Räkärallia ja balettitossuja

Tee asiat heti, älä vasta kohta. Ellet aloita heti, et kohta ehkä enää ehdi. Kun olet edes aloittanut, ei asia jää täysin tekemättä. Ole lähellä elämää ja käytä tuntosarviasi. Moni meistä vain tanssii elämänkannella huolehtien omista eduistaan ja nautinnoistaan. Vastuu on usein unohdettu tai sen merkitys on muuntunut erilaiseksi; kiireisen maailman mittapuuta vastaavaksi.

Syksy alkaa. Yhtä paljon - tai enemmän tässä alussa ehkä - alkavat äidin harrastukset. Ei äidillä oikeasti mitään harrastuksia ole. Elämä on harrastuksena. Siinä sitä riittääkin. Ohjetta ja määräystä ja mielipidettä ja tuomioita tulee tuutin täydeltä. Osta sitä, hanki tätä. Ompele sitä, korjaa tuota. Muista olla ajoissa, muista sitä muista tätä. Lapset harrastavat, mutta melkein koko kylä on valjastettu asian hoitamiseen mukaan. Kimppakyytejä sinne ja muistamista tästä. Taideopettaja, valmentaja tai ohjaaja melkein kuuluu perheeseen. Hyvä, että on tiiviit välit. Hienoa, että lapsi voi harrastaa.

Jotta lapsi voisi iloisena ja vapautuneena harrastaa saamatta opettajansa moitteita milloin mistäkin hoitamattomasta asiasta, tulee siis perheen olla käsi lipassa mukana kaiken aikaa, erityisesti tässä alussa. Eipä näitä tohdi lapselle marista. Mietityttää vain erilaisten perheiden lasten eriarvoisuus. Kaikilla lapsilla ei ole kahta vanhempaa, eikä kaikilla vanhemmilla halua tai mahdollisuuksia olla all-the-time -apuna. Joka ei pysty ja jonka perhe ei pysty, ei voi edetä. Pitääkö aina edetä? Voisiko jonkuntyyppisille lapsille löytyä harrastusta, jossa ei edetä ja kilpailla? Esimerkiksi kehitysvammaiselle, vaikeasti sydänvikaiselle on kovin vaikea löytää uintiryhmää tai tanssiryhmää, koska aina pitää edetä ja ryhmän tahdissa pitää pysyä.

Teiltä tuleekin jo kommenttia liiasta tarkkuudesta, liiasta huolenpidosta, höperyydestä. Mieliaiheeni. Ollaan siis rauhassa eri mieltä!

Oikeasti olen myös sitä mieltä, että flunssia ei ole olemassakaan. On kyse huolenpidon vähyydestä. On kyse vilustumisista. Ne voisi välttää, jos joku huolehtisi. Jokainen huolehtisi itse itsestään ja välittäisi siitä, ettei vilustu. Välinpitämättömiä aikuisia, uhoavia nuoria, huolehtimattomia lapsia ja vanhuksia näkee tuon tuostakin. Sitten sanotaan, että joo - muhun tarttui flunssa.

Flunssa on siis tauti, joka tulee typeryydestä tai osaamattomuudesta. Osaamattomuudesta ei voi syyttää. Siinä pitää miettiä mahdollisuuksia tukea, auttaa ja muistuttaa. Kuka välittää? Ketä kiinnostaa? Kenellä on aikaa? Helpointa on tehdä tyhmä siitä,  joka moista sanoo ja yrittää muka vierittää vastuuta toisten niskoille. Typeryyttä soimaan mielessäni useimmin. Mikä on se aivotoiminnan musta aukko, että ihmiset ehdoin tahdoin haluavat tulla sairaiksi, jotta sitten voi olla niin sairaana. Aikuisista lähinnä tätä haistelee... Lähdetään illalla kaupungille hienoissa, liian vähissä vaatteissa ja sitten pienessä hupsakassa täristään kaupungin yössä palelemassa. Aamulla onkin flunssa iskenyt. Tai lapset painelevat kouluun alle 10 asteessa pelkissä T-paidoissa. Kotona huokaillaan, että sitä onkin sitten syksyn flunssakausi alkanut.

Juu - poikkeus vahvistaa säännön. Onhan niitä pöpöjäkin, jotka tarttuvat... ja sika- ja lintu- ja kaikenlaistainfluenssaakin. Otetaan meilläkin kausirokotteet. Ja on poikkeusihmisiä, jotka tässä nyt varmaankin ovat jo hiiltyneet tai naureskelevat pohdintojani. On, on. Tunnistat varmaan itsesi, jos olet poikkeusihminen, eikä siitä sen enempää. Kaikilla meillä on diagnoosimme, joka turvaa selitykset siitä ja tästä.

Vastuu on se sana, joka toimisi räkärallin ennaltaehkäisynä. Vastuu on se sana, joka tekee lasten harrastamisista mukavaa ja sitoutunutta. Eikös kaikkea pyritä nykyään ennaltaehkäisemään huolen-puheeksi-ottamis -mallilla. Minä olen huolissani räkärallista. Oikeasti olen raivoissani räkärallista. Vastuu on myös se sana, joka saa aikaan asioista hyvän mielen sekä vastuunkantajalle että kohteelle.  Ei se pieni voi yksin koiraakaan huolehtia. Kyllä sekin on yhteinen vastuu, vaikka usein muuta kuulee. Vastuun kantaminen tekee elämästä iloisempaa asiassa kuin asiassa. Vastuun kantaminen syntyy kiinnostuksesta asioita kohtaan, yhteisestä kiinnostuksesta. Se lähtee liikkeelle siitä, että oikeasti välität ja olet lähellä, annat itsesi peliin.

Vastuuta räkäralliin ja mukavia balettikuskauksia!

Viikonloppu peruutettu - jatkossa vain äkkilähtöjä

Kerrankin oli oikein suunniteltu ajan kanssa etukäteen, että mökille piti mennä. Ei vaan nyt sitten mennäkään - taaskaan. Ikinä ei enää mennä mökille! Minä olisin halunnut mennä, mutta kapuloita ja kiihtyvää vauhtia ihan tukkeja satelee rattaisiin. Onko meillä rattaat? Se on inside-vitsi, joka juontaa juurensa ties kuinka pitkältä mieheni nuoruudesta. Pikkutyttö oli listannut haluamiaan lahjoja ja lukenut sitten paperilta sanoja. Niitä oli ollutkin vaikea tavata, vaikka omaa tekstiä olikin. Hän oli sitten vain pontevasti ilmaissut asian: Haluan lahjaksi rattaat ja kaikki!

Minä olen meillä se, joka mökille eniten haluaa. Lapset innostuvat yleensä nopeasti aiheesta,  mieheni hitaimmin. Yleensä asia ei monestakaan syystä onnistu, koska matkaan kuluva aika on pitkä, monta tuntia. Aikaisessa vaiheessa tällä kertaa olin kuitenkin saanut lapset ja mieheni mökkimielelle. Tarkoitus oli siis oikeasti lähteä mökille tänään. Merkillinen myrsky aiheesta kuitenkin kehittyi. Tämä vain kertoo siitä, että mitään suunnitelmia ei kannata tehdä. Niistä tulee vain pahaa mieltä kaikille, ei siis riitaa, vaan PAHAA mieltä - siis surua.

Alkuviikosta äitini soitti ulkomailta. Kuulumisia jutellessamme selvisi, että olivat irroittaneet laiturilaudat pesua ja maalausta varten. Sää oli ollut kurja tuolloin, joten eivät olleet maalanneet lautoja, vaan ne ovat edelleenkin pinoissa grilli- ja keittokatoksissa. Huokasin syvään. Pohdin siinä nopeasti itsekseni: No, ei kai se haittaa, vaikkei laiturille pääsekään. Onneksi haravoimme kesälomalla uimarannan rantavedestä lillerihumuksen pinnasta pois ja alta paljastui taas kova hiekka, tai savimaa. Kova pohja kuitenkin. Eipä hätää - ei anneta lannistaa laudattoman laiturin.

Seuraavana päivänä nuorimmaiseni tuli koulusta ja kertoi, että ensi viikon alussa on sitten historian koe. Harmi, että alkuviikosta, kun on se mökkireissu. Aivotyöläiseni poksahti heti raksuttamaan. Kurja, että nuorimmaiseni kärsii voimakkaasta matkapahoinvoinnista. Vaikka sen saa pidettyä aisoissa matkapahoinvointilääkkeellä, ei kuitenkaan niin paljon, että hän pystyisi lukemaan autossa. Lukeminen tai jonkin tarkan tuijotteleminen saa aikaan voimakkaan pahoinvoinnin lääkkeestä huolimatta. Pohdinkin sitten, että pitäähän meidän ajoissa lähteä sunnuntaina poispäin, koska vanhin lähtee sitten taas opiskelija-asunnolleen illansuussa kotoa. Toinenkaan kapula ei vielä lannistanut intoani.

Viikon keskivaiheilla mieheni antoi selkeästi ymmärtää, että hänkin oli oikeasti mökkiasenteella, vaikkei erityisiä mökki-ihmisiä olekaan. Hän oli oma-aloitteisesti seurannut säätiedotusta sille alueelle. "Vettä taitaa sataa viikonloppuna ja kovin viileäksi on sää muuttumassa", hän kertoi kuulumisia meteorologilta. Eikä! Aloin jo vähän lannistua. Koko ajan jotain tylsää, pientä hankaluutta. "No, katsotaan nyt lähempänä vielä tarkemmin." Mietin jo, että sitten vain lämmintä ja vedenpitävää mukaan ja toivoin jo itsekseni, ettei kukaan vilustuisi mökkiviikonloppunamme. Ikään kuin syyllistin jo etukäteen itseäni tapahtumattoman aiheuttamista mahdollisista haitoista. Jäin tyhjiöön tämän mökkiasian etenemisen suhteen. Ei ollut enää mielipidettä sinne tai tuonne päin.

Sen yhden lapsen, joka asuu matkan varrella opiskelija-asunnossaan, ja joka hoitaa tällä hetkellä isovanhempien kahta koiraa, piti olla täysillä mukana suunnitelmissa.  Tarkoitus oli siis napata hänet ja koirat matkalta mukaan mökille. Nytpä ei napata! Hänellä onkin opiskeluihin liittyvä työkaaos hoidettavana alkuviikoksi. "Ei ole aikaa lähteä, vaikka halua olisikin", surullisen hiljainen ääni selitti puhelimessa. Otin vain ilmeettömänä vastaan tämänkin kommentin. Mökkiasiassa oli tullut kasvoille jo niin monta kertaa, että olin aika turta. Lähinnä mietin tuon kotoa pois asuvan nuoren jaksamista.

Viimeinen niitti tulikin sitten torstai-iltana. Toinen kotoa pois asuvista nuoristamme soitti illalla. Hän, joka olisi tullut opiskelija-asunnoltaan kotiin perjantaina, ja jonka kanssa olisimme yhdessä lähteneet täältä matkaan, ja joka odotti ihan valtavasti mökkireissua ja isovanhempien koirien kanssa puuhastelua. Hän oli sairastunut. Puhelun aikana sen saattoi todeta myös niistämisestä ja ryystämisestä ja flunssaisesta äänestä. Voi harmin paikka! Mökillelähtemättömyystuskani oli jo sen verran todentuntuinen, että en jäänyt sitä suremaan, vaan siirsin painopistealueen jälleen pois siitä. Keskityin miettimään flunssaäänisen kanssa miten hän helpottaisi oloaan täsmälääkkeillä ja suosittelin apteekkireissua samantien. Harmitusta taas ja huolta. Voi, voi!

Eipä olla lähdössä mökille! Aurinkokin naureskelee ulkona, vaikka sataa piti. Ei ollut tarpeeksi vahva moottorisaha rouvalla, että olisi tukit pätkinyt sitä tahtia, kun Vastarannankiiski niitä kapuloihin tökki. Miksi ikinä ryhdyinkään taas suunnittelemaan mitään? Enkö juuri ole kuuluttanut sitä rauhaa ja ilomielisyyttä, mitä rakas mieheni harrastaa tällä huvitus-asenteellaan. Eletään hetkessä ja tehdään, mitä huvittaa sillä hetkellä huomioiden, mitä some tai muu tiedotus tms. tarjoaa. Hän suosii äkkilähtöjä kaikkeen ja kaikessa. Minäkin olen siihen pikkuhiljaa oppinut, joskin se on - myönnettäköön - joskus melko työlästä sillä hetkellä. Eikä sitä läheiset ymmärrä, eikä ystävät, eikä kaverit. "Ai, ette ikinä suunnittele mitään?"

Taas opittiin, että suunnitelmista - jotka reilusti yli 50%:sesti peruuntuvat - tulee vain pahaa mieltä itselle ja muille. Se paha mieli tai alakulo vie voimia niiden asioiden tekemisestä, jotka vaikuttivat peruuntumiseen. Se paha mieli syyllistää ja harmittaa. Mitäpä jos ei oltaisi oltu lähdössä mökille suunnitellusti? Ei olisi pienellä paha mieli lukiessaan kokeisiinsa viikonloppuna kotona. Ei olisi koiranhoitajaopiskelijalla paha mieli, että liika työmäärä esti mökillelähdön ja paha mieli työtä siellä yksin tehdessään. Ei olisi flunssatytöllä paha mieli, ettei koiria näekään. Miehellänikin ehkä saattaa jopa olla vähän paha mieli, koska oli jo innostunut aiheesta. Minulla on paha mieli, että muille tuli pahaa mieltä.

Yritän taas olla niin kiihkeästi suunnittelematta yhtään mitään! Yritän opetella huvitus-elämää. Luotan kuitenkin, että tästä viikonlopusta tulee kiva mielipahasta huolimatta. Mieheni on huvituksen mestari! Hän varmaankin keksii lennosta jotakin, mitä en saata edes kuvitella vielä. Minut opetettiin suunnittelemaan valmiiksi, että se olisi helpompaa elämässä. Joskus on, joskus ei! Aina näissä tilanteissa ymmärrän, miksi meillä ei maanantaina tiedetä, missä maassa lauantaina herätään.

Ehkä tässä voisi olla siementä isompaankin ja mullistavampaankin ajattelumalliin. Suunnitelmat tekevät asioista liikaa suorittamista ja teennäistä nauttimista, koska pitää raapia kokemuksesta kaikki irti tai ainakin se, mitä kuuluu lehtien ja tuttavien kertoman ja ylellisen elämänmenon antaman suuntauksen mukaisesti. Vastakohtana on sana luottamus! Luotto siihen, että lennosta pystyy tempaisemaan päänsä sisästä sen opin, mitä sinne on matkan varrella kertynyt, ja että sillä hetkellä ottaa sen tieto-taidon käyttöön - enempiä suunnittelematta tai järkeilemättä. Kyllä sitä osaa, vaikkei suunnittele. Kyllä sitä nauttii - enemmänkin -, vaikkei suunnittele.

Nyt leikitään "Nappaa kiinni" -leikkiä. Tyhjennänpä siis pääni. Odotan kaikki aistit viritettynä, mitä ilta ja viikonloppu tuo tullessaan. Tämä on meidän leikkimme: "Nappaa kiinni". Kaikilla on tiedossa puitteet, jotka sillä hetkellä rajoittavat ryhtymistä. Niissä rajoissa on paljon yllättävää tarjolla. Tämä on läheisyydestä, yhdessäolosta, ja erityisesti innostuksesta poikiva leikki. Sitäkään ei voi ennalta suunnitella. Se vain tulee, jos on tullakseen ja toteutuu, jos on toteutuakseen. Se voi lähteä liikkeelle hitaasti toisia kuunnellen tai nopeasti yhdessä päättäen. Se voi lähteä niin hurjalla tavalla liikkeelle, että kaikkia naurattaa järkyttävästi jo heti alussa. Mikä sen parempi lähtökohta tekemiselle! Ääliöhyvämieli ja halit! Avainsanat ovat avoin mieli ja innokkuus. Saapa nähdä, mitä nappaamme tälle viikonlopulle...

Katastrofi-Omenat

Äiti toi tullessaan omenoita maalta. Siellä omena-show on jatkunut jo jokusen viikon ja jatkuu vielä kaiketi saman verran. Minäkin pääsin osalliseksi omena-katastrofista. Sitä se oikeasti on. Tuolla pienellä paikkakunnalla, missä vanhempani asuvat isovanhempieni vanhassa talossa, ei ole edes paikkaa, jonne maksutta veisi maahan muuten mätäneviä omenoita. Lähimpään kaupunkiin niitä sitten raahataan jäteasemalle melkein päivittäin.

Varovasti ja rakkaudella - varmasti sekä minua että omenoita kohtaan - oli äiti pakannut hienoimpia Valkea kuulas -omenoita kylmälaukkuihin. Jokaisen kerroksen väliin hän oli vielä taiteillut suojaksi kuitukankaan. Tätä voisi oikeasti kutsua huolellisuudeksi, välittämiseksi, rakkaudeksi. Ei oltu omenoita kaadettu välinpitämättömästi, vaan niistä oli välitetty, jotta ne voisivat viestittää sen välittämisen tunteen jopa niistä valmistettavan ruoan tai leivonnaisten makuun.

Omenat aiheuttivat lievää ahdistusta ylä- ja alakuisteilla makaavissa kylmälaukuissa, kunnes rakas ystäväni ulkomailta ilmoitti olevansa Suomessa ja haluaisi tavata. Minä-joka-en-koskaan-tapaa-ketään -tyyppisenä ihmisenä kutsuinkin hänet itsellenikin yllätykseksi meille. Voi, miten paljon helpompaa olisi ollut tavata kaupungilla. Olisi vain tupsahtanut paikalle hetkeksi ja sitten pois aiheuttamatta itselleen sen suurempaa työvuorta kodin ja tarjoilujen ja kaikkien muiden järjestelyjen suhteen, mitä kotiin harvemmin tavattavien vieraiden kutsuminen pitää sisällään.

Lamppu syttyi: Omenat! Keksin tapaamiselle teeman: Omenat! Innostutin itseni koko ajan kiihtyvällä vauhdilla aiheesta. Ja onni tupsahti tupaan vielä lämpimämmin, kun avasin katastrofi-kylmälaukut. Saatoin aistia jokaisesta omenasta  sen rakkauden, jolla ne oli laukkuihin pakattu. Mielikuvat mummolan omenatarhasta ja vanhemmistani siellä puuhaamassa vilisivät mielessäni, kun tarkastin omenat omena kerrallaan, ehkä jopa saatoin päästä lähelle äitini huolellisuutta. Mikä omena jouti kolhiintuneena ja hyvää vauhtia mätänevänä roskakassiin ja mikä sai kunnian päästä pöydälle hedelmäkoriin ja keskikastia olevat lajittelin päivän tarjoiluja varten keittiöön kiikutettavaksi.

Siinä rauhassa puuhatessa oli jo muodostunut ajatus vihreästä kattauksesta. Lapsille kuohuviinin aikaan omenamehun tarjoilusta, kuten äärimmäisen tyylikkäästi Ranskassa eräällä maatilalla viiniä maistellessamme lapsille tuotiin rypälemehua. Muistin sen ylpeän ja rakkaan hetken, jolloin tytöt kauniissa kukkamekoissaan terassilla varjon alla kuumana kesäpäivänä muistivat kerrankin istua selkä suorassa ja pikkuhiljaa maistella tilan tuotosta. Olin ylpeä ja onnellinen, silloin ja nyt.

Suorittamisen sijaan siinä onnellisuudestani juopuneena aloin tuijotella omenoita työpöydällä. Omenapiirakkaa - juu... Kylmäsavulohta löytyi jääkaapista - hmmm... Kyse oli loppuiltapäivän ja illan vierailusta. Porukka tulisi töistä ja koulusta kotiin samoihin aikoihin. Ruokaista sen tarjoilun pitäisi olla - hmmm... Aloin vain kuoria omenoita ja annoin ajatuksen lennellä. Tuli vähän tätimäinen, höperö olo. Annoin sen lohduttaa positiivisesti. Hymyilin hölmöä hymyä. Jos joku olisi nähnyt, olisi ehkä katsonut kieroon tai passittanut hoitoon. Tosin, jos omat lapset olisivat nähneet hupsuiluni, olisivat tulleet halaamaan ja sanoneet: "Ä-iiiti!"

Piirakat sujahtivat uuniin, vuorotellen. Ruoaksi valmistui peruna-rahka-ruistaikinaan kylmäsavulohi-katkarapu-vuohenjuusto piiras, jonka rinnalle tuoresalaatti. Salaatin keskeinen sana tietenkin oli: omena. Vihreän salaatin lisäksi kuutioin runsain mitoin omenoita sekä feta-juustoa. Päälle ropsautin hiukan krutonkeja ja pinjansiemeniä. Kastike... hmmm... kastike... Taas paukahti päähän, että olipas siellä yhdessä katastrofi-kylmälaukussa ollut muutama lasipurkillinen vasta keitettyä äidin omenahilloa. Kastike syntyi omenahillosta, chilikastikkeesta, inkiväärivalkosipulikynsien liemestä ja jostakin purkkimausteista, mitä ripauttelin mukaan. Makea omenapiirakka tärähti valmiiseen murotaikinapohjaan. En tahtonut tehdä sitä perinteistä, kuivaa, pöperöistä omena-kaneli -juttua, vaan jotakin muuta. Tavallisesti marjapiirakkaan laitoin muna-sokeri-kermaviili -kuorrutuksen, mutta nyt en syttynyt sillekään... Kokeilin jotakin yllättävää: kuution jälleen reilusti raakoja omenoita. Valmistin marinadin ruokapiirakasta jääneestä sipulituorejuustosta, tummasta siirapista. Piirakan pohjalle ripottelin hiukan sokeria ja kanelia runsaammin. Siihen kaadoin marinadissa sekoitellut omenakuutiot ja päälle vielä kaunistukseksi kanelia.

Kattauksen ja järjestelyjen parissa vierähtikin aikaa. Muistin joskus hankkineeni vihreät, omenan malliset kattausalusliinat, jotka yllättäen löytyivät ja olivat käyttökelpoisessa kunnossa. Yes!! Päivä oli kaunis, joten oli tarkoitus olla ulkona kesähuoneessamme eli terassilla. Valmistelin istuintyynyt, terassihuovat ja kaiken niin pitkälle, että pystyisin itsekin nauttimaan seurustelusta, eikä tarvitsisi koko ajan juosta jonnekin jotakin hakemaan. Vielä shamppanja viilenemään cooleriin ulos sohvapöydälle ja kaikki valmista!

Leppoisa ja lämminhenkinen vierailu sujui rauhallisesti ja juttua riitti. Lapseni ja mieheni saivat ruokaa ravinnoksi ja minä sain ravittua sieluni. Se ei ollut varsinainen tarkoitukseni, mutta huomasin sen illan mittaan. Ehkä valmisteluistani saattoi henkiä illanviettoon se tunne, että minä pidin läheisistäni ja halusin huomioida heidät. Minua värisytti sisältä, kun ystäväni kehui lastani hyvätapaiseksi ja mukavaksi seuralaiseksi. Oliko se käyttäytymisen mitta se, että hän osasi nauttia kuohuviinilasistaan seisten ja silmiin katsoen pikkurilli töröllään omenamehunsa samaa tahtia, kuin me aikuiset kuohuvamme. Tuskin. Uskon vahvasti, että se oli jotakin muuta.

Illanmittaan terassihuoville tuli käyttöä, samoin vierasvillasukille. Kynttilää kaivettiin peliin. Elokuun iltojen pimenemisen olin unohtanut. Sisäistä lämpöä riitti pitkälle yöhön ja Suomi-Pop viihdytti hiljakseen pauhaten.

Katastrofi-omenat ja huvitus loivat päivääni taikaa! Omenataika tarttui ystävääni, lapseeni ja mieheeni. Elämän taika on sisäistä hymyä, joka poikii yllättävistä asioista, kunhan sille antaa aikaa, eikä tukahduta sitä liikaan suunnitelmallisuuteen, suorittamiseen tai kiireeseen ja ylettömiin vaatimuksiin ja sääntöjen kertaamisiin. Luonnostaan syntyvät ne mukavimmat jutut, jotka saavat myös vastapuolen antamaan parastaan tilanteeseen. Tunnetta et voi määrätä, se syntyy, jos on syntyäkseen. Eikä se synny tyhjästä. Se syntyy sinusta - hetki hetkeltä, kaiken aikaa.

Kiitos Äiti! Kiitos omenat!

Henkinen pommi: Laatuaika!

Elämä menee eteenpäin. Lapset kasvavat. Suomi kansainvälistyy. Elämä koneistuu. Koko ajan keksitään uusia, nykyaikaisia muotitermejä, kuten "laatuaika" tai "työhyvinvointi".

Jo jonkin aikaa olen pohtinut näitä kahta termiä. En ymmärrä niitä kumpaakaan. Olen täysin erimieltä asioiden elämänkielelle kääntämisestä eli siitä, miten nykyään nuo asiat tunnutaan ymmärtävän. Minusta tuntuu, että nuo kaksi sanaa ovat niitä aktiivisesti jauhaville ihmisille vain termejä, joiden sisältöä eivät itse ymmärrä ollenkaan.

Oikeastaan näistä kahdesta sanasta voisi juontaa juurensa koko Suomen akuutti, poliittinen rahoituskeskustelu sekä perheiden hyvinvointi ja sitä kautta työttömyysluvut, sairauspoissaolot jaksamattomuussyistä, perheiden ristiriidat ja avioerot. Kaksi isoa sanaa, joita ei ole käännetty elämänkielelle. On raapaistu vain pintaa ja löydetty kivoja uusia sanoja. Jotkut ovat keksineet tehdä vielä rahaa noilla sanoilla. Näppärää heille tietenkin. Tohkeissaan ja kiireessään ajanhermolla aktiivisesti toimivat työpaikkakouluttajat tai elämäntaitojen ohjaajat eivät vaan uskalla mennä tarpeeksi syvälle näiden sanojen merkityksen selvittämisessä.

Ovatko ne oikeasti nyt niin uusia sanoja ollenkaan - tai uusia sanoja, mutta sama, sama vanha asia. Kun vanha, tuttu asia on väännetty uudelle kielelle, on totuus kadonnut. Nyt sitä totuutta on kovin vaikea löytää. Ongelmia kasaantuu kiihtyvällä tahdilla sekä perheille, että valtakunnantaloudessa.

Asenne on täysin väärä! Siksipä se onkin vaikein mahdollinen muutos, ehkä mahdoton. Kuvittelisin, että tämänkään tekstini sisältöä ei moni nappaa. Kummallisena pidätte. Nykyisin liian usein näkökulma on "minä itse" tai "minun mielestäni" tai "minä haluan". Sillä asenteella tapetaan ikivanhat arvot: nöyryys, kunnioitus, empatia, yhteisöllisyys, työnteko. Sillä asenteella kasvatetaan kansainvälisiä, hienosti käyttäytyviä, hyvin pukeutuvia, ajanhermolla eläviä, ulkonäöstään huolehtivia, kulttuuritietoisia ja kaikin puolin fiksuja ihmisiä. Mihin jäikään tunteet, alkukantainen rakkaus tai yhdessä tavoitteisiin pääsemisestä koitunut nautinto, vaikeuksien voittamisesta saatu nautinto? Ufojuttuja nykypäivänä. Katsotte luultavasti kieroon minua jo tällä hetkellä. "Tule ulos kaapista ja muuta tälle vuosituhannelle!", tuhisette. Mahdottomaksi asennemuutoksen tekee se, ettei sitä kukaan enää halua, mutta silloin ei myöskään saavuteta niitä kansallisia tavoitteita, jotka olisivat tärkeitä koko kansan hyvinvoinnin takia. Mitä sillä väliä, kunhan minä voin hyvin...

Mielestäni "laatuaika" on se nautinto, jonka saan osallisuudestani kotiympyrässä tai työpaikalla. Se on se vastavuoroinen tunne, että minä teen parhaani ja että minua kuunnellaan. Ahkeruus ja omaehtoinen vastuuntunto laajentavat tätä sananselitystä. Ne ovat kuitenkin asioita, joita ei voi määrätä. Ajan saatossa ikävien kokemusten ja toimintamallien kasvattamina, sekä kotona, koulussa että työpaikoilla, ollaan päästy perhe- ja työkulttuuriin, joissa velttoillaan, ei oteta vastuuta, siirretään tuonnemmaksi, mikään ei kuulu kenellekään, pitää levätä, saada hyvää korvausta (palkkaa) tekemisistään ja erityisesti haluta omaa aikaa ja omia tekemisiä ja omia harrastuksia.

Nykyaika on kielletyn hedelmän maku! Nyt nautimme sen tuoksusta ja mausta. Nostamme nyt tämän makuista palkkaa sukupolven ajan kasvusta. Saa nähdä mätäneekö hedelmä, vai tulisiko kuitenkin muutama uusi siemen elonkorjuuna. Liian kauan, sukupolven verran, ohjeet on annettu ylhäältä päin ja siinä sivussa on korostettu omaa hyvinvointia. Tässä on nyt tulos. Yhdessä tekemällä, siis oikeasti tekemällä ja vastuun kantamisella, ja yhteisellä suunnittelulla ja tavoitteilla olisi ehkä riittänyt palkinnoksi hyvä mieli. Töihin meno olisi mukavaa ja kotiin perheen luo paluu olisi mukavaa. Työ ei olisi välttämätön pakko "en tee mitään mikä ei minulle kuulu, koska siitä ei makseta lisää palkkaa" - ajatuksella. Kotiintulo töiden jälkeen ei olisi ainoastaan sitä, että muutamana päivänä viikossa järjestettyä omaa laatuaikaa odotetaan muu aika kotona kiukutellen ja vastentahtoisesti perheen asioita hoitaen ja osallistuen. Perhe haistaa kyllä, ettet oikeasti viihdy heidän kanssaan, vaan korostat erityisesti sitä, mistä itse pidät ja milloin taas sinne omaan juttuusi pääset.

Samoin mielestäni työhyvinvointi on merkillinen termi. Eikö se ole juuri sitä asiaa, että töihin on kiva mennä ja siellä osaa tai opetetaan tekemään haasteellisia asioita, joissa onnistumisesta tai niiden valmiiksi saattamisesta saa hyvän mielen. Paljon tämä pitää sisällään, mutta pelkistetysti näin. Kuulutan sitä vastavuoroisuutta ja läpi hierarkian ylettyvää kunnioitusta kaikkiin suuntiin. Kukin tekee sitä mitä osaa ja saa siitä kunnioitusta. Ketään ilman ei pärjätä, miksi häntä kohti nyrpistellä? Rahallisen korvauksen lisäksi palkkana pitäisi olla aina hyvä mieli. Se lähtee arvoista. Mutta arvotkaan eivät auta, jos ne jäävät vain kivoiksi sanoiksi ja suoritetuksi projektiksi, jotta siitä voidaan laittaa nettisivuille hieno maininta. Oma käyttäytyminen on se suurin arvo. Itsestä lähtevä elämänilo, avoimuus, vastavuoroisuus ja antamisen ilo. Välittömänä vaan pitäisi olla vastapuolien arvostus, kunnoitus ja kuunteleminen kaiken aikaa. Tiedän! Vastaus: "Kuka sitä nyt kaiken aikaa ehtii kuuntelemaan toisen narinoita?" Siinäpä se! Puhumme eri kieltä. Aika on tehnyt tehtävänsä. Tuon lausahduksen käännös vaatii monelta esihistorian tulkkia.

Olemme kadottaneet elämän perusasioihin liittyvän nautinnon! Liian tärkeätä on näyttää kauniilta, saada paljon rahaa, tehdä ihania asioita, ja päästä eteenpäin hierarkiassa, ellei päästä, voihan sitä vähän puheissa itse ylentää itseään. Miksi? Miksi ihminen ei voi olla se, joka on.

Rakasta minua sellaisena kuin olen = käytä vähän aikaa siihen, että oikeasti kuuntelet ja katsot syvemmälle. Kunnioita näkemyksiäni = jätä joskus omat haluamisesi ja nöyrry kuuntelemaan, mitä sinulta toivon. Elä kanssani = tehdään yhdessä asioita ja nautitaan niistä yhdessä, ei niin, että vain asutaan samassa talossa. Ajan kanssa saatat huomata, miten rakastut uuteen elämänasenteeseesi; siihen, että nautitkin elämän alastomuudesta, elät tätä hetkeä, etkä kaipaa koko ajan jonnekin muualle. Kaikki kauneus on vieressäsi. Ei siihen tarvita uusia termejä tai tulkkia kaveriksi. Avaa vain silmäsi ja ota kädestä kiinni, ehdota jotain (tule istumaan viereeni sohvalle). Kuuntele ja kerro itsestäsi. Anna vähän, niin saat paljon.

Tämä ei poissulje hyvää käytöstä, kulttuuria, opiskelua, kansainvälisyyttä tai nykymaailman nautintoja. Näkökulma vain on päinvastainen. "Minä itse"-  muuttuukin "mitä haluaisit, olen tässä" -asenteeksi.

Pikku asiat ovatkin tärkeimpiä. Pitää ensin kaivaa ne isommat lohkareet päältä pois, jotta löytää ne timantit sieltä piilosta. Timantit ovat ikuisia. Kun ne löydät, olet löytänyt laatuajan ja työhyvinvoinnin, jotka on itse asiassa osattu paljon paremmin silloin ennen, kun näitä termejä ei oltu vielä keksitty.

Sana, joka jäi sanomatta

Tuossa hän vielä piirtää. Tai taitaa värittää lukujärjestystään, jonka aikoo viedä pulpettiinsa. Kello käy jo yli 21. Ollaan yliajalla. Sänkyynkään en tohdi häntä passittaa, koska on niin työn touhussa ja innoissaan. Hän käy kuudetta luokkaa, on lapsi vielä. Intoa ei tahdo säännöillä tappaa. Silmissä loistaa, kun valitaan kissalle ja koiralle väriä.

Sana, jota ei oikein kehtaa enää kuudennella luokalla sanoa, on leikki. Lähes kaikilta kuulee, ettei kuudesluokkalainen enää leiki ja sitä sanaa vältetään sanomasta ääneen, ettei nolota. Aletaan salaa meikata kouluun. Vaatteet alkavat käydä muodikkaammiksi ja merkkitietoisemmiksi. On tärkeää, että tekee itse kaiken ja kulkee itse kaikkialle - tietenkin älypuhelimensa kanssa sipsuttaen.

Tällainen peräkylästä maailmalle ampaissut täti-ihminen ei kyllä ymmärrä! Miksi lapsi ei voi leikkiä ja tykätä siitä? Mitä hävettävää siinä on? Voihan vielä teinikin leikkiä, jos saa leikkiseuraa. Syytä olisikin opetella, miten käyttäytyy lasten kanssa lasten tasoisesti, eikä yritä opettaa niitä itseään nuorempia omille tavoilleen. Leikki piristää kaikenikäistä, jos siihen uppoutuu ja onnistuu löytämään yhdessä tekemisen nautinnon - kuten mistä tahansa muustakin asiasta, jota voi tehdä yksin tai yhdessä. Pitäähän sitä leikkiä taas viimeistään omien lastenkin kanssa, ellei sitä sanaa ole silloin jo kokonaan unohdettu ja lapset puetaan jo vauvaiässä teineiksi. Miksi se leikki on niin merkillinen sana, jota pitää tajuta vierastaa ja salailla JO tietynikäisten kohdalla?

Koulussa tänään keskusteltiin ohimennen lasten tekemisistä kavereiden kanssa. Oli vähän vaikea ynistä nimitystä sille tekemiselle, koska ei voinut täräyttää pöytään, että "täytyyhän sitä leikkiaikaakin vielä olla". Hyviä yrityksiä vaihtoehdoille olivat: kaveriaika tai puuhastelu tai jokin muu. Tuloksena olikin väkinäistä nyökyttelyä ja hyminää.

Miksi pitää tuntea itsensä aivan tolloksi puhuessaan leikistä tai lapsuudesta 11-vuotiaan kohdalla? Mielestäni elämme kyllä ihan reilua ajanhermolla elämää matkustellen ja kokemuksia hamuillen kaikkialta, vaikka metsän reunaan pakenemmekin kotiluolaamme. Elämisen arvot vaan ovat niin erilaiset. Jotenkin tuntuu, että isoissa kaupungeissa tämä korostuu entisestään. Voisin kuvitella, miten ääliönä, tollona tai tätinä ajatuksiani pitää joku tyylikäs kaupunkilaisperhe, jonka lapset ovat jo 11-vuotiaana niin omatoimisia ja aikuisia.

Meillä ainakin leikitään yksin ja yhdessä, kavereiden kanssa, vanhempien kanssa, isovanhempien kanssa, koirien kanssa, teinien ja aikuisten sisarusten kanssa, heidän poika- tai muiden kavereidensa kanssa. Miksi ei saisi leikkiä? Onko vaarallista nauttia ikätasoisesti kivasta asiasta?

Miksi leikki pitäisi vaihtua liian aikaisin pillifarkkuihin ja napapaitaan tai jopa tekoripsiin ja lävistyksiin? Kyllä niitä meiltäkin löytyy - kaikkia. Ei nyt kuudesluokkalaiselta ihan lävistyksiä, mutta isosiskoilta kyllä kielestä ja muualta.

Itse jotenkin pidän kasvatustapanani sitä, että saa kokeilla. Asioita ei pidetä piilossa tai kiellettyinä, mutta ei niitä myöskään erityisesti tuputeta. Elämä on elämän näköistä ja totta. Ei matkita hienostoperhettä saippuaoopperassa. Mikäli lasten välit vanhempiinsa ovat mukavat, avoimet ja ajantasallaolevat, on aikuisen helppo johdatella lastaan toimimaan järkevästi korostamalla esim. vaatteiden mukavuuden merkitystä tai sitä, ettei välttämättä ole kiva vilustua heti ensimmäisillä alkusyksyn kylmillä ilmoilla. Mikä parasta: kunnioituksesta kertoo se, että lapsi kuuntelee ja arvostaa vanhempansa sanomaa. Kunnioitus onkin sitten luku erikseen.

Pakko on sanoa tähän, että ei meillä rumissa tai muodittomissa vaatteissa kuljeta, lämpimissä ja mukavissa kylläkin. Kun asiat ovat luvallisia ja saatavilla, ei niistä tule pakkotarpeita, joita tekee mieli liian aikaisin ja ehkä salaa tai itse asiat päättäen keskustelematta, tai kysymättä lupaa.

Tunnen kyllä itseni tosi maalaistolloksi! Edelleenkin olen sitä mieltä, että ne leikit luonnossa olivat lapsena parhaita leikkejä. Metsään raahattiin kaikenlaista rekvisiittaa ja itsellä päällä oli mitä milloinkin. Kuraa ja likaa läträttiin, eikä likaantumista ällötelty. Pääasia oli, ettei tarvinnut lähteä liian aikaisin sisälle esim. vilun tai märän takia. Ruoka ja uni maittoi. Eikä liikalihavuudesta tai syömishäiriöistä tiedetty. Olen yrittänyt tätä opettaa meidän poppoolle. Meillä kyllä leikitäänkin ihan luvan kanssa. Roolileikkeihin uppoaa tuntikausiksi vielä yli 20-vuotiaskin pikkusiskonsa kanssa, vaikka pääasiassa edustaa melkoisen muodikasta ja valistunutta nuorisoa.

Hauskaa näkyy olevan. Jonkun mielestä ehkä viiraa päästä - kai meitä kaikkia tässä talossa, tai tästä talosta maailmalle ponnistaneita. Ei kai näiden asioiden tarvitse pois sulkea toisiaan. Voi varmasti olla nuori nuorten tasolla, mutta myös lapsi lapsen tasolla. Tarkoitan näitä leikkimisiä pienempien kanssa. Isompi näyttää mallia, että voi miten kivaa on leikkiä sinun kanssasi! Ja lapsi näyttää vielä paremmin, miten hienosti osaa leikkiä. Aitoa elämää!

Teeskentelyä tämä lapsiteini -asia, sanon minä! Ja moni muu nykypäivän elämään liittyvä kuvio, mutta niistä ehkäpä toisella kertaa... Teeskentely aloitetaan aina vain nuorempana ja nuorempana. Siihen kannustetaan muka itsenäistymisenä ja asioiden hoitamisen osaamisena. Miksi lapsen pitäisi osata huolehtia itsestään ja aikatauluistaan jo ekaluokasta lähtien? Mitä varten vanhemmat sitten ovat? Tai koti? Tai rajat? Tai säännöt? Tai yhteinen aika? Turvallisuuden tunne? Unilelu ja iltahali?

Tai tottakai: mitä isommat edellä, sitä pienet perässä. Nykyäänhän on tärkeää korostaa isän ja äidin OMAA aikaa, jotta jaksavat hoitaa lapsiaan ja perhettään. Jaksavatko sittenkään? Onko nykyisin vain koko ajan enemmän ja enemmän tärkeää se aikuisten oma aika: laatuaika?

Nykypäivän kasvun tavoitteilla kurotaan statusta ja kurotetaan tähtiin. Juu, hienoa on!
Lapsen pitää kuitenkin saada olla lapsi! Mikään muu asia ei saa mennä sen edelle. Se on meidän vanhempien vastuulla. Viljelkää sanaa: LEIKKI! Kyllä se siitä takaisin juurtuu, jos huolellisesti sitä hoidamme.

Farkkutakkipaniikki!

Aamun farkkutakkipaniikin jälkeen päästiin, hikisenä ja kasvot punaisina kiireestä, liikkeelle. Viime maanantaina paniikin nimi oli vihreä-jakku -paniikki. Aina on jokin vaate siis kateissa. Sen kadoksissa olo tulee ilmi vasta silloin, kun sitä tarvitaan - yleensä kiireessä. Mikä on nimeltään se otus, joka syö lastenvaatteita? Vai onko se jokin vaatekummitus? Turhauttavaa ja raadollista.

Osoite oli kyläkoululle ja siellä opepalaveriin. Lapsellani on oppimisvaikeuksia. Onko se sairaus? Mistä se johtuu? No, onhan näitä mietitty ja melko selvää teoriassa. Käytännössä kuitenkin ulkona paistaa kuuma kesäaurinko, mutta pään sisällä riehuu kovan luokan hurrikaani. Ristiriidan vilunväreet puistattavat kuumuudesta huolimatta.

Istun pulpetissa, kuuntelen, osallistun keskusteluun, silti olen joku muu. Olen mekaanin apulainen tai järjestelijä. Äiti? Kysyy silmillään pieni tyttäreni vierelläni. Reippaasti hänkin on vakuuttunut, ettei tässä mitään hätää ole. Kaikki on ok! Vai onko? Onko mikään enää ok? Väännän hymyn kasvoilleni.

Tyhjä sielu tyhjässä ruumiissani vailla yhtään selvää ajatusta poistun autolla kotiin. Onneksi tapani on kirjoittaa muistiinpanoja, jotta asiat hoituvat edelleen. Mitä teeskentelyä... Ei tämä voi olla hyväksyttävää, eikä todellista, eikä ... mitään! Miten saisin ommeltua ja paikattua pienen tyttöni asiat? Miten kasaisin hänet uudelleen, ettei tällaisia vaivoja olisi saanut kannettavakseen? Eipä tuo pieni vielä ymmärrä puoliakaan. Mummille hän kuitenkin oli sanonut kesällä, kun koirien talutushihnat menivät ristiin ja mummi siitä hermostui, että "En minä osaa, kun minussa on se vika!"

Sitten tulikin jo itku. Mitä itken? Omia vaikeuksiani asioiden hoitamisessa ja lisääntynyttä työmäärää byrokratian kiemuroissa. Todistusta sieltä ja hakemusta tuonne. Odotusta ja taistelua. Vai itkenkö tuskaa, etten kyennyt saamaan tervettä lasta?

Halaisin, hellisin ja kietoisin lapseni pumpuliin. Täyttäisin hänen elämänsä silkkipaperitaivaalla ja pupu-pehmoleluilla - ilolla ja naurulla. Vaan en minä äitinä riitä häntä kannattelemaan. Helvetti on käytävä läpi! Vai onko se sitä ollenkaan? Pakko on uskoa ja pakko on luottaa asioiden järjestyvän. Painan pääni, huokaisen - imen voimia, jotta voin puhaltaa niitä lapseeni, kun hän kohta tulee koulusta. Inhoan tätä pakkoa! Pakkoelämää!

Aurinko lämmittää ulkona. Se riemuitsee vielä kesää. Pilkkaako se meitä? Naureskeleeko saatuaan naurun aiheen? Vai kietooko se meidät syleilyynsä, jotta unohtaisimme murheen? Aurinko kuivattaa äidin tuskan kyyneleet... Suolaiset viivat polttelevat aurinkopuuteriposkilla.

Elän jos huvittaa!

Niin se vaan on. On pakko itseä huvittaa, jos luulee, että joku muukin nauttii läheisyydestäsi. Kaikesta pitää löytää se tekemisen tarkoitus tai tekemisen into olipa se asia, mikä hyvänsä.

"Miksi" on hyvä kysymys. Tosin välillä käy ärsyttämään, kun naapurin pikku-kundi kiekuu kaiken aikaa miksi sitä ja miksi tätä. Ei tarvitse, kuin nenänsä näyttää kadunpuoleisella kivetyksellä, johan jostakin kuuluu: Miksi... Kundi on ehkä kuitenkin oikeilla jäljillä.

Kritisoin välillä myös miestäni siitä itseriittoisuudesta, että jos ei häntä huvita, eipä hän sitten asiaan ryhdykään. Tai jos on pakko ryhtyä, hän ilmaisee kyllä huvituksensa niin, ettei siinä huvita enää ketään muutakaan. Joku näppärä kysyy tietysti heti, että missäs hyvät tavat tai toisen kunnioitus tai jotakin muuta moitittavaa. Aika opettaa katsomaan asiaa toisesta suunnasta.

Meillä eletään aika tavalla huvituksen mukaan! Aika paljon on asioita koko ajan, jotka sattuvat huvittamaan. Jos joskus ei huvita siivota pariin, jopa kolmeen viikkoon, niin ei sitten siivota. Harja saa riittää. Onneksi se on helppoa, koska ei ole mattoja ja talossa on lakattu lautalattia. Ehkä tässäkin on joku tietämättään miettinyt huvitusta jo rakennusvaiheessa.

Jotain merkillistä asiassa pitää olla. Äiti opetti jo pienenä minua, että "ranskalaisella pikasiivouksella" pääsee aika pitkälle. Hän oli ja on erittäin tarkka ja järjestelmällinen nainen. Kaapit visusti järjestyksessä ja koti siisti. Joskus hän luisti isosta siivouksesta turvautuen tähän niin kutsumaansa ranskalaiseen pikasiivoukseen. Se on jäänyt hyvänä oppina päähän.

Minusta kodin pitää olla sellainen, että sinne voivat lapset tulla ja tuoda kavereita koulun jälkeen. Pedit sijattuna, tavarat suht'koht paikoillaan ja joinkuin puhdasta. En ole yhtä tarkka kaappien ja vaatehuoneen siisteydestä kuin äitini, mutta päällisin puolin on kiva, että silmä saa olla rauhassa ja asukkaat viihtyvät.

Eli mikä on tämä huvitus? Onko se jaksamattomuuden peittelyä, vai onko se sitä oikeata kivaa tai järkevää ajattelua? Eihän nyt voi olla maailman tärkeintä jokaviikkoinen puunaaminen vaan puunaamisen vuoksi? Vai onko? Tuleeko kirppuja ja täitä siitä, ettei kotia siivota viikottain, tai useammin. En lähde sille tielle. Täit eivät tule epäpuhtauksista ja tulee niitä puhtaisiinkin koteihin! Vai voisiko olla, että kyse on laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä?

Tämä onkin vain yksi näkemys huvituksesta. Meillä vähän kaikki asiat tehdään niin kuin huvittaa. Melko varmasti kieroon katsojia riittää lähellä ja kaukana. Ettepä usko, mutta meillä eletään silti ihan normaalien sääntöjen mukaan normaalia elämää, jos nyt mikään voi normaalia olla. Meillä vaan on opeteltu tai opittu - kuka ja keneltä sitten onkaan oppinut - korostamaan niitä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat tärkeiltä ja kiinnostavilta. Kyllä ne kaikki asiat tulevat tehtyä, vaikkei niitä junttaakaan menemään aina samana päivänä samalla kellonlyömällä, koska niin on aina tehty ja pakko tehdä tästä eteenpäinkin.

Kuulenpa taas tutulla ystävän äänellä: "Eikös sitä saa siivoojan siivoamaan tai rakennusmiehen remonttiin, jos ei itseä huvita ja muutenkin?" Siinäpä se asian ydin. Vaikea sitä on selittää ihmiselle, joka sitä ei ymmärrä! Joku nainenkin voi ihan oikeasti nauttia remontin tiimellyksessä - jos siis asia sattuu huvittamaan. Asioiden huvituksen taustalla on minun mielestäni ihmisen perushyvinvointi ja yhdessäolon rikkaus. Ei siihen meillä tarvita säännöllisiä kuntosaleja, eikä äidin tai iskän omaa aikaa omissa harrastuksissaan. Siihen riittää ihan hali, hymy ja huvitus.

Tekemisen iloa ja kekseliäisyyttä arjen harmauteen! Jos yksi asia ei huvita, löytyy muutama, mikä huvittaa ja mieli säilyy iloisena. Huvitus on elämänasenne. Hiukan, kun raottaa silmänurkastaan laaja-alaisemmin kotitouhuja, voikin keksiä monen monta asiaa, mistä hyvää mieltä löytyy koko porukalle tai ainakin itselle. Siinäpä se, kun itse olet iloinen, saat muutkin iloiseksi! Ei väkisin kannata itselleen pahaa mieltä vääntää. Jätä tekemättä se, mikä ei huvita ja tee sitä, mikä huvittaa. 4-lapsisessa perheessä on aina jotakin työtä, mikä on tekemättä. Eiköhän sieltä löydy mieleistäkin yksin tai yhdessä touhuttavaksi.

Olisiko se "Huvitus" elämän tärkeimpiä avainsanoja? Miten saada huvitus toimimaan? Jaa-a. Siinä pitää varmaan jokaisen sukeltaa omien korviensa väliin hetkiseksi pohtimaan, miten itse voisi edesauttaa itsensä ja läheistensä huvitusta.

Oikeaa vai väärää rakkautta?

Paraneeko rakkaus, jos lähtee sitä hakemaan pidemmältä? Jos hakee vaikka lähimmästä kotimaan suurkaupungista. Täytyyhän siellä olla vähän hienompaa ja parempaa kuin kotikulmilla. Vai jos päättääkin lähteä hakumatkalle ihan pidemmällekin, vaikka ulkomaille? Voisihan sitä joku lähteä hakumatkalle vaikka ihan suunnitellusti vähän eksoottisempaankin maahan.

Saahan sitä lähteä. On se varmaan jännittävääkin, kuten matkustelu kaikenkaikkiaankin. Mietin vaan, että voihan sitä matkustaa ja miksei voi vaikka nautiskellakin matkallaan, jos on vapaa sielu, mutta minkä takia pitää raahata se lomarakkaus mukanaan tänne kotimaahan? Nyt sanoin oikein pahasti. Enkä ihan tarkoita niin raa'asti noin. Mutta enpä ala tarkoitusperiäni nyt selventämään, koska ihmisillä vaan on tapa aina kaikessa ymmärtää asiat omalla tavallaan, eli sillä tavalla, miten haluaa, jotta voi olla vähän näreissään.

En missään nimessä halua olla hiukkaakaan rasistinen. Tunnen todella mukavia ulkomaalaisia Suomessa ja ulkomailla. Samoin arvostan oikein paljon eri ammateissa Suomessa toimivia ulkomaalaisia osaajia. Tarkoitan sitä yhtä pientä osa-aluetta, jotka jonkun syyn - jota en jaksa ymmärtää - vuoksi lähtevät parinhakuun Aasiaan tai Afrikkaan. Miehet käsittääkseni enemmän, ainakin ennen, suosivat Aasiaa ja huomasinpa tässä hiljattain, että nykyisin on ehkä erittäin muodikasta, jos reilusti yli keski-ikäisellä naisella on kaupungilla mukanaan nuori tummaihoinen seuralainen. Juu - ei siinä mitään - ehkä... en tiedä... Ei siinä sinänsä mitään. Pakko sössöttää nyt vähän! Enkä ole pahoillani tai vierasta noita ulkomaalaisia tässä nyt ollenkaan. Turha yrittää ymmärtää väärin. Asiani ei ole arvostella teitä mahdollisia ulkomaisia ja suomalaistuneita lukijoita. Suomalaisten motiiveja lähinnä pohdin, ovatko aina niin puhtaasta rakkaudesta kirpoavia, vai onko tällä käyttäytymismallilla meille jotakin muuta kerrottavaa?

Mietin kyllä yhden, jos toisenkin, kerran tässä menneenä viikonloppuna, että mikä saa suomalaisnaisen ryhtymään moiseen? Meillä on hienoja miehiä täällä Suomessa. He ovat ehkä hiukan jöröjä ja jotkut eivät ole oikein romanttisia tai kovin huolellisia pukeutumisensa suhteen - ehkä. Joillakin on ehkä hiukan omintakeinen huumorintaju. Jotkut ovat ehkä vähän omistautuneita omille puuhilleen. Jos hiukan vaivautuu, kyllä sen jörönkin saa hymyilemään ja juttuseuraksi. Parasta on huomata, että se juttuseura onkin oikein hauskaa ja kiinnostavaa. Miettiessäni miehiä, jotka tunnen, ovat he kaikki kovin erilaisia, mutta niin samanlaisia. Kaikissa ihmisissä on jotakin hyvää, kunhan siitä jaksaa ottaa selvää.

Enemmänkin ravistelisin hiukan suomalaisia, turhantärkeitä naisia, jotka pöyhkeilyillään haluavat nostattaa itseään, eikä mikään tunnu kelpaavan. Miehiä saa sättiä julkisesti. Miehille saa suuttua kylässä tai kaupungilla ja nostaa metakan, jos huvittaa. Sitten ihmetellään, miksi mies menee vieraisiin, joskus ihan ulkomaille asti! Ai, että taas saadaan nalkutettavaa. Niin ja nykyään sitten mennään ihan itsekin tyylikkäästi suuriin koruihin somistautuneina eksoottista seuraa hakemaan, aivan kuin joku haluaisi sanoa: Osataan mekin! Saattaa silti olla, että olen ymmärtänyt väärinkin...

Minun reseptini on, että sormet multaan kuokkimaan tai puuta kaatamaan tai muuhun miesten puuhaan voi mennä mukaan. Loppujenlopuksi: onko niitä miesten tai naisten töitä? Vetää vertoja sauvakävelylenkille tai rullaluistelulle. Saapa siinä rupatella samalla mukavia raittiissa ilmassa. Tai ukko mukaan ruoanlaittoon sisälle. Lapsillekin maistuu hienosti isin laittama ruoka. Se on kauniimmin katettu kuin äidin (arkiruoka) ja yhdessä on mukavaa. Tosin tässä rytäkässä voi muutama kynsi katketa, eikä kolttu päällä kauniisti kammattuna metsäpuuhissa oikein tunnu kivalle, mutta jos vähän isot saappaat ja haalari löytyy... Mieheni joskus katsoi kiihkeästi: "Sä oot niin seksikäs noissa vetimissä!" Silloin oli muutaman tunnin hiki päällä, sahanpurussa yltä päältä, eikä tuoksukaan voinut olla kovin naisellinen.

Parisuhdeterapian ABC löytyy ihan omasta kodista. Ihan sama asia, kuin tupakoinnin lopettaminen. Ei sitäkään kukaan voi kenenkään puolesta tehdä. Neuvoja ja muuta voi hakea, mutta itsestä se asian hoitaminen lähtee. Samoin on parisuhteessa! Minkä viestin annamme lapsillemme nykykasvattajina, jos kaikki kiva tapahtuu yksin kodin ulkopuolella, silloin kun olemme vapaalla jalalla?  Mitä kodin arvosta kertoo se, että siellä olo on vain välttämätön paha, mutta onneksi joskus pääsee sitä omaa laatuaikaa viettämään ilman puolisoa tai lapsia? Voiko mikään enää toimiakaan? Kotihan tuntuu sitten olevan vain kiusallinen työpaikka, jossa on pakko olla kaikkien kaveri, mutta ystävät saa sitten valita ihan itse vapaa-ajallaan.

Ei sitä mitään saa, jos ei vähän anna itsekin ja mene vastaan puolitiehen. Enemmän vierastan teeskentelyä ja pinnallisuutta. Juuret ovat syvällä maassa ja mitä yhteisemmät ne ovat, sen kestävämmät ne ovat! Juuret kasvavat mullassa. Kastelu ja hoitaminen on joskus suttuista ja hikistä puuhaa, mutta kasvu on taattu.

Käsi kädessä

Minusta tuntuu hyvältä pitää kädestä kiinni. Meillä se on tuttua ja tavallista. Minä pidän kävelylenkillä kädestä miestäni. Tosin me emme olekaan himohikilenkkeilijöitä, vaan lampsimme sitä tahtia, mitä milloinkin huvittaa katsellen maisemia ja mitä lähiseudulle kuuluu keskustellen mukavia tai löntystellen tuppisuuna, jos väsyttää. Mikä ihaninta: se tunne, kun mieheni käsi hamuaa minun kättäni. Ai, ai, se tunne! Ei sitä voi edes kuvailla.

Mutta hölmöjä ja lapsellisiahan me olemme! Tai yritämme esittää jotakin niille, jotka sattuvat näkemään. Tietenkin! Ja kuka nyt viitsii löntystellä ukon kanssa lenkillä - käsi kädessä vielä, pyh! Lenkillehän mennään sitä varten, että tulee hiki ja kilot katoaa ja kunto nousee ja saadaan virkeyttä ja kaikkea. Ei siellä löntystellä käsi kädessä. Kävelysauvat käteen ja tahtia töppösiin! No, onhan sekin kivaa ja hyödyllistä, mutta nykyisin usein valitsen mieluummin oman tapamme. Siinä ehtii lenkin tiimellyksessä pysähtyä vaikka pienelle halille.

Eikä mitä: kiva on pitää lapsiakin kädestä kiinni. 16-vuotias toiseksi nuorimmaisemme yllätti kaupungilla tarraten käteen kiinni tässä juuri menneenä kesänä. "Anna käsi, Äiti!" Ette ehkä usko, miten se oli sulaa suklaata suuhuni. Siinä pienessä lausahduksessa oli NIIN monta ihanaa asiaa, että sillä elää taas pitkään. Käden pyytäminen tuon ikäiseltä sai tuntumaan, että tuo tyttö oikeasti on läheinen ja että aito kasvatus on oikeasti osunut nappiin. Vielä kermavaahtona päällä sana: Äiti! Ei mutsi, eikä äippä, kuten yleensä kuulee, vaan ÄITI.

Toisaalta, kun pohdin asiaa taaksepäin ja muistelen muutamia edellisiä kertoja kävellessämme vaikkapa vähän tälläytyneinä kaupungilla, on kyllä saanut vilkuilevia katseita perään. Ehkä nuori neitokaisemme ei ole niitä tajunnut tai voisiko olla jopa niin, ettei hänkään välitä ulkopuolisten tylsistä mielipiteistä. Mutta ei ole kovin tavallista kai, että teinityttö pitää äitiään kädestä, tai että ylipäätään lähtee hänen kanssaan jonnekin ulos. Jos ihan pitää kädestä kiinni, niin kyllä pitää olla vikaa ja pahasti sekä äidissä että tyttäressä. Näin olen ymmärtänyt. Vikaa on siis ja pahasti, mutta antaa olla. Tähän vaivaan ei ole lääkkeitä. Se on rakkautta!

Vapaa viikonloppu

Vapaus ei juokse kello kaulassa. Toisaalta, mitä se vapaus sitten edes tarkoittaa? Minulle se tarkoittaa eniten hyvin toimivaa arkea ilman kommelluksia.

Nyt kuitenkin tarjoutui tilaisuus viettää vapaata viikonloppua rakkaan mieheni kanssa ihan kotona ja lähimaastossa. Kutsunkin sitä itsekseni Kotilomaksi.

Se on kavereille vähän hankala termi. Monen mielestä loma on kesäloma tai talviloma tai muu pidempi vapaa, jolla on virallinen, loma-loppuinen nimi, ja jolloin lähdetään jonnekin, mitä taas suunnitellaan jo kauan etukäteen. Ja usein sitten onkin stressattu liikaa valmisteluihin, eikä loma suju suunnitellusti. Lomatuliaisina kotiutuu usein riidankatkua ja väsymystä, jota sitten peitellään kertomalla kaikista hienoista asioista, mitä on nähty ja tehty, ehkä vähän väkisin, koska on niin etukäteen haluttu ja päätetty. Eikä tietenkään pidä unohtaa kertoa, mitä kaikki maksoi.

Loppukesän aurinko kruunasi tämän kotilomamme! Mikä parempaa kuin lölliä siinä terassilla tekemättä kerrankin mitään, vailla aikatauluja ja veikeästi sarongin kanssa leikitellen, huomaten, miten joku silittelee kädestä ja olkapäästä ja...

Toinen ihmetyksen aihe onkin nykyisin romanttinen ja kiihkeä mieheni, jonka seurassa tuttavien ja sukulaisten kummastukseksi haluan viettää vapaa-aikaa melkein aikuiseksi kasvaneiden lukuisien lasten jälkeenkin. Mitä ihmeen tekemistä oman ukon kanssa voi ainakaan kaksin keksiä? Ettekö te saa muuta seuraa? Eikö teillä ole kavereita? Katseistakin huomaa, ettei tuo voi olla ihan tervettä tai ainakaan viisasta tai kiinnostavaa nykymaailman mittapuun mukaan. Miksi niitä avioeroja vaan nykyisin kuulee niin usein? Mikä on se juttu? Itsekkyys ja omat huvit ja tavat? Vai säännöt ja määräykset, miten elämää pitää elää, jotta ollaan jollain tasolla? Vai mikä ihme on se vinksaus, ettei arjen hulluuteen voi vain heittäytyä näyttämättä täysin tollolta tai pelottavan erikoiselta? Saattaa jopa kuulla kuiskauksen, etteivät nuo ainakaan voi ihan täysipäisiä lapsia kasvattaa.

Paahteesta ja parisuhteestamme iltapäivän nautiskeltuamme päätimme lähteä kaupungille syömään. Kurvasimme läpi myös "Syystoberit", jotka nyt tällä kertaa eivät iskeneet syvälle sisuksiin. Ehkä nälkä kurni jo vatsassa raskaan aurinkopäivän jäljiltä. Myöskään Kellarikrouvin tyhjä sali ei sen kummemmin fiilistä ulkopuolelta nostattanut. Siispä piti jälleen kerran tukeutua omaan ohjelmaan! Kämpin kautta suuntaa hakemaan siis... Ja kuinka ollakaan: sieltähän ne bileet löytyivät!

Bileet onkin meidän perheen "Se Sana"! Meillä on aina bileet! Kesällä, talvella, synttäreillä, perjantaina, mistäsyystä - milloinvain  bileet syntyvätkään, ainakin kerran tai pari viikossa! Milloin on herkuttelubileet, milloin kokkausbileet, milloin saunabileet, ja milloin taas vähän isommat festarit. Ja lapsetkin (tai nykyisin nuoret) tietävät sen. Tätä tuttavapiiri jälleen voikin kauhistella enemmän tai vähemmän ääneen töllistellen. Tällä tekniikalla on oppinut tuntemaan lapsensa ja lasten kaverit ja kaverien kaverit ja vanhemmat ja muut. Tätä kautta on oppinut myös lasten kaipaavan meidän seuraa ja meidän bileitä. Kriitikko näkee kasvavia alkoholiriippuvaisia ja turmeltuneita sosiaalipummeja, mutta me olemme oikein ylpeitä meidän bilenuoristamme. Nämä lapset osaavat hakea arjen harmaista hetkistä juhlaa usein ja aidosti.

Bileiden syntyyn vaikuttanut rakas sukulaisherra poistuikin sitten vaivihkaa syystä tai toisesta (olikohan se aamun golf-turnaus tai muu) kotiin vaimonsa ja lapsensa luo. Eipä annettu lannistaa, vaan lyöttäydyimme pyynnöstä sukulaisherran työkavereiden ja heidän vaimojensa sakkiin. Siitäpä päästiinkin asiaan, kun he kuulivat, että meillä onkin jo NIIN monta lasta kasvamassa. Ai, että yhden äidin oli ihan pakko alkaa kertoa, miten hän on kahden ihanan pikkuisen äiti, mutta hän on oppinut olemaan itse itsekäs ja hänelläkin on ihan kaksi harrastusta viikossa. Se on sitä äidin omaa aikaa, kuulemma. Kuulemma, kun hoitaa itseään, niin jaksaa sitten hoitaa lapsia ja perhettä.

Tässä kohdin aloin taas pureskella huultani. Ei se niin mene hölmö äiti. En sitä ääneen sanonut, mutta jotenkin näin sen pinnallisuuden tai jonkun pimeän peikon vaanimassa, kunnes tulee tilaisuus iskeä avioeroa tiskiin! Meillä 4 lasta ovat harrastaneet niin paljon kaiken aikaa, että välillä ei kaksi autoa ole riittänyt harrastuskuljetuksia hoitamaan. Voiko omaa aikaa toivoa, kun otsassa lukee "James - the kuljettaja"? En ole ehkä ehtinyt miettiä ja sitten, kun olisin ehtinyt miettiä, en ole enää omaa aikaa kaivannut. Olen tuhlannut aikani hakeutumalla mukaan lasten harrastuksiin sisältyviin juttuihin, jotta voin olla lähellä ja jotta voin tietää, mitä siellä oikeasti on taustalla - ja vieläpä nauttimalla siitä. Ikinä ei ole lapset tulleet sanomaan, etten saisi osallistua tai että: "Älä tule sinne!" Näin kyllä kuulee monen lasten kaverin sanovan äideilleen tai äitien kertovan minulle. Minun aikani on lasten aikaa, yhteistä aikaa, kaikkien aikaa. Se on kivaa ja nautinnollista aikaa, jolla lataan itseäni ja jota rakastan. Yhdessä, käsi kädessä lasten kanssa nauretaan matkalla sinne tai pois.

Ilta jatkui pikkiriikkiseen karaoke-baariin, jossa me mieheni kanssa tanssimme melkein kaiken aikaa ja nämä uudet tuttavamme tai heidän mies-osastonsa hoiti karaoke-laulannan ja nais-osasto keskusteli keskenään siemaillen juomiaan. Minä lopetin juomisen viivytellen viimeisimmän viinilasilliseni kanssa. Nuorin äideistä hankkiutui riitaan julkkis-standup-koomikon kanssa. Toinen äideistä ilmaisi kateutensa tanssivasta miehestäni: " Ei nää meidän miehet ole oikein tanssivaa sorttia!" Mekin ehkä hankkiuduimme hiukan huonoon valoon, koska emme tarjonneet koko porukalle sitä  ties-kuinka-monennetta-kierrosta, koska emme enää juoneet sitä tahtia. Eräs miehistä tokaisi kantaessaan salmari-snapseja pöytään: "Mistähän näitä juomia oikein tulee?" Eipä me niitä juotukaan... Voi miten me leimatut bile-ihmiset nyt näin saatoimme ollakaan dokaamatta perin pohjin? Mitä ne bileet sitten oikein tarkoittavatkaan? Onko bileilläkin jotkut säännöt, joita me emme tunne tai emme välitä noudattaa? Meillä on kivoja bileitä, eikä niissä riidellä, eikä niistä lähdetä pahalla mielellä jatkoille yksin, eikä kaksinkaan.

Onko oikea ilo sitä, että täytyy tilanteessa kuin tilanteessa näyttää siltä, että tilanne on hallinnassa? Pitää olla vähän enemmän kuin on unohtaen, että mistä elämässä olikaan kyse? Mistä siinä onkaan kyse?