakaan. Pitkään kyllä halusin ajatella, että sumuisuus johtuu huonosta valaistuksesta, josta satun vain tykkäämään, tai muuten vain pimeästä ja sateisesta vuodenajasta. Vähitellen oli kuitenkin ihan välttämättä myönnettävä, että silmälasithan sitä on hommattava. Kynttilänvalo ei ihan riitä tämän komppanian pyörittämiseen.
Nyt elän viimeisiä hetkiä luonnollisten kykyjeni ja taitovarantojeni mukaisesti. Olen vielä suojassa liian tarkalta ja puhtaalta maailmalta, sen vaatimuksilta. Vähän höppänä olo. Vaikka kaipaankin kaikkia kirjaimia lukemaani tekstiin, ja joskus on vaikea nähdä käytävän päähän, on kovin turvallinen olo. Voi itse valita, mitä tietää tai ei. Jos ei tiedä, että joku asia pitäisi tehdä, eipä sitä sitten tarvitse tehdä.
Pian sitä sitten elämä kirkastuu - kaikin puolin. Aluksi kyllä saattaa olla varsin kiireistä, uskoisin niin. Luulenpa, että on muutamia hommia, jotka ovat odottaneet kirkkaampaa päivää tai muuta valaistumista. Oman peilikuvan voi ehkä jättää rauhaan vähäksi aikaa. Tai ainahan sitä voi ottaa lasit nenältä ja turvautua sumuun joksikin aikaa lepuuttelemaan. Nyt ainakin hetkisen nautin vielä kiireettömyydestä. Vielä kaikki on niin kovin kaunista. Vielä voin vedota sumuun, ettei tarvitse ihan kaikkeen ryhtyä, jos ei huvita. On minulla jo pakosuunnitelma, jos käy liian rankaksi: Ainahan lasit voi hajota, voin vaikka kiireessä istua niiden päälle ;)
tiistai 12. marraskuuta 2013
Ylämäki, alamäki yhdessä kulkien
Elämän kaari piirretään paperille usein kumpareena, jossa keski-ikään asti on ylämäkeä ja loppu puolestaan alamäkeä. Vähän niinkuin Hirsipuu-peliä lähtisi piirtämään. Samaa asiaa ovat kai pohjimmiltaan, vai mitä? Asia pohdituttaa minua monesta näkökulmasta. Olen ehkä sellainen perusnainen sykeröaivoineni, että en vaan kykene pysymään yhdessä asiassa, jota alan ajatella, vaan ajatus kirpoaa heti useille eri vaihtoehtoisreiteille.
Mitä kuvaa ylämäki elämänkaari -piirroksessa? Onko se noususuhdannetta, eli hyvää aikaa, jolloin kaikki on kivaa ja elämä edessä? Sellaista kivaa aikaa, jolloin kaikki on uutta ja ollaan kauniita, eikä mikään tee kipeää - niinkuin joku sanoi. Koko ajan oppii uutta ja voi tehdä valintoja, miten kukin haluaa elämänsä elää. Onko se kaikille ylämäkeä sittenkään? Taistelua kavereista. Rohkeuden puutetta näyttää siltä, kuin itse haluaisi. Pitää haluta sitä, mitä muutkin, ettei näyttäisi oudolle.
Voisin piirtää tuota aikakautta kuvaamaan tasaisen katkoviivan. Se kuvaisi häilyväisyyttä, valintojen vaikeutta ja sattuman tuomia hankaluuksia ehkä kokemattomuudesta ja opin sisäistämättömyydestä johtuen, haluamisen vaikeutta, päättämättömyyttä valita niin monesta kiinnostavasta, vaikeutta nähdä järkevästi, kun on niin paljon, mitä pitää kokea ja tehdä samaan aikaan kuin pitäisi päättää loppuelämästään.
Silloin, kun yleisemmin kuvatussa tavassa, kummussa, viiva kääntyy alamäkeen, minä voisin puolestani kuvata sitä ajanjaksoa nousevana käyränä. Silloin on oppirahat maksettu, itsetuntemus jo parempi ja olokin rauhoittunut, ellei ihan vielä vaihdevuodet kolkuta, ja elämä tasaantunut. Nautinnollista on tietää, mistä pitää ja nauttia itselle tärkeistä asioista. Ei tarvitse kilpailla ulkonäöstä teinien kanssa, vaan voi kunnioittaa peilikuvaansa ja laittautua hiukan enemmän, kun se itselle sopii ja on tarpeellista. Luonnonkauniilla tavalla huolehdittu keski-ikäinen tai vanhus herättää kunnioitusta teennäisen, materialistisen kauneuden rinnalla. Mielenkauneutta on vaan vaikea nähdä, jos ohikulkija on kovin kiireinen. Onneksi sillä ei ole väliä, eikä sellaisia tarvitse tuon elämisen noususuhdanteen aikakautena jäädä perään kuuluttamaan. Mielenrauha antaa voimaa keskittyä omiin asioihin, itselle tärkeisiin asioihin. Hyvä olo pursuaa korvista, vaikkei sitä sen kummemmin yrittäisikään esittää.
Totta toinen puoli. Kertooko aikuisuudesta vai kylmäverisestä järkevyydestä se, että seuraan sivusta mummoni vanhenemista, ja sitä, miten vanhuuden sairaudet ahmivat hänestä pieniä paloja kerrallaan kiihtyvällä vauhdilla. Asia on hyväksyttävä, koska sille ei mitään voi. Kovettaako se minua hyväksymään elämänkaarta ja näin ollen myös omaa vanhenemistani? Missä kohdassa kerrottiinkaan ikuisesta nuoruudesta, kauneudesta ja voimista touhuamiseen? Vedenpinta heijastaa eri totuutta. Me näemme, mitä haluamme nähdä. Totuus voi olla liian rankka, liian pelottava. Onko sen totuuden tajuaminen ensimmäinen vanhuuspedon haukkaus sielustani?
Äiti-myytti on tomera ihminen. Äiti on ihailtavan empaattinen ja jaksaa vaikka läpi harmaan kiven, aina iloinen, aina antaa aikaa. Hän hoitaa vanhaa äitiään, joka joskus tuntee hänet, joskus ei. Hän jaksaa joka kerta uudelleen kertoa elämäntarinan, jotta mummo edes pikku hetken pysyy kartalla. Vain lapsuusajan tapahtumat pysyvät enää mummon mielessä. Sisarustensa kuvat hän tunnistaa melkein sadan vuoden takaisesta, vanhasta valokuvasta. Tuoreempia valokuvia hän ei edes halua huoneeseensa. Mummosta on tullut taas lapsi, ei vain menetettyjen arkielämän taitojen kadotessa, vaan myös mieleltään. Ryppyinen, kutistunut vanha nainen luulee olevansa leikki-ikäinen, kun hänen tyttärensä häntä peittelee yöunille. Lapsen kokoiseksi kuihtunut nainen näyttääkin peiton alla lapselta.
Onko elämänkaari jatkuva kumpu, joka päättyy alas maan koloon? Vai onko se koko ajan huipulle päin nouseva käyrä, jossa tämä elämän todellisuus avautuu hiukan ennen sitä kohtaa, jossa vauhti on noussut niin kovaksi, että tie pettää alta ja alkaa tyhjyys? Vaikka kuinka kokisinkin, että keski-iältä alkaa se elämän ylämäki, näyttää se kuitenkin kuvattuna varsin huvittavalta. Silmä näkee eri asioita kuin mieli.
Milloin minusta tulee äiti äidilleni? Jo nyt huomaan joskus tarjoavani neuvovani jostakin huolehtimisista, jotka äiti itse on aina ennen omatoimisesti huolehtinut. Jo nyt huomaan, miten minäkin saan joskus ihan huomionarvoisia neuvoja nuorisolta. Putosinko kartalta vain hetkiseksi sillä hetkellä, kun elämä oli juuri niin mukavaa? Onko sittenkin uskottava, että kumpu, mikä kumpu? Olenko pikkuhiljaa siirtymässä alamäkeen? Mutta alamäkeähän on helpompi kuin vastamäkeä. Taas silmä valehtelee, tai kertoo eri asiaa, kuin mieli.
En vielä ihan allekirjoita kumpaakaan piirustusta. Voihan se olla, että kumpu onkin oikea kuvaus! Olen vain nähnyt sen suppeasta näkökulmasta. Onneksi on keksitty silmälasit. Nyt näen paremmin: Alamäessähän vauhti kiihtyy, onni ja ilo raikaa, helmat hulmuavat ja vilskettä riittää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin - niin elämän alamäessä siis. Kuulostipa tuo miten huvittavalta tahansa! Ehkä mieluummin laskettelen alamäkeen kuin kiihdytän vauhtia vuorenrinteeseen. Huvittavia mielikuvia, ken niistä jaksaakaan huvittua ;)
Mitä kuvaa ylämäki elämänkaari -piirroksessa? Onko se noususuhdannetta, eli hyvää aikaa, jolloin kaikki on kivaa ja elämä edessä? Sellaista kivaa aikaa, jolloin kaikki on uutta ja ollaan kauniita, eikä mikään tee kipeää - niinkuin joku sanoi. Koko ajan oppii uutta ja voi tehdä valintoja, miten kukin haluaa elämänsä elää. Onko se kaikille ylämäkeä sittenkään? Taistelua kavereista. Rohkeuden puutetta näyttää siltä, kuin itse haluaisi. Pitää haluta sitä, mitä muutkin, ettei näyttäisi oudolle.
Voisin piirtää tuota aikakautta kuvaamaan tasaisen katkoviivan. Se kuvaisi häilyväisyyttä, valintojen vaikeutta ja sattuman tuomia hankaluuksia ehkä kokemattomuudesta ja opin sisäistämättömyydestä johtuen, haluamisen vaikeutta, päättämättömyyttä valita niin monesta kiinnostavasta, vaikeutta nähdä järkevästi, kun on niin paljon, mitä pitää kokea ja tehdä samaan aikaan kuin pitäisi päättää loppuelämästään.
Silloin, kun yleisemmin kuvatussa tavassa, kummussa, viiva kääntyy alamäkeen, minä voisin puolestani kuvata sitä ajanjaksoa nousevana käyränä. Silloin on oppirahat maksettu, itsetuntemus jo parempi ja olokin rauhoittunut, ellei ihan vielä vaihdevuodet kolkuta, ja elämä tasaantunut. Nautinnollista on tietää, mistä pitää ja nauttia itselle tärkeistä asioista. Ei tarvitse kilpailla ulkonäöstä teinien kanssa, vaan voi kunnioittaa peilikuvaansa ja laittautua hiukan enemmän, kun se itselle sopii ja on tarpeellista. Luonnonkauniilla tavalla huolehdittu keski-ikäinen tai vanhus herättää kunnioitusta teennäisen, materialistisen kauneuden rinnalla. Mielenkauneutta on vaan vaikea nähdä, jos ohikulkija on kovin kiireinen. Onneksi sillä ei ole väliä, eikä sellaisia tarvitse tuon elämisen noususuhdanteen aikakautena jäädä perään kuuluttamaan. Mielenrauha antaa voimaa keskittyä omiin asioihin, itselle tärkeisiin asioihin. Hyvä olo pursuaa korvista, vaikkei sitä sen kummemmin yrittäisikään esittää.
Totta toinen puoli. Kertooko aikuisuudesta vai kylmäverisestä järkevyydestä se, että seuraan sivusta mummoni vanhenemista, ja sitä, miten vanhuuden sairaudet ahmivat hänestä pieniä paloja kerrallaan kiihtyvällä vauhdilla. Asia on hyväksyttävä, koska sille ei mitään voi. Kovettaako se minua hyväksymään elämänkaarta ja näin ollen myös omaa vanhenemistani? Missä kohdassa kerrottiinkaan ikuisesta nuoruudesta, kauneudesta ja voimista touhuamiseen? Vedenpinta heijastaa eri totuutta. Me näemme, mitä haluamme nähdä. Totuus voi olla liian rankka, liian pelottava. Onko sen totuuden tajuaminen ensimmäinen vanhuuspedon haukkaus sielustani?
Äiti-myytti on tomera ihminen. Äiti on ihailtavan empaattinen ja jaksaa vaikka läpi harmaan kiven, aina iloinen, aina antaa aikaa. Hän hoitaa vanhaa äitiään, joka joskus tuntee hänet, joskus ei. Hän jaksaa joka kerta uudelleen kertoa elämäntarinan, jotta mummo edes pikku hetken pysyy kartalla. Vain lapsuusajan tapahtumat pysyvät enää mummon mielessä. Sisarustensa kuvat hän tunnistaa melkein sadan vuoden takaisesta, vanhasta valokuvasta. Tuoreempia valokuvia hän ei edes halua huoneeseensa. Mummosta on tullut taas lapsi, ei vain menetettyjen arkielämän taitojen kadotessa, vaan myös mieleltään. Ryppyinen, kutistunut vanha nainen luulee olevansa leikki-ikäinen, kun hänen tyttärensä häntä peittelee yöunille. Lapsen kokoiseksi kuihtunut nainen näyttääkin peiton alla lapselta.
Onko elämänkaari jatkuva kumpu, joka päättyy alas maan koloon? Vai onko se koko ajan huipulle päin nouseva käyrä, jossa tämä elämän todellisuus avautuu hiukan ennen sitä kohtaa, jossa vauhti on noussut niin kovaksi, että tie pettää alta ja alkaa tyhjyys? Vaikka kuinka kokisinkin, että keski-iältä alkaa se elämän ylämäki, näyttää se kuitenkin kuvattuna varsin huvittavalta. Silmä näkee eri asioita kuin mieli.
Milloin minusta tulee äiti äidilleni? Jo nyt huomaan joskus tarjoavani neuvovani jostakin huolehtimisista, jotka äiti itse on aina ennen omatoimisesti huolehtinut. Jo nyt huomaan, miten minäkin saan joskus ihan huomionarvoisia neuvoja nuorisolta. Putosinko kartalta vain hetkiseksi sillä hetkellä, kun elämä oli juuri niin mukavaa? Onko sittenkin uskottava, että kumpu, mikä kumpu? Olenko pikkuhiljaa siirtymässä alamäkeen? Mutta alamäkeähän on helpompi kuin vastamäkeä. Taas silmä valehtelee, tai kertoo eri asiaa, kuin mieli.
En vielä ihan allekirjoita kumpaakaan piirustusta. Voihan se olla, että kumpu onkin oikea kuvaus! Olen vain nähnyt sen suppeasta näkökulmasta. Onneksi on keksitty silmälasit. Nyt näen paremmin: Alamäessähän vauhti kiihtyy, onni ja ilo raikaa, helmat hulmuavat ja vilskettä riittää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin - niin elämän alamäessä siis. Kuulostipa tuo miten huvittavalta tahansa! Ehkä mieluummin laskettelen alamäkeen kuin kiihdytän vauhtia vuorenrinteeseen. Huvittavia mielikuvia, ken niistä jaksaakaan huvittua ;)
Pikkujouluista
Hauras, jännittävä pikkujoulu.
Bussipysäkillä hovimestari
mielessään kävelykeppi ja kylpypyyhe.
Leikkaussalista tulossa.
Tautinako skitsofrenia
- vai jotain muuta olisiko?
Matalapaine ja tuisku
- voitteko armahtaa?
Puhelinpylväs tukenaan
maustaa dekkaria mielessään.
Tatuointi.
Meksiko.
Leikkaus kuitenkin
hauraassa mielessään.
Virta vetelee viimeisiään.
- Oi, olisipa kävelykeppi ja kylpypyyhe!
Satu Salmi 2013
Bussipysäkillä hovimestari
mielessään kävelykeppi ja kylpypyyhe.
Leikkaussalista tulossa.
Tautinako skitsofrenia
- vai jotain muuta olisiko?
Matalapaine ja tuisku
- voitteko armahtaa?
Puhelinpylväs tukenaan
maustaa dekkaria mielessään.
Tatuointi.
Meksiko.
Leikkaus kuitenkin
hauraassa mielessään.
Virta vetelee viimeisiään.
- Oi, olisipa kävelykeppi ja kylpypyyhe!
Satu Salmi 2013
lauantai 2. marraskuuta 2013
Vaarin kanssa (2)
Reppu
Sinne lennän taas.
Pakenen varjoja.
Potkin vastatuuleen
purren hammasta.
Myrsky laantuu.
Näen auringon.
Siellä se istuu,
pieni palanen minua,
poukamassa laiturin päässä
odottamassa,
hymyssä suin kiihkeänä,
tasajalkaa hyppien
- milloin vaari tulee kalasta.
Ei ymmärrä vielä pieni.
Raskas on vaarin reppu.
Ryppy silmässä suoristuu.
Kasvot naurusta virkistyy.
Vaarin syli.
Lämpö, onni, suoja.
Yö laskeutuu.
Salaisuuksien täysikuu.
Tuuli yltyy.
Istun ikkunassa
taas vaaria odottamassa
nyt itsellä irvessä suu
reppuni tupaten täynnä.
Kirjoittanut: Satu Salmi
Kirjoittanut: Satu Salmi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)