Miksi syntyä, ellei synttäreitä juhlita?

Lahjoja on ihana saada, mutta suloisinta on tuntea: "Olipa ihana, että synnyin!"  Jokaisen päivän pitäisi olla juhlan arvoinen, ainoastaan sen vuoksi, että synnyin. Ainakin syntymäpäivänä pitäisi jokaisen saada kokea olevansa rakastettu. Tapa on vapaa, mutta tunne tärkein.

Syntymäpäivä kiteytyy yleensä sen juhlimiseen tai huomioimiseen jollakin tapaa olipa sankari tai juhlaväki minkä ikäistä tahansa. Minusta on niin ihanaa, että ihmiset viettävät syntymäpäiviään. Onpahan jälleen yksi syy enemmän halata ja huomioida, hymyillä ja kertoa, että välitän sinusta, olet tärkeä.

Mistä syntymäpäivän viettäminen kertoo? Ihan pikkuisena vanhemmat ovat niin ylpeitä vauveleistaan, että se on ehkä tärkein syy kutsua läheiset koolle yhdessä juhlistamaan ihanaa asiaa. Silloin syntymä on konkreettisesti vielä tarkasti muistissa. Leikki- ja alakouluikäisenä lahjojen saaminen ja synttäreiden teema on varmaankin se tärkein juttu juhlijan näkökulmasta. Vanhemmilla saattaa olla kovat paineet järjestää kivat synttärit lapsukaiselleen. Yläkouluikäisillä on jo omat suunnitelmat synttärijuhliensa varalle, ja niitä halutaan juhlia ehkä "maailmalla" omin päin menemällä leffaan, syömään tai vaikkapa kaupunkisotaa pelaamaan. Tai voidaan haluta vanhemmat pois kotoa ja juhlia omin päin kotosalla -  pitää kotibileet.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen harvemmin synttäreitä enää juhlitaan isolla porukalla. Menettääkö syntyminen arvonsa kasvun myötä? Menettääkö ihmispaketti arvonsa vanhentuessaan? Mikä saa meidät vähättelemään syntymäpäiviä? Miksi meistä ei voida olla ylpeitä enää vanhempana? Onko se liian lapsellista? Emmehän toki voi ketään käskeä välittämään itsestämme, eikä silloin tunne olisikaan se sama, aito rakkaus.

Minä nautin kaikenikäisten synttäreistä ja kyläilyistä ylipäätään. Nytkin mielessäni alkaa vilistä järjettömän monia ihania kohtaamisia - lämpimiä, syviä, ihania, täynnä tunnelatauksia... Joskus on hankala lähteä liikkeelle, tai järjestää aikaa. Joskus kuluu vuosia, ettei jotakin itselleen läheistä ihmistä ehdi tavata. Mutta kaikki vaikeudet ja vaivannäkö palkitaan siinä tilanteessa, kun pääsee läheisen lähelle. Tapaaminen lämmittää pitkään ja antaa hyvää energiaa. Muistot kasvattavat juuria. Hyvä energia antaa kasvulle voimaa.

Vanhempien asenne vaikuttaa siihen, miten kasvava lapsi alkaa suhtautua synttäreihin. Itse asiassa synttäreillä on suuri merkitys lapsen itsetunnon kasvussa, itseluottamuksessa, kunnioituksesssa ja omanarvontunnossa. Juhliessamme lapsemme synttäreitä kerromme hänelle rivien välistä tai verhon takaa, että hän on haluttu, ihana ja hän itse voi olla ylpeä syntymästään, kunnioittaa itseään. Mekin kunnioitamme ja rakastamme häntä. Siksi haluamme huomioida niinkin ihanan asian, kuin hänen syntymäpäivänsä. Syntymäpäiväasia puhuu monen muunkin samantapaisen huomioinnin arvosta ja arvostuksesta. Emme voi määrätä välittämään itsestämme, ellei se ole ollut perheen tapa. Voimme kasvattaa läheisiämme huomioimaan toiset ja samalla saada itselle huomiota.

Ehkä juuri tämän ylpeyden tai rakkauden takia meillä on vielä isompienkin lasten synttärit vietetty kotona heidän kavereidensa kanssa yhdessä juhlien. Taas on oiva tilaisuus tutustua enemmän oman lapsen kaveripiiriin, mutta myös yhdessä juhlia tärkeää asiaa. Haluamme olla läsnä nuoren elämässä. Meille kaverit ovat aina tervetulleita ja uskon, että hekin tietävät sen. Meillä ei tarvitse olla omissa huoneissa, vaan voidaan keskustella ja viettää aikaa porukalla, ainakin osittain. Toki nuoret tarvitsevat omaa aikaa, mutta se on aivan toinen asia, mistä nyt puhutaan tässä.

Nykyisin näyttää sille, että lasten kasvaessa yli 10-vuotiaiksi heidän vanhemmilleen iskee dementia. Syntymää ei enää muisteta. Syntymäpäivästä tulee vaivalloinen termi, joka tulee väkisin kylään kerran vuodessa. Kaikin tavoin yritetään olla sitä kutsumatta, mutta aina se kuitenkin väkisin tuppaa tupaan. Murkkuikäinen on nerokas ja keksii, että jos viettää synttäreitään muualla, se ei rasita vanhempia. Ja kaikki ovat onnellisia... Vai ovatko? Päällisin puolin varmasti ovat, mutta mitä tämä kertoo lapselle ajan saatossa? Sitäkö, että enää hän ei ole yhtä toivottu, kuin pikkulapsena, vai että parempi, kuin jo häipyisit jonnekin meitä kiusaamasta? On ihan lässyä muistella omaa syntymää tai pikkulapsiaikaa. On ihan lässyä kutsua sukulaisia kylään...

Miten paljon voikaan pienellä asialla - yhdellä päivällä vuodessa - vaikuttaa lapsen kasvuun, mielipiteisiin, asenteeseen ja itsetuntoon! Ei tarvitse kummoiset synttärit olla, mutta se ilo ja onni, halaukset ja puheensorina, yhdessäolo ja rakkaus, sinä päivänä, jolloin on oma syntymäpäivä, on kaikille ihan varmasti mukavaa ja tuntuu hyvälle. Ei ole väliä lahjan hinnalla tai synttäreiden sisällöllä tai järjestelyihin menevällä euro-määrällä. Tärkeintä on se tunne, että välitetään, että saa rakkautta lahjaksi - vähän enemmän kuin muina päivinä. Ihanat, ilmaiset huomio-yllärit saavat nauramaan ja halailemaan. Höpöilyt ja lörpötykset korostavat hänen omaa päiväänsä enemmän kuin 2 tunnin kyläilyä varten ahdistuneena ja kiireessä satsattu tarjoilu tai suuret teema-suunnitelmat. Toki nekin ovat sallittuja ja ihania, mutta niiden ei pitäisi olla itsetarkoitus. Sallituiksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun kenellekään ei aiheudu järjestelyistä harmaita hiuksia tai näkkileipä-menuuta seuraavien viikkojen ajaksi.

Asian saattaa huomata kurkistaessa verhon taakse omaan mieleensä ja peilaillen omaa perhettään. Missä vaiheessa teillä iski vanhempien dementia? Onko puolisosi perheessä juhlittu syntymäpäiviä? Miten syntymäpäivä-ajatus ylipäätään seisoo teidän perhekulttuurissanne? Onko se ihana asia, jota odotetaan vai kutsumaton vieras, joka vain tulee, vaikkei sitä yritä huomioida? Onko tärkeintä lahja, vai tunne ja huomionosoitukset? Kumpikaanhan ei tietenkään sulje pois toisiaan.

Lahjaksi annettu aika, halit ja rakkaus on tärkein synttäripaketti. Jos samaan betonimyllyyn vielä pystyy sotkemaan juhlien ideoinnin ja järjestämisen, on se tukevaa rakennusmateriaalia elämäntaloa varten. Jos elämän muurauslaasti leviää ja tippuilee muillekin päiville - nimipäiville, viikonlopuille, arki-illoille tai tympeisiin maanantai-päiviin, se on vain hyvä asia. Halit ja huomionosoitukset ovat tukevinta rakennusmateriaalia kaikenikäisille.

Juhlitaan siis ystävät kaikkea mahdollista, mitä vaan voidaan! Isosti tai pienesti, miten kenellekin sopii. Mutta juhlitaan! Olemme juhlan arvoisia kaikki ;) ... Tai meidän lapset sanovat: "Bileet!"

Tässä alla hiukan synttärimuistoja kotoa ja kauempaa...

 

Aikuisuutta vastaanottamassa eräänä yönä kauan sitten klo 00.01

Synttäriaamun tunnelmia vuosia sitten...

Piiperoinen Kilpparin, Käärmeen ja Zörem-lohikäärmeen haleissa

Yläkouluaikakausi alkoi...

Bratz-synttärit

Synttäriaamutunnelmia

Intiaani-synttärit 

 

ja vielä Intiaani-synttäreiltä

Metsän väen suuret juhlat

20 v.  :D :D

 

Apuaa!! Laukkuvaras vei 20-vuotiaan biletarvikkeet...

Herkkä hetki! Aikuisuus alkaa. 18 v.

Piiparisen kotidiscosta...

Late supper in England

So many secrets waiting for their listener. It´s not of any real secrets. The secrets of our heart want to have their tender moment, and they want to be shared. Nowadays it´s hard to find the moment, that feels right with loved one. The secrets of our heart need a silent bridge. They need someone lending her hand.

Sometimes we have to travel far away to understand our own secrets. After that we cook them in our inside kitchen. Too many of us don´t care at all of cooking any soup in their hearts. Howewer, I recommend to travel into your heart and have a long supper there.

Last night I got surprising invitation. The food was excellent and my escort was even better. In the flagpole there was UK flag.

Sydänten illallinen tarjoiltiin keittiön lattialla. Oliko lattiatasossa turvallisempaa, ettei tipahtaisi niin korkealta, jos ei saisi vastakaikua tai ymmärrystä osakseen? Pukukoodina toimi parhaalla mahdollisella tavalla suihkunraikkaus ja iskän vanha T-paita.

Alkupaloiksi tarjoiltiin kaikenlaisia hauskoja muistoja pikkulapsi- ja kasvuajoista edeten koko ajan kohti nykypäivää. Pääruoaksi nautiskelimme englantilaisia herkkuja, jotka oli haudutettu viime kesältä. Oikein hyvin maustettua ja mureaa pihviä, leivitettynä ikävällä, kasvamisella, ymmärryksillä ja oivalluksilla. Se maistui halauksille ja aurinkoiselle merituulelle.

Jälkiruoaksi palasimmekin jo kotiin. Siirryimme sohvalle ja jatkoimme kotikylän luomuantimiin. Jälkiruoan pohja oli valmistettu suolaisista kyyneleistä ja harmituksesta kaikkea vääryyttä kohtaan. Se antoi tilaa ymmärrykselle, mutta soti vastaan epäreiluutta ja vääryttä. Tyhjälle lautaselle jäi kiiltelemään roima annos kyynelkastiketta.

Sädehtivät silmät valaisivat yön pimeintä hetkeä. Ne tuikkivat yhtä kirkkaina ja innokkuutta huokuen kuin joskus, joskus - silloin... Taivaan tähtiä ei tarvittu, ei kuuta. Rakkaus näytti tietä. Tämän illallisen ravintoarvot riittäisivät kuukausien päähän. Merkillinen maa tuo Englanti!

England - Connecting people :)

Tulen aika

Minä en tahdo olla sisällä! Sisällä olo kiristää ja kuristaa kuin liian tiukka mekko. Hyvin istuvissa vaatteissa on paljon mukavampaa, tai sitten pitää pysyä pihalla. Mikä tahansa pienikin tekosyy saa minut ulos. Ulkona voi hengittää. Ei kiristä, eikä kurista. Maa ei teeskentele. Se haisee, jos on haistakseen; tuoksuu, jos on tuoksuakseen. Hajusta pitää osata nauttia. Pitää katsoa pintaa syvemmälle ja olla läsnä. Mätien lehtien märkä haju kutsuu syksyn elementin - tulen - valtaan. Vesi kumartaa sille ja poistuu maan uumeniin, jäätyäkseen kunnioittavasti piiloon, odottamaan uutta tulemistaan.

Kesän elementti - vesi - on kutsunut vieraitaan nauttimaan ja ilakoimaan. Sen naururoiskeet ovat loiskahdelleet läiskähdellen ympäriinsä tarjoten leikkimielen vapautta lempeän kesätuulen tanssiaisissa.

Syksy kehottaa pukemaan jo vähän päälle. Talvi puolestaan pakottaa ihmisetkin lumiukoiksi. Kunnes jälleen uusi kevät suostuttelee riisumaan sormikkaita ja koskemaan hellästi sulaa maata, paljastuvaa multaa. Se kutsuu istuttamaan ja se lupaa luottamusta, uutta kasvua, uutta kerrosta tiiliseinään.

Tuli on tiukka ja vaativa herra. Kaunis katsella, lämmin lähellä, mutta kun selän käännät, onkin kaikki jo mennyttä. Ilakoinnin jäljiltä opetellaan taas keskittymistä ja rauhoittumista. Mikä voisi olla parempaa lomilta palaajille tai koululaisille. Syyslomakin on tulossa, jotta voi pitää oikein tulikarnevaalit ja hurvitella ulkona - pimeässä, haisevassa ja märässä - tulen kanssa.

Vielä tekee mieli tunkea varpaat kosteaan nurmeen, juosta kasvihuoneesta aamuyrtit. Vielä tekee mieli seistä tukevasti, pysähtyä edes pieneksi hetkeksi, tuntea vahva luottamus omiin juuriin. Sisään palatessa tuli lohduttaa karkulaista, muistuttaa flunssan vaaroista. Villasukat lohduttavat pisteleviä harharetkeläisiä. On annettava periksi.

Tulikansa on saapunut, juhlistakaamme sitä - arvokkaasti ja huolella.

Puolukkalohi -ruokaohje

Pakko postata vielä yksi ruokaohje (tai pari). Jos rohkenette maistaa, kertokaa mielipiteenne.
Minä olen vähän sellainen kokki kuin kirjoittajakin, että koskaan ei tiedä hommaan ryhtyessään, mitä valmiiseen pöytään katetaan. On vaan puolittainen idea, jota lähteä työstämään. Harvoin teen yhtään mitään ohjeista, vinkeistä kylläkin. Niistä sitten muistan, mitä muistan ja loput sävellän itse.

Kala on erityisesti meidän perheen herkkua. Yleisimmin syömme merilohta, ja niitä nämäkin vinkit koskevat. Paistoajat ja -lämpötilat kannattaa kaivella oman korvan takaa tai tarkistaa netistä, fiksumpien kokkien ohjeista ;)


1. HUNAJALOHI UUNISSA TAI LOIMUTULELLA:

(Pahoittelut, että määristä ei ole havaintoa, koska ripaus ja hyppysellinen yms. ovat minun mittojani, mutta rohkeasti kokeilemaan vaan)

- sirottele kalafileen päälle suolaa ja anna imeytyä
- tee sillä välin marinadi: pikkuisen öljyä, hunajaa, tummaa siirappia, aromisuolaa, currya ja valkosipulimurskaa (jos siitä pidätte). Loraus kuumaa vettä ja lämmitä ihan pikkuhetki vaikka mikrossa koko sotkua.
- sivele marinadi kalan pinnalle
- paista joko uunissa tai ulkotulella halsterissa, ritilällä tai miten vain, mutta niin ettei kala pala liian kovassa lämmössä, vaan kypsyy vähitellen ja jää meheväksi


2. PUOLUKKALOHI UUNISSA:

Tämä on uusin testaukseni. Keittäessäni uutta puolukkahilloa muutama päivä sitten, kaavin viimeiset viime syksyn puolukkahillot ison purkin pohjalta. Toisessa purkissa oli saman verran omenahilloa. Yhdistin ne samaan purkkiin ja NAM! Puolukka-omena -hillo maistui mukavan erilaiselle. En millään olisi viitsinyt sitä kuitenkaan enää säilyttää kaapissa. Ja siitäpä sitten minulle ominaiseen tapaan päätin valmistaa puolukka-omena-marinadin kalalle.

- sirottele kalafileen päälle suolaa ja anna imeytyä
- tee sillä välin marinadi: pikkuisen öljyä, suurin ja reiluin osa puolukka-omena -hilloa, n. 1 dl Pirkka kalakastiketta (pieni pullo tuossa kuvassa kalavuoan vierellä), pikkuinen loraus soijaa. Jos seos on kovin "tönkköä", laita sekaan luraus vettä ja lämmitä sitten hiukkasen vaikkapa mikrossa
- sivele marinadi kalan pinnalle, voit laittaa hilloseosmarinadia ihan reilusti, ettei kala kuivu paistuessa
- paista uunissa (en tiedä, voi toimia myös halsterissa... ei olla vielä kokeiltu) miedolla lämmöllä ja varo kypsentämästä liian pitkään, jolloin kuivuu liikaa


Tuo soijan maku sopi meidän mielestä kivasti marjan kanssa, sanovat siis Piiperoinen, iskä ja äippä.

Nauttikaa - NAMI ;)

Huvitus vilahti kaupungille

Aamulla satoi vettä. Olin varmaankin käväissyt ulkona vesisateessa myös unissani, koska sänky tuntui ikävän kostealle. Tai sitten viileä syyspeikko oli hiipinyt yön pimeimpänä hetkenä unikaverikseni peiton alle. Se oli suudellut sormeni jääkylmiksi. Unihoureissani olin kai pakannut päälleni kaikki irtonaiset huovat, mitä kädenulottuvilta oli löytynyt. Ehkäpä sillä saattoi olla jotakin tekemistä kostean sängyn kanssa.

Syyspeikko oli imaissut sisältäni ilon ja värin. Hiukset sojottivat hikisinä joka suuntaan, ja huvitus oli raahattu karkuteille. Olikohan tuo luikkinut omasta tahdostaan jopa? Pitäisikö karkulaista kuulutella kotiin, vai lähteä ihan hakemaan jostakin? Mihin mahtaisi peikolla olla matka? Pahus, kun ei tiedä, oliko kaupunkilais- vai maalaispeikko? Toivottavasti ei kuitenkaan syönyt huvitustani aamupalaksi. Jospa se vain kidnappasi sen lunnaiden toivossa.

Valunut olemukseni ryysti kahvia keittiön pöydän ääressä. Hämärässä lorisevan kuuloisessa kalseudessa löntystelin Lontoon reittiä kohti. Kenttä oli suljettu. Ei ollut maalarinteippiä, jolla suojata remonttimaalausta varten kattoa ja ikkunalistoja. Työnseisaus! Höh!

Siitäpä sitä riemastuin. Kyllä se varas varmaan oli kaupunkilaispeikko. Parasta olisi lähteä jahtaamaan huvitusta, jos tuo löytyisi takaisin kotiin toimitettavaksi, eikä ehtisi muille maille muiden iloksi. Sukkelaan huristinkin kohti keskustaa. Huvituksen helmat vilahtivat kauppakeskuksen käytävään, jonne minäkin suuntasin. Unohduin ihastelemaan syyssaapikkaita, ja kauniita iltapukukenkiä, kirkkaanpunaisia. Vetovoima kutsui kuitenkin käsityöputiikkiin, jossa tarjolla huutelivat syysvaahteran väriset villasukat. Samoin kylmiä sormiani lämmittivät kivasti kuvioneulotut sormikkaat. Kaulaani kietaisin harmaan pitsineulehuivin. Oi, miten tuli lämmin. Oliko huvitus piilossa sormikkaan sisässä?

Roikotin huvitusta käpälästä perässäni. Vielä se vähän pani hanttiin, mutta molemmat sulimme siihen samaan paikkaan, missä kaunis, kirkkaanpunainen käsilaukku keikisteli kaikella viehätysvoimallaan. Selkeästi se halusi huvituksen uudeksi kodiksi. Ilomielen löytyessä nappasin mukaani ilomieltä myös Piiperoiselle, harmaan sifonkihameen muodossa. Se kävisi kotikäyttöön tai kyläreissuille, jos läpäisisi pääsykokeet.

Olipa ihana, kun huvitus löytyi! Peikko oli painellut matkoihinsa ja aurinkokin vähän pilkisti. Puhelu kruunasi huvitusjahtini. Ihanan lempeä, tuttu ääni tiedusteli lounasseuraa itselleen. Eksoottinen syyspäivän soppalounas löytyi Hakaniemen hallin Sopparavintolasta. Oikein suositeltava ja hauska, pieni paikka alakäytävällä. Lounasmenu kattoi laaja-alaisesti erityyppiset makukriteerit: Siskonmakkarakeittoa, Maa-artisokkakeittoa sekä Bouillabaissea. Minä nautiskelin maa-artisokat ja maailmanmatkaajamieheni merenelävät.

Ei ole hetkeensä maistunut keitto niin höyryävän lämpöiseltä. Se silitti mielen ja lämmitti sielun. Myös huvitus istui hymyssä suin uudessa kodissaan, punaisessa kassissa penkillä siinä vierelläni.

Kotiin päästyäni pöydällä nökötti maalarinteippirulla, jota en ollut aamuhämärässä kylmästä täristen huomannut. Myös lentokenttätyömaa oli jälleen avoinna kenttätyöläisille. Ennen ruokaa sainkin suojaukset tehtyä. Katosta Katri-Helena vilkutteli iloisesti iltaheipat. Huomenna hän saisi maalia nenilleen.

Pakkaspojan yllätys

Vastahan sitä viikko sitten paljasvarpain killuteltiin mekoissa terassilla auringon kuiskiessa lämpöisesti lupauksiaan. Nauraa ilakoitiin talven tulolle: Ehei, ei vielä aikoihin. Ei me vielä poikia tarvita, ainakaan pakkaspoikia. Vastahan sitä kuulaat syysillat olivat aluillaan. Lehtikasabileisiinkin olisi vielä aikaa. Kesä ei ollut vielä alkanutkaan riisuutumaan.

Lasten suusta sitä kuulee totuuden. Piiperoinen on jo pitkään kysellyt, että milloinkas aiot alkaa haravoimaan. Aluksi hänelle vastailin lempeästi, että siihen olisi vielä aikaa. Vastahan kesä on lopuillaan. Kun lapsi inttää päivät pääksytysten haravoimisesta, alkaa jo äitiä vähän ahdistaa. Mitä hän oikein tuossa vihjailee? Mitä taputtaa tahtipuikolla tihenevällä rytmillä? Eihän vielä ole syksy edes päässyt vauhtiin. Alkumetreillä ollaan. Kesätanssin viimeisen valssin muisto maistuu vielä huulilla, tuoksu leijuu ilmassa. Vastahan vaihdetaan kellertävään iltapukuun. Ei vielä turkkia tarvita.

"Äiti! Täällä on vain 2 astetta enää lämmintä!"

Voihan hurja, mitä valhetta kaikki!

Pipoa päähän, sormikasta!

Mistä löytyy sitä ja tätä?

Mullin mallin ja hyrskyn myrskyn

koko koti pengotaan.

 

Löytyy lapselle lämmintä päälle,

äidille hiestä lämmin punoituksen turkki,

kiireen hinnalla hankittu.

 

Voi syksy, minkä teit.

Ystäväsi yllätit,

kaverisi kamppasit.
Mikä onkaan mielessäsi,
mustasukkainenko muista töistä,
vai kiireinenkö olet itsekin?

Huohottaako talvi niskaan,

painostaako puuhaamaan?

 

Ikkunan takaa ihmetellen

kiireen vaaroja ratkomaan,

lämmintä talveksi penkomaan,

puita takkaan puskemaan.

Varoitusko vain vai vauhdikas alku

kesän lapsia kasvattamaan,

varpaita vangitsemaan?

 

Syksy-kulta! Malta hetki!

Anna valollesi voima,

tanssillesi riemu.

Älä peitä pakkaseen,

kutsu juhlaasi jokainen sielu.

Äidin ilme on vaiti. Lapsikin istuu hiljaa. Molemmat ihmettelevät, mitä kummaa nyt tapahtuu. Miksi syksy tulee erilailla? Lapsi keksii vastauksen: "Se teki yllärin! Mä tilasin sen vasta ens kuussa!"

Turbulenssia Lontoon väylällä

(nurkkahuoneremontin edistymisestä/ osa 2)
Sinänsä helpon kuuloinen huoneremontti vaatiikin näköjään miehistä malttia. Se ei sujukaan ihan yhtä vauhdilla ja tottuneesti, kuin muut kotityöt, vaikka kuvittelinkin asian osaavani. Aika kultaa muistot. Vaikka tapetointi- ja maalaushommia on tullut tehtyä aika nuoresta asti, olin unohtanut monta yksityiskohtaa.

Suurin urakka, tai ainakin tässä vaiheessa olen sitä mieltä, on onneksi jo viikkoja sitten tehty ja siitä aiheutuneet aivojen nyrjäyttelyt melkeinpä unohdettu. Dancing mouse -tapetit lähtivät mielestäni kotiäidin logiikalla oikein mainiosti irti seinästä. Kostutin keittiösuihkupullolla vanhan tapetin pinnan ja lastalla kaavin tapetin pois. Piti muistaa suojata valumavedeltä lattialistan alta paljastunut kolo, ettei tulisi kosteusvaurioita. Ai niin, unohdin mainita, että katto- ja lattialistat piti irrottaa ennen tapetin poistoon ryhtymistä. Siihen sopi juustohöylä oikein mainiosti työkaluksi. Kosteana poistetun tapetin alta paljastuvan maalipinnan pystyi vikkelästi pyyhkimään tasaiseksi pesusienellä. Harjanvarressa aika-ajoin heilumalla säästyi suuremmilta remonttisotkuilta.

Nyt olikin siis hihat kääritty uuteen taistoon. Irrotin sähköpistokesuojukset ja hioin niiden reunat melko sileällä hiomapaperilla. Samoin piti hioa naulojen ja ruuvien rei'istä ammottavat, repaleiset kolot.

Tätä kaikkea siinä yksin työstäessäni huomasin työstäväni paljon muutakin ruumiillisen liikehdinnän lisäksi. Silmissäni vilisivät ne ihanan lämpöiset muistot, joita vaaleanpunaiseen nurkkahuoneeseen liittyi. Vähän piti niiskuttaa ja pyyhkiä välillä silmiä hiomapölyisine sormineni. Samalla kirosin kittitahman kirvelyä silmissäni. En ollut siis täysin vakuuttunut kyynelehdinkö ulkoisia pöperöitä vai sisäistä muistoviidakkoa.

Elokuvaa katsellessani muistin tarkasti, miten kaikki tytöt olivat siinä yksitellen kasvaneet. Muistin vanhimman tytön ja hänen kaverinsa Scala-Lego -talo -leikit, jotka laajenivat koko huoneen kokoiseksi maailmaksi kaikkine pikkutilpehööreineen. Leikki saattoi kestää viikkoja. Muistin myös kerrossänkyvaiheen, jolloin melkein samanikäiset pörröpäät jakoivat huoneen nallukoineen ja kiiltävine kissoineen. Silloin ainoa nukketyttömme puki ja petasi kaiken aikaa mitä vain mökkelöitä keksikin hoidella. Se oli My Little Pony -leikin ja Baby Born -nukkejen aikaa. Pian kerrossänky vaihtui messinkiseksi prinsessasängyksi ja siirryttiin GeoMag -rakentelun ja viikkoarvoitusten aikaan, kunnes aikakausi vaihtui jälleen.

Huone on nyt viettänyt hiljaisen hetkensä yksin, kylmissään, muttei unohdettuna. Surutyöhän pitää tehdä ennen kuin voi alkaa rakentaa uutta. Nyt se asia on kunnialla hoidettu, on raavittu seiniltä loputkin muistot talteen mielen syövereihin.

Kävin penkomassa itselleni pakkelia varten juustohöylää paremman vekottimen. Löysinkin mieheni oivallisesti esille nostamista laatikoista sopivia lastoja. Kiersin tasoiteainetuubin auki ja pursotin sitä ruuvin koloon. Mitä ihmettä? Se olikin merkillisen tönkköä ainetta. Aine ei vaan ottanut kestääkseen lastalla raapaisua. Se mureni reunoilta pöperöksi. Voihan käpy! Hetken huuliani pureskeltuani jatkoin tasoitustyötä ja sain käytyä läpi koko huoneen ammottavat elämänrei'ät.

Maltti onkin nyt näköjään valttia. Sitä minun pitää jaksaa opetella rauhassa. Olisin voinut tänään jo tarttua maalitelaan, mutta tasoiteaineen kuivuminen ja tönkköisen aineen hiominen tasaiseksi on pakko tehdä huolella, joten kuivumiselle on annettava aikaa, jotta minulle ei tilata ensimmäistä vapaata menolippua pohjoiseen vielä tänä iltana.

Hetken aikaa vielä saa huone nukkua rauhassa. Elämänrei'istä ei enää vedä. Tuoksutkin ovat tasoittumassa.

Palaillaanpa taas huomenissa, ehkä silloin jo huone saa peitettä alastomuuteensa.

Haloo Lontoo - Helsinki

(nurkkahuoneremontin edistymisestä/ osa 1)
Heipparallaa...
Nytpä ajattelinkin laittaa tällaisen blogikirjoitusmaisen blogikirjoituksen, siis vähemmän kerrostunutta proosaa, vaikka jälkimmäinen on minulle ominaisempaa. Opettelen uutta siis :)

Kaikin tavoin! Nimittäin kesän lopulla alkoi kovasti korostua ikävä kotoa pois Englantiin muuttanutta tytärtämme kohtaan. Muutamien siellä erilaisin kokoonpanoin suoritettujen vierailujen aikana on koko perhe tykästynyt maahan aivan tajuttomasti. Sinne pitäisi päästä koko ajan uudelleen. Ikävällä on ehkä osansa.

Eräs nurkkahuoneistamme on huudellut tyhjyyttään jo jonkin aikaa. Olin ajatellut siitä meille työhuonetta. Ideabongaillessamme jonakin loppukesän viikonloppuna kangaskaupassa ihastuin Helsinki -kankaaseen. Sen on suunnitellut Riina Kuikka Helsingin design-pääkaupunkivuoden kunniaksi. Siitä kirposi ajatus sisustuslinjaukseen Helsinki-Lontoo.

Kuullessaan ajatukseni meidän nuorimmainen ihastui suunnitelmaan ja kuuluttikin haluavansa kyseisenlaisen huoneen itselleen. Hän oli kuulemma jo jonkin aikaa ajatellut, että haluaisi luopua parvestaan ja Ashley-tapeteistaan. Mitäpä sitä ei lastensa eteen tekisi...

Suosiota saaneet maisematapetit eivät sinänsä ole ennen kolahtaneet minulle, mutta tämän sisustuslinjaukseni kautta jotenkin aloin ajatella, että mitä jos... Mieheni kanssa sitten päädyttiinkin mustavalkoiseen, Lontoon katunäkymä -fototapettiin. Ainoana väritäplänä meille niin hyvin sopiva punainen. Punaista tapetissa on tietenkin englantilainen puhelinkoppi.

Tapetti tilattiin jo viikkoja sitten. Siitä asti homma on seissyt. Verhot tulivat ompelusta ja niiden väri on ollut siis selvillä, mutta aivan sata-varma ei voinut olla tapetin punaisen sävystä, joten sitä on tässä odotettu, jotta kokonaissävytys saatiin tehtyä.

Eilen sitten tapetti vihdoin tuli!!! Jihuuu!!! Painelin saman tien rautakauppaan ja tutkin uppoutuneesti värikarttoja valitsemiemme värilinjausten perusteella. Tuttuun tapaan se listaus sieltä löytyi seinämaalin ja muun sisustuksen tueksi. Olimme hiukan ajatelleet seinämaalin väriksi jotain cappuchinon väriä, mutta sen sävy ei nyt tärpännyt ihan kokonaan muihin valintoihin.

Illalla piiperoisen tanssitunnin aikana sain raahattua mieheni maalikauppaan ja seinämaali tuli hankittua. Se onkin nyt sitten sellainen vaalean kermakahvin värinen, ei minkään värinen. Mieheni mietti väriä hiukan liian tummaksi, mutta valitsimme värikartan linjauksen mukaan kuitenkin tämän värin. Samoin saimme hankituksi tasoitteen asumisjälkien peittämiseksi.

Joten eipä muuta kuin hommiin sitten vaan ;) Kerron remonttikuulumisia taas, kuten kunnon blogissa kuuluukin ;) Eikä mitään kerrosturinoita... Vaikka kyllä tässäkin taisi vähän sellaista olla. Kuka huomaa?

Blondi ja Bondi

Pikkuisen maalaispitäjän hiekkatieviidakossa kaupunkien ylellisyydestä tietämättömänä keskellä tyhjyyttä kasvaneena tuli fillari ja Hopeanuoli -lehti parhaiksi kavereiksi, hevosten ohella. Fillarilla, pääsi pitkienkin matkojen päähän heppojen luo. Ei tullut mieleen valittaa huonokuntoisten teiden "nimismiehen montuista", tai siitä, ettei joku päässyt kuljettamaan harrastukseen, huonosta säästä tai kovin paljoa muustakaan. Oltiin ulkona kaiken aikaa. Liikuttiin ja tartuttiin asioihin. Puettiin päälle niin paljon, että pärjättiin, eikä paljoa sairastettu. Lappu pöydällä kertoi vanhemmille, minne päin milloinkin oli menty. Heppatalliperheet vippasivat välipalaa, jos joku monta tuntia halusi touhuta ilmaisena työntekijänä tallilla. Joskus viikonloppuna kokopäivätyöläinen sai jopa lämmintä ruokaa, yleensä keittoa.

Samaan aikaan rakas kaupunkilaismieheni kävi Bulevardin kahvisalongissa kummitätiensä kanssa kaakaolla tai mummon luona kyläilemässä. Hän oppi kauniit käytöstavat ja näki maailmaa jo nuorena. Kaupunkibussit tarjosivat oivan mahdollisuuden elämän sykkeessä viihtymiselle. Kulttuuri ja kaupunki vaikutteineen oli koko ajan läsnä. Siihen tuli jano ja himo. Elämä tapahtui Suomen ytimessä Stockmannin vaikutusalueella.

Kurtistan kulmani ja pohdin, mikä onkaan tyhjyys, tai mikä ylellisyyttä? Se on arvostamisesta kiinni - eikö niin. No, mistä sitten arvostukset tulevat? Tietenkin ne tulevat myös kasvatuksesta ja kasvuympäristöstä, kasvamisesta, mutta väittäisin, että media sanelee meille, mikä on fiksua ja miten pitää elää. Meitä aivopestään ruokkimalla elämänmallia koko ajan vähän joka suunnasta. Tässä ollaan jo niin pitkällä, että emme enää edes tunnista tätä tiedonsyöttöä. Lapsille puhutaan jo alaluokilla mediakriittisyydestä, mutta opetuksessa painotetaan kiellettyjä sivustoja ja korostetaan tietopuolisia mahdollisuuksia. Sinänsä oikein hyvä, mutta elämän elämisen - ja ulkonäköpaineet tulevat annettuina jo siinä vaiheessa, kun itsetunto vasta kehittyy. Mallit kertovat, mitä sinun tulee tavoitella ja mitä elämän tasoa kohti pyrkiä. Ne kertovat, mikä tekee sinusta arvostetun ja hyvän ihmisen. Kun olet saanut arvostetun ja hyvän ihmisen tittelin, saat huomiota ja kiitosta, vaikka kirjoitaisit kuinka sisällötöntä tai suppeanäkökulmaista blogia tahansa. Tottakai sen pitää olla hyvä, kun se on julkaistu siellä ja tuolla... "Haloo aivot!" sanon minä.

En koe ollenkaan eläneeni tyhjää lapsuutta keskellä tyhjää maaseutua kaukana kaikesta suurkaupungin loistosta. Toki joskus pääsin vierailemaan serkkuni perheen luo suurkaupunkiin, mutta sielläkin lähinnä minua kiinnostivat suuremmat lumikasat kuin meillä, lähempänä rannikkoa. Elämäni lapsena ja nuorena oli täyttä ja rikasta. Maan tuoksu, vuodenaikojen vaihtelut, höyryävä lannanlemuinen hevostalli hörähdyksineen ja hevosen lämmin, hikinen kylki, johon saattoi päänsä painaa saaden turpaveijarilta halauksen, täyttivät maailmani. Suuren eläimen luottamuksen voittaminen vaati teeskentelemättömyyttä ja vastavuoroisuutta. Sitä sai myös palkaksi. Tallilla olo ei ollut vain ratsastamista kauniissa vaatteissa, vaan se oli likaista ja hikistä puuhaa. Se oli taivaallista nautintoa heinäpellolla tai lumihangessa ilman satulaa selässä löhöillen vain riimunaru ohjaksena. Äiti-maa oli läsnä. Työt piti tehdä ennen huvia. Työn tekeminen oli nautinto. Palkka tuli vähän vahingossa, samoin taitojen karttuminen ratsastustunneilla tai ohjastaessa. Työn tekeminen oli se itseisarvo, eikä edistyminen niinkään.

Ristiriidat ja vastakohdat kuitenkin täydentävät toisiaan. Minä olen oppinut nauttimaan kaupunkikulttuurista varovasti metsän reunaan peruuttaen, selustani turvaten, pieninä annoksina tasaiseen tahtiin. Ytimessä yritin viihtyä, mutta se ahdisti liikaa, tukehdutti hengityksen. Maa tuoksui erilaiselta ja ihmiset eivät tunteneet toisiaan. Eläimiä näki vain Korkeasaaressa tai kuolleina kaduilla, auton alle jääneinä. Onneksi kuitenkin vain pistäydyin kaupunkilaisuutta kokeilemassa. Mieheni varmaankin hoksasi minut hevosen hajusta hiuksissani tai ahdistuneesta, eksyneestä pälyilystäni ihmisvilinässä. Ehkä hän halusi pelastaa minut. Hänethän oli opetettu käyttäytymään huolitellusti.

Nykyisin saan mieheni jopa viikoksi vanhempieni erämökille kauas kaikesta metsän keskelle vaille ylellisyyksiä. Lika ei enää haittaa häntä ihan yhtä paljoa, kuin parikymmentä vuotta sitten. Mökkivaatteissa ei tarvitse välttämättä lukea Hillfiger, Boss tai Gant, koska ne voivat revetä katiskassa tai puusoovissa tai likaantua kalanperkauksessa tai ulkoruoanlaitossa. Huussin tyhjennykseen on kuitenkin hänellä vielä matkaa. Ehkä kaupungista tulee soitto juuri ennen sitä hetkeä ja äkkiseltään pitää lähteä kotiin...

Minäkin olen oppinut nauttimaan hienostoravintoloiden kymmenen ruokalajin illallisista viineineen ja viinikulttuurista ylipäätään maistiaispitoineen viinitiloilla tai kellareissa. Olen oppinut nauttimaan taidenäyttelyistä arvokkaine keskusteluineen ja tuijotteluineen, matkustelusta nautintoineen ja historioineen. Ylellisyydestä on helppo nauttia ja olla passattavana, mutta olen oppinut myös sen, että ylellisyyden voi tuoda myös kotiin pieniksi fiilistelyiksi sieltä täältä perheen kanssa itse toimitellen - pieninä annoksina vähän ja yhdessä touhuten. Paljon voi tehdä, jos vaan viitsii innostua ideoimaan. Saunamakkaran tilalla voi tarjota meidän tyttöjen herkkua: sushia. Tai voi ripotella normaalina perhesaunailtana porealtaaseen ruusunlehtiä. Miksi aina pitäisi lähteä muualle nauttimaan lomalle?

Katsahdan ulos. Ruudun takana elämän teatterissa on alkamassa päivänäytös. Aamulla talitiaiset, punarinnat ja oravat vilistivät syyskiireissään aamuauringossa. Hetken tauon jälkeen metsän reunassa alkaa taas tuttu kuhina. Tällä kertaa pihapihlajan valtaavat räkättirastaat. Taidan napata kahvikupin mukaani ja painua pihalle lintujen seuraksi.

 

Pikkupuolukan suuri rooli

Tänään - osittain ainakin - pääosaa näyttelivät puolukat. Vielä hetki sitten keittiö näytti sille, että siellä oli leikitty puolukkasotaa. Siivotessani viimeisiä sotkuja silmieni editse vilahti puolukan elämänkaari: sitkeiden varpujen kevätherääminen, kainojen kukkien kesän sivusta seuraaminen ja vähän varkain piilossa kukkiminen, kuin varman päälle pelaten, ja kesän ollessa jo ohi marjoiksi poikiminen - "Anteeksi, olemme vähän myöhässä." Siihenpä päättyi puolukan kesämaraton kukkien kurkistusbileistä sivusta  ja salaa poikineina. No, maaliin pääsivät, vaikka aika ei ollut kummoinen. Hetkeksi ne istahtivat vielä höyryämään parvekepöydälle ja sitten nukkumaan talviunta jääkaappiin.

Nuorena ajattelin, etten ikimaailmassa aio alkaa säilömään yhtään mitään, ainakaan hilloiksi. Siihen aikaan kevättalvella avatut mummon säilömät hillot ällöttivät paksun ja pörröisen homekerroksen kuorruttamana. Vankka ja murtumaton ajatukseni oli, että ilman säilöntäainetta hillot eivät voi säilyä - näköjään -, ja lisäaineita en ala popsimaan. Pitkään turvauduinkin pakastimeen säilömiseen. Vannomatta kuitenkin paras! Oppia ikä kaikki.

Ehkä ikä alkaa painaa tai tekemistä on liian vähän, joten pitää alkaa kyseenalaistaa omia tabuja. Kuinka ollakaan, edellissyksynä keittämäni kotitekoinen puolukkahillo kirposi purkeista kuumille kiville. Viime syksynä tein varmuuden vuoksi hilloa sen verran enemmän, että sitä riittäisi pidemmälle. Edelleenkin olin täysin vakuuttunut, etteihän hillo voi ilman säilöntäainetta millään säilyä paria kuukautta kauempaa.

Toisin kävi. Jääkaapissa oli hyvin tilaa muutamalle isolle hillopurkille, joka oli se ihan ensimmäinen kyseenalaisuuden ja vastustuksen aihe. Mutta omatekoisen hillon syömisestä tuli mukava tapa ja se sai hyvälle mielelle. Hilloa kaipasi sellaisiinkin paikkoihin, mihin sitä ei olisi kaupasta ostanut. Parasta oli kuitenkin se, että kaavin viimeiset lusikalliset pieneen purkkiin vielä äsken keittäessäni uutta hilloa. Homeesta ei ollut tietoakaan ja hillo maistui yhtä raikkaalle kuin juuri valmistettuna.

Paljoa kokkaustaitoja tai valmistusaikaa ei marjahillon keittäminen vaadi. Toki siinäkin on varmasti yhtä paljon tapoja, kuin keittäjiäkin, ja on varmasti kaikkia kivoja makukikkoja, joilla hillojen makua saa vielä aistikkaammaksi. Minulle riitti kuitenkin tässä vaiheessa onnistumisen iloksi se, etteivät hilloni homehtuneet ja ne riittivät koko vuodeksi.

Puolukkahillolla on hyvä vaikutus aivotoimintaan! Aiemmin esim. kaalilaatikko tai -kääryleet eivät ole olleet lasten herkkua. Äskettäin pieni ääni innostui kysymään: "Onko tänään ruokana myös kaalilaatikkoa?" Vielä viime vuonna kysymys olisi muotoiltu: "Äää... Eihän meillä vaan ole kaalilaatikkoakin?"

Pikkupuolukoilla onkin suuri rooli. Voisimme ottaa niistä opiksemme monessa asiassa. Rauhassa sivusta seuraaminen palkitseekin ehkä luotettavammin kuin estradilla pääosan esittäminen ja show'n varastaminen - ehkäpä, jos jaksaa luottaa, ettei kaikki aina tapahdu heti ja nyt ja tässä.

 

Living in a hotel?

Oh, boy! Last night when I was supposed to go to bed, I noticed that I live in a hotel, and maybe in England or ...
One door had been gotten a signboard wich said: Hotel Reception. It asked to knock and said "staff only", too.
I stopped there, and I looked forward to the next door. It said: Room 233. Other rooms had been gotten their signboards, too. Room 210, Room 212 and...
I opened my door and went to bed. When getting sleep I thought where they´ll serve the breakfast.

Aamulla sitten heräsin kuitenkin ihan suomeksi. Illan varjot eivät enää aamun kirkkaassa valaistuksessa olleet yhtä epäilyttäviä. En tiedä, olinko onnellinen vai helpottunut. 

Kävelin - kuitenkin varmuuden vuoksi koputtaen - hotellihenkilökunnan takahuoneeseen, jossa asiakaspalveluneiti (vai oliko hotellin johtaja, en ole vielä täysin varma) nukkui piippuhyllyllä. Vähällä oli, etten jatkanut närkästyneeseen sävyyn, että missäs se aamiainen tarjoillaan, ja että oletkos nukkunut pommiin... En raaskinut. Toisaalta, olisi varmaan pitänyt. Me aikuiset tallaamme sen leikin jyvän liian helposti. Leikkiä saa silloin, kun meille sopii. Suljemme ovet leikiltä.

Aamupalakaan ei kävellyt pöytään ilman apuvoimia. Ja vaatekummituskin oli vieraillut hotellissa viikonlopun aikana. Ainuttakaan pipoa ei löytynyt pipokorista. Wow! Oliko asia sittenkään leikkiä, vai oikeasti totta? Talossa, joka ennen oli minunkin kotini, oli käynyt vieraita, joista en tiennyt mitään, ja ne olivat touhunneet asioita, joista en myöskään tiennyt mitään. Hetkessä olin aivan kananlihalla.

Mikä onkaan leikin mitta? Entä mikä on sen palkka? Lapsi on leikkiessään aivan tosissaan.  Hän ei "vähän vaan leiki". Jos siis puhutaan ihan oikeasta leikistä, eikä leikin leikkimisestä, jota näkee harrastettavan aika usein. Silloin leikki ei ole innostavaa ja se ei lataa lasta. Leikin avulla lapsi harjoittelee tosielämän asioita pärjätäkseen maailmassa tuonnempana. Mikä onkaan tulevaisuus, jos lapset leikkivät koko ajan vain vähenevässä määrin. Eikö sen voisi suoraan kääntää tulevaisuuden kielelle? Jos siis leikki on harjoitusta aikuisuuden taitoja varten (vrt. mm. sos.- ja työelämätaidot jne.) ja harjoitus käy koko ajan vähäisemmäksi, mikä on osaamisen aste tulevaisuuden aikuisilla? Harmi vain, että nykypäivänä liian usein katsotaan kieroon ja kuiskitaan selän takana, jos lapsi leikkii "liian isona". Olisi kiva kuulla, mitä mietitään, kun aikuinenkin leikkii ihan tosissaan ja vielä säännöllisesti? Joskus meidän aikuistenkin pitäisi edelleen harjoitella aikuisena olemisen taitoja.

Nyt tämä asiakas hyppää hetkeksi hotellin puutarhurin saappaisiin odottamaan leikkikaveria iltapäiväksi. Toivottavasti niitä tulee monta!

 

 

 

Kotiäidin etätyöpäivä

Aika pitkään saa kehitys vielä viilettää eteenpäin, että kotiäidin työt voisi tehdä etänä. Onneksi ollaan edes delegointiasteella. Ehkä jonakin päivänä, ehkä Curiocity-mönkijöiden jälkeläisten aikakautena, keksitään virtuaalivauvat ja -kodit, joita sitten voi ruudulta ohjailla näppäilemällä, vaikka Marsista. Rohkenen ajatella, että siihen suuntaanhan olemme menossa. Ei tarvitse kuin nostaa päätä ja katsoa, miten etätyöpäivänä etätöitä kotona tekevä mieheni pyörittää näppärästi osastojaan ja lapsukaisiaan kahdella muutamien senttimetrien kokoisella, litteällä laitteella, joita ei ollut olemassa vielä, kun minä olin lapsi. Miksi minä tarvitsen työni tekemiseen kiirettä ja hikeä päivät läpeensä? Siksi, että pidän siitä ja haluan sitä.

Luin hienon artikkelin etätöistä nuoruuden ystäväni valistamana Fujitsun blogista. Siinä yksinkertaisen selkeästi avattiin juuri etätyön syvin olemus. Juuri tätä mieltä minäkin olen toimistotyöstä. Vannon ja alleviivaan - ehdottomasti! Miten paljon tehokkaampaa ja motivoivampaa onkaan tehdä töitä, silloin kun itselle sopii ja siellä missä itselle sopii. Työt tulevat tehokkaammin tehtyä ja työntekijä keskittyy tekemiseensä paremmin. Mikä palkkana? Työnantajalle tehokasta tekemistä ja työntekijälle hyvä ja rentoutuneempi mieli. Toisin sanoen siis työhyvinvointia ja tehokkuutta maksimoidaan ja toisaalta ajankäyttö tehostuu, unohtamatta myöskään kiireestä johtuvia tapaturmia kotipihoissa tai ruuhkaliikenteessä.

Harmi vaan, että hyvä ajatus - kuten niin monet muutkin sellaiset - leijailevat pääasiassa vielä pettävän jään päällä. Nythän on syksy. Ei jää kanna vielä. Järvi on selkeästi jäässä jo kohta. Pinta on kaunis ja houkutteleva. Mutta sinne hukut, jos tarpomaan lähdet. Onnellinen voi olla, jos on niin kevyt, että jää kantaa.

Media kertoo meille ikävien tapausten kautta, että lapsen kengissä ollaan vielä sekä työhyvinvoinnin kehittämisessä että sitä kautta varmaan myös etätyönkin mahdollistamisessa. Hienoa on kuitenkin se, että murrosvaihe on pyörähtänyt käyntiin. Rattaat pyörivät - pikku hiljaa.

Näkisin, että este etätyöntekemiselle - siis toimistotöissä - on kyttäävä työkulttuuri. Työkulttuuri, jonka hierarkia on tarkkaan kaaviona esitetty, ja jossa ylhäällä suurimmassa lokerossa on vain yksi nimi. Alimpana pienimmässä lokerossa, pikkiriikkisellä fontilla näkyy vain osaston nimi, joka pitääkin sisällään kymmeniä nimiä. Sääntöjä ja määräyksiä työntekijän työntekemisen aikataulun mittaamiseen on lukuisia. Nykyhetken cool-juttuhan on mittaaminen ja raportointi. Työpuhelimeesi on ehkä jo liitetty ominaisuus, jolla voidaan seurata, missä liikut. Jos paikanilmaisin on liian kauan paikallaan aurinkoisena päivänä kahvilan kohdalla tai siru liikkuu 140 km/h kohti pohjoista työpäivän aikana, saattaa vielä tänä päivänä olla hankala vedota etätöihin.

Arvoilleni uskollisena mietinkin taas, että pitäisi hoitaa syytä, eikä oiretta. Työhyvinvoinnista viimeisimmän valmistumistyöni tehneenä koen sen itselleni tärkeäksi asiaksi - myös kotona. Muutos ei tapahdu hetkessä, eikä usein määräämällä. Määräykset kasvattavat uhmaa ja salailua. Yhdessä tekemällä ja vaikuttamalla rohkaisevassa ja luottavaisessa ilmapiirissä siivet kantavat pidemmälle. Muutos vaatii kuitenkin aikaa. Hienoa, että on keksitty taas uusia asioita. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että muutos vaatii sukupolvenvaihdoksen ennen kuin ajattelu vapautuu. Omaa nimeään suurella fontilla ylimmässä lokerossa tuijottavia henkilöitä on vielä liian paljon. He maksavat ideakonsulteille erilaisista tyhy-päivistä tai konsultaatioista huikeita summia, mutta samaan aikaan vahventavat rajausta ja suurentavat fonttia oman nimilokeronsa kohdalla, tai heidän sihteerinsähän sen tietenkin tekee.

Eipä hätää kuitenkaan tässäkään asiassa - kuten rakas rentoutusterapeuttini sanoo: Ei ole mitään hätää! Ajan virtaa ei voi pysäyttää ja ideariihi pyörii pysähtymättä. Jonakin päivänä työtuntejamme merkitsemättä, saldovapaita ansaitsematta ja iloisesti etätöitä tehdessämme keksimme taas jonkin aivan uuden tavan tehdä töitä. Siitä tavasta emme vaan vielä tiedä mitään.

Kuitenkin odotus palkitaan. Järven jää jatkaa jäätymistään. Se tulee paksummaksi ja kestävämmäksi, jotta sinne voi lähteä hiihtolenkille - kaikessa rauhassa nautiskellen.

Oli oikein kiva, että kansallinen etätyöpäivä järjestettiin! Eipähän tarvinnut kotiäidinkään olla yksin ihan koko päivää. Tosin seurasta nauttiminen vaati hieman työtahdin hidastamista ja kalenterin uudelleen järjestelyä. Ehkä seuraavaksi keksitään etätyöviikko ja sitten ehkä etätyökuukausi - pikkuhiljaa. Ehkä silloin voin delegoida töitä etätyöläisille täällä kotona ja voisin itse lähteä, no vaikka kahvilaan.

Sensuroitu Elämän näyttämöltä

K-all the people! Ei ole yhtään kiva havahtua, että oma elämä on kielletty muilta. No, eihän kukaan voi mennä tietenkään elämään toisen elämää. Tarkoitankin, että K-kaikilta -sarjaan luokitellusta, omasta elämästä ei saa edes puhua, jotta ei tylsistytä tai satuta muita. Kaikkia kiinnostaa kyllä pienet ja huvittavatkin vaikeudet, joista aina sitten selvitään kunnialla. Ketä jaksaa kiinnostaa, jos on oikeasti kamalan vaikeaa tai pelottavaa, ja tulevaisuus usvan peitossa?

Vertaistuki on se nykyaikainen termi, joka pelastaa monesta loukusta. Ei tarvitse häiritä ja vaivata tuttuja tai sukulaisia sillä, että heidän tarvitsisi olla olkapäänä kaiken aikaa. Voidaan jakaa tuntemuksia samassa tilanteessa olevien perheiden kanssa. Mutta on asioita, jotka eivät parane edes vuosien saatossa, vaikka apua saisikin tuutin täydeltä koko verkostosta. Asia kehittyy, laajenee ja muuttuu erilaiseksi, ehkä vaikeammaksikin, kaiken aikaa. Aluksi on kuuntelijoita ja tukijoita löytyy, mutta heilläkin on oma elämänsä, eikä kukaan halua elämäntehtäväkseen vain toisen suruista kuuntelua. Iloisista asioistahan on kiva jutella. Mikä on sitten kenellekin iloista...

Eipä tarvitse kuin avata TV ja huomata, kuinka siististi meikattuina kauniissa tilanteeseen sopivissa vaatteissa iloisesti hymyillen siellä mainoksissa asioita hoidetaan. Onko tarkoitus suunnata TV-mainokset vain iloisille ja yli-energisille ihmisille? Vai voisiko todella olla totta, että jogurtti-purkillinen saisi minutkin iloisesti pomppimaan viheriölle?

Tänään opin, että vertaistuellakin on oma määritelmänsä. Se on tarkoitettu sellaisille ihmisille, joilla on keskimääräinen vaikeus tai esim. jonkin terapian tai tukimuodon avulla ohimenevä vaikeus. Se ei ole tarkoitettu vuosikymmeniä kestävien vaikeuksien eläjille, vaikka kyse olisi koko ajan saman, kasvavan lapsen diagnoosista. Sellaiset omahyväiset valittajat koetaan tylsiksi ja huomionhakuisiksi pelottelijoiksi, eikä heidän todella vakavista asioistaan haluta kuulla. Myös vertaistukiryhmän ihminen haluaa suojella itseään, ettei tarvitse pelätä pahinta, jos ei siitä vielä tiedä. Ehkä hän suojelee itseään, ettei tarvitsisi itse itkeä. 

Tosin asian toinen puoli - siltä kielletyltä puolelta katsottuna - on erilainen. Perhe saattaa opetella positiivista elämänasennetta ja hakea hyvää kaikesta, pienimmästäkin edistyksestä tai onnistumisesta. Elämän valtias vain on päättänyt viskoa isoja kapuloita rattaisiin tasaisin väliajoin vuodesta toiseen. Juuri, kun edellisen vedenpaisumuksen mutavyöryt on tasoitettu, alkaa uusi rankkasade, joka riistää kaiken positiivisen pääoman, mikä on ehditty raapia kasaan. Taas olisi pakko valittaa, joskin mieluummin käyttäisin termiä "puhua vaikeuksista", mutta kuuntelijat käyvät vähiin. Ovet sulkeutuvat. Verhot heilahtavat ohi kulkiessa. Yksinäisyys painaa selkää kyyrympään. Miksi aina vain sataa?

Fiksu järjestelmämme on kehittynyt! Mikäli vertaistuki ei riitä, on mahdollisuus päästä terapiaan. Ryhmässä tai yksityisterapiassa on mahdollisuus puida omakohtaisia asioita hiukan syvemmältä. Tarkoituksena on asioiden avaaminen ja tervehtyminen, elämän jatkuminen. Siellä onneksi jo tiedetään, että pitkäaikaiset vaikeudet eivät muutu sormia napsauttamalla, mutta on olemassa lupaus auringosta sateen jälkeen.

Mitäs sitten, kun terapiankin jälkeen tapahtuu jälleen uusia, pahoja asioita ja niistä puhuminen on sitä valittamista pelkästään sen takia, että olet jo leimautunut, ja koska eihän nyt kenellekään voi koko ajan sattua ja tapahtua jotakin tylsää...  Mikähän olisi uusi titteli? Kukaan ei jaksa miettiä niin pitkälle. Sen verran omituista on, ettei mikään tepsi. "Olisi nyt jo välillä iloinen ja lopettaisi tuon valittamisen!" Helpompi kääntää selkä ja keskittyä yksinkertaisempiin tapauksiin. Helpompi on siirtää vaikea tapaus kahvihuonekeskustelun kevennykseksi.

Vertaistuen ja terapian jälkeen muutumme sivusta katsojiksi. Toivomme samassa tilanteessa oleville hiukan helpompaa elämää. Olemme iloisia, ettei heidän lapsensa ole niin sairaita ja annamme heille valinnanvapauden suojella itseään satuttavalta tiedolta, joka ehkä saattaisi kohdata heitäkin - tai sitten ei, toivottavasti ei.

Perustamme oman siirtokunnan ja elämme omaa elämäämme omilla säännöillä, jotka eivät arkielämän suhteen poikkea normaalista, mutta monta hyvin erikoista asiaa on meille arkea. Säännöt ovat lakeja, joista ei kannata poiketa. Rangaistus on oman jaksamisen rapistuminen. Sitä ei kukaan tahdo, joten säännöt pitävät. Se tiivistää sidettä ympärillämme. Se antaa mahdollisuuden iloita, ajatella positiivisesti ja nauttia elämästä omien olkapäiden seassa.

 

Kuva sivustolta: Elä hyvin - naura usein - rakasta paljon

Varvastossuihmisen sadepäivä

Varvastossuihminen on ihan oma rotunsa. Sen huomaa parhaiten, no, varvastossuista tietenkin. Suuri osa ihmisistähän pitää kesäisin varvastossuja. Talvisin niitä tapaa mm. kylpylöistä ja uimahalleista. Pieni osa ihmisistä omistaa sellaiset varpaat, jotka eivät varvastossuihin taivu. Varvastossut siis itsessään jo vaativat tietynlaista ketteryyttä, ainakin varpailta.

Varvastossuihmiseksi voisit itseäsi nimittää siinä tapauksessa, jos ne ovat mielestäsi sopivat jalkineet melkein minne vain. Viihdyt niissä erinomaisesti huhtikuun lopulta lokakuun alkuun. Ne ovat mielestäsi ainoat kengät, jotka pakkaat mukaan (useita erilaisia) etelänmatkalle. Ja osaat vielä ketterästi loikkia tilanteessa kuin tilanteessa jäämättä nalkkiin ties mihin kadun- tai rappusten koloihin rakkaista varvastossuistasi, etkä lennä turvallesi heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullen. Ethän sotke varvastossuja kylpyläsandaaleihin, joissa ei näy varpaanjakajaa. Se on ihan eri ihmistyyppi.

Varvastossuihminen on usein mieleltäänkin ketterä. Se tarkoittaa huippunopeaa mielikuvitusta, joka häntä itseään saattaa joskus jopa ääneen naurattaa tai myös pelottaa. Se on toinen tuntomerkki ulkoisen näköhavainnon - siis varvastossujen - lisäksi. Ketterä, hupsu, herttainen ja höperö. Sadekaan ei haittaa varvastossuihmistä. Eipähän tarvitse olla märissä sukissa. Varpaat raikastuvat luonnonraikkaista sadepisaroista.

Syksyisin varvastossuihminen pakenee märkää ja pimeää esim. rentoutusharjoituksiin. Siellä hän saa hengitettyä varpaidensa ja sormiensa päähän asti. Hänen sormiinsa kasvaa kukat, jotka aukeavat ja nukahtavat hengityksen tahdissa. Hän saa itselleen tilaa vielä ennen viimeistä syksyn uloshengitystä, jolloin lysähtää rennosti odottamaan seuraavan kevään lämpöä. Rentoutusharjoituksessa hänelle kerrotaan, ettei ole mitään hätää. Ei ole pakko tehdä mitään, kukaan ei määrää, eikä vaadi. Hänen mantelitumakettaan ruokitaan hyvällä ololla ja talven tulon hyväksymisellä, jotta katala stressi ei ajaisi ahdistukseen ja hengitys salpautuisi ihan kokonaan tappaen kukat sormenpäistä. Ei ole mitään hätää.

Pää pilvissä jalat kaukana maan pinnasta varvastossuihminen kurvaakin harjoituksen jälkeen kirpputorille, kuin sisältä sykkivän mielikuvan tahdittamana. Toisaalta se voi olla kylmyys, joka pakottaa puolijuoksua ensimmäiseen mahdolliseen, lämpimään paikkaan. Varvastossuihminen kulkee pikkuosastoja tuijotellen, kunnes salama iskee taivaalta. Kirkkaus iskeytyy silmistä lasersäteinä - arvatkaapa mihin... No, varvastossuihin tietenkin! Maailman ihanimmat, uuden kevään vihreyttä kertovat, sudenkorennon uutta lentoa lupaavat, taivaalliset varvastossut. Kädet väristen varvastossuihminen ottaa kauniit luomukset käsiensä suojaan. Hän hengittää syvälle sisäiseen maljaansa viimeisen yhteisen tanssin tältä kesältä kirpputorin lattialla.

Onnesta iloisin varpain varvastossuihminen jaksaa läpi pitkän talven. Se vaatiikin melkoista mielen ketteryyttä.

Saako lasta satuttaa?

Puhutaan vanhempien oikeudesta antaa lapselle hyvä elämä. Puhutaanko velvollisuudesta tehdä niin? Meillä on vain oikeus lapsiimme mahdollisten riitatilanteiden varalle. Mitäpä, jos sitä oikeutta ei huvita käyttää hyödyksi vaikkapa muutaman vuosikymmenen työkiireiden verukkeella?

Me puupäät luotamme siihen, että tottakai vanhemmat hoitavat lapsensa, jos heille annetaan siihen oikeus ja muutenkin kaikki yleisesti hyvänä pidetyt edellytykset toteutuvat. Yleinen tapa kai onkin, että niin teemme ja tuntuu jo merkilliselle, että siitä edes tarvitsee puhua. Ja ainahan tietenkin keksimme jonkin kivan ja näppärän tekosyyn ymmärtää Boss-pukuisia solmiomiehiä tai jakkupukunaisia. No, meitä on moneksi.

Minusta laissa pitäisi sanamuoto olla hiukkasen verran toisen lainen. Minusta siinä pitäisi puhua vanhempien velvollisuudesta hoitaa lapsiaan, tai jos ei pysty hoitamaan, niin ainakin velvollisuudesta tavata heitä - vapaasti tai valvotusti. Lapsi kehittyy puoliksi molemmista vanhemmistaan. Mitä jos toinen puoli ei kehity? Tai se kehittyy vajavaiseksi? Miksi tätä ei uskalleta ottaa huomioon? Huomioidaan kyllä hienosti lasten henkiset kasvukivut, jos toinen vanhempi ei ole pitänyt yhteyttä, mutta miksei siltä aikuiselta siinä kohdassa, eikä tulevaisuudessakaan vaadita päätä vadille? Miksi aikuiset saavat kiusata lapsiaan? Me kaikki hyväksymme tämän väkivallan, koska sille ei mitään voi. Me kaikki suljemme silmämme ja käännämme päämme pois. Ei kuulu meille. Kukin huolehtikoon omista asioistaan. Tai joskus joku voi jopa ajatella, että ei sillä merkitystä.

Meillä on valtavan upeita ja väitelleitä lastenpsykiatreja, jotka tietävät tämän. Miksi hoidetaan vain oireita, eikä puututa asian ytimeen? Pitäisi uskaltaa velvoittaa vanhemmat hoitamaan lapsiaan. Ei siis vain oikeuttaa. En puhu sellaisista ihmisistä, jotka eivät pysty tai kykene tai jos oma elämä ei ole mallillaan. Ei silloin voi lapsia tunkea huonoihin vastuuttomiin oloihin. Puhun hyväosaisten ja rahallisestikin hienosti pärjäävien ihmisten tavoista. Sellaisista ihmisistä, joilla on auto, jolla hurauttaa katsomaan lastaan edes pikaiselle visiitille tai iltatreffeille, ellei aikataulu muuten anna myöden.

Minkä lahjan keksisit syntymäpäivänä lapsellesi, jos ikävä on särkenyt hänet sisältä jälleen kerran? Mikään lahja ei siinä itkussa enää tunnu millekään. Voit tietenkin vierittää ajatukset muualle, kivempiin ja todellisiin ajatuksiin - olla puhumatta koko asiasta. Tai voit keksiä hätävalheita, jottet satuttaisi totuudella taas uudelleen haurasta ja särjettyä. On vaikea olla vahva, kun itsekin nielee kyyneleitä. Minkä lahjan keksisit, jos sama ikävä annetaan lahjaksi toistuvasti syntymäpäivänä? Saako lasta satuttaa hänen syntymäpäivänään? Miksi pitää satuttaa juuri sinä päivänä, joka on lapselle kovin tärkeä? Miten voi ihminen ajatella niin sisäänpäin lämpiävästi, että laittaa sen tekstiviestin: "Hyvää syntymäpäivää! t. Iskä", jos ei mitään muuta yhteydenpitoa ole ollut koko vuonna. Pienenä on lapsensa jättänyt, ikävästä on selvitty tai sen kanssa on opittu elämään, ja jokaisena syntymäpäivänä iskee puukolla sydämeen aina uudelleen ja uudelleen? Mitä pahaa se lapsi on tehnyt, että sille pitää olla näin ilkeä? Voiko ihminen olla niin itseään täynnä, ettei ymmärrä, miten isolla miekalla sydämeen iskee, vain sen takia, että syntymäpäivänä pitää laittaa onnittelutekstiviesti?

Kestämätöntä tuskaa. Henkistä väkivaltaa pahimmillaan. Ja mikä parasta: Kukaan ei voi mitään. Kukaan ei halua ottaa kantaa. Kukaan ei pysty tekemään mitään. Mutta jo aikuiseksi kasvanut lapsi hajoaa palasiksi jokaisena syntymäpäivänään. Hän kuorruttautuu kyyneleihinsä ja nukahtaa nyyhkytykseensä! Jätetty, rikottu, kiusattu! Edes kaikkivoittava äidinrakkaus ei tässä riitä. Iltapuhelussa kuitenkin kuulen hiljaisen äänen sanovan: "Sovitaan, että lennän keijuna yöksi sinun kainaloosi."

Jospa joskus joku heräisi kuulemaan tätä tuskaa...

Häivähdys prinsessaelämää

Aurinko on vaihtanut hempeän, ohuen, kultaisen kesämekkonsa punertavaan puuvillaiseen, hiukan tukevampaan ja lämpöisempään. Valo ei enää suodatu läpi niin kirkkaana ja terävänä kuin kesällä, vaan sen valo on käsin kosketeltavan paksua varsinkin iltasella, kun tuuli ei sitä enää häiritse. Aurinko saa löhöillä laiskanlinnassaan. Puolittain lepäämään sulkeutuneiden silmiensä raosta se sinkoaa lämpimän punaista taikaa, juovuttavaa tai jopa huumaavaa taikaa. Erehdyksessä saattaisi kuvitella, että on lämmin vielä.

Auringon raskas työ kesän jäljiltä alkaa olla päätöksessään. Sen päivät alkavat lyhentyä ja se ehtii paremmin lepäämään. Elämässä on samanlainen rytmi kuin vuodenajoissa. Pikkulapsen ihmetyksen ilo ja vapaus kasvaa prinsessaksi tai prinssiksi kietoutuen valkoiseen silkkiin ja satiiniin. Niin puhdasta ja kaunista kaikki, kunnes tulee syksy ja voimat alkavat hiipua auringolla. Silloinkin se vielä sinnikkäästi pukeutuu näyttävään punaiseensa ja lupaa lämpöä hetkisen ennen talviturkkiaan, joka valheellisen säkenöivästä kauneudestaan huolimatta ei luo lämpöä lainkaan, vaan heilauttelee hopeisia hiuksiaan viilettäen kinosratsullaan tuulen siivellä. Onneksi levättyään se jaksaa taas.

Pieni pistäytyminenkin prinsessalinnassa lataa voimia, vaikka se olisikin varastettu hetki syksyn viileydessä. Nautinnollista on ihastella hempeää, kaunista, helisevää ja kirkasta, tuoksuja ja tunteita. Edes ruoan tai harjoitteluvarusteiden vahva käry ei sotke sitä harsomekkoa. Se on itsestäänpuhdistuvaa materiaalia.

Itken, vaikka ei itketäkään. Ehkä pukiessani sängylle harsomekkoa, se huiskasi vahingossa minua tahtomattaan satuttaa. Kyynel vierähtää poskelle. Prinsessan kesä valaisee koko huoneen vielä syksylläkin. Se valo ei valehtele, vaan lämmittää sydänjuuria myöten. Se ei lannistu, vaan sillä on 7 miehen voimat. Vaikka syksyä jo enteileekin, se lohduttaa ja muistuttaa kauniista syyspäivistä, kuten tietäen totuuden, että hänenkin mekkonsa vaihtuu joskus vielä hiukan vahvempaan ja lämpöisempään - iltavalon punaiseen.

Kesäprinsessankin on tärkeää nuoruuden leikin lomassa huolehtia kauneusunistaan. Tämän vuoksi harsomekon kaveriksi sädehtivälle kedolle ripustautui isopäinen taskukello. Kello tikittää mennyttä aikaa luottaen ohuiden säteiden pitkälle kantavaan voimaan heikolla jäällä. Ei kesäprinsessa sitä murehdi. Hymy helkkyen hän leijailee pehmoisissa puuteripilvissä. Kello lyö vahvasti tahtia, jotta totuus säilyy.

Illan hämärtyessä parkkeeraan kotipihaan. Matkalaukkua avatessani luulen nähneeni pikkuisen valokiteen vilahtavan pimeyteen ja heiluttaen terveisiä mennessään. Lempeän vieno tuoksu sen vanavedessä muistuttaa, että olin oikeasti kylässä enkä kuvitellut vain.

 

 

Paniikki ohi - Farkkutakin paluu

Parin viikon seikkailuretkellä ollut farkkutakki palaa tänään kotiin. Se karkasi retkelleen silloin, kun vielä aurinko paistoi kesäisesti. Hoitaja jätti sen tarpeettomana hetkeksi silmistään, jonka jälkeen farkkutakkia ei enää näkynyt. Oliko se pompannut iloisesti jonkun lapsen reppuselkään? Vai oliko se jäänyt lepäämään aktiivisesta palveluksesta väsyneenä jonnekin rauhalliseen paikkaan, syrjään kiireeltä ja aikatauluilta. Halusiko se nukkua aamuisin vielä hiukan pidempään - kuten kesälläkin sai tehdä? Tarina ei kerro syitä.

Tänään tulee kotiin myös perheemme nuorin seikkailija. Kerran ennenkin hän on jo leireillyt, mutta hiukan pienemmässä mittakaavassa. Nyt hän saapuu Suurelta Seikkailulta! On opittu kaikenlaista tarpeellista elämän viisautta - kuten tulen tekoa. Aikuinen katsoo kuitenkin asiaa hieman eri näkövinkkelistä. Parasta, että tällainen järjestettiin ja parasta, että piiperoinen sinne mukaan uskalsi lähteä. 

Farkkutakin osalta olimme jo luovuttaneet. Luulimme, että se oli karannut jo niin pitkälle, ettei löytäisi enää tietään takaisin kotiin. Luulimme, että se oli jo liftannut rekkaan ja häipynyt rajan yli etelään, koska suurin piirtein koko kylä oli valjastettu takkia etsimään kissojen ja koirien kanssa.

Sydämen tykytystä ja unettomia öitä aiheutti myös leirikouluun liittyvä, valtava jännitys ja sen laajuus. Lapsi jännitti täysin eri asioita, kuin vanhemmat - tai toinen heistä. Mikä on se onnelliseksi tekevä taito, jolla mieheni pystyy aina luottamaan kaikkien asioiden järjestymiseen parhain päin, ennemmin tai myöhemmin. Minä puolestani huolehdin jo huolehtimisen vuoksi. Aina en edes enää muista, mitä olinkaan huolehtimassa. 

Leirikouluun lähdön lähestyessä lapsen jännitys muuttui innoksi ja tarmoksi. Mukaan - tietenkin - piti päästä, koska tämä juttu oli ainutkertainen. Aivan kamalasti jännitti. Kasvot kalpeina, puhe salpautuneena sanattomaksi, piti mukaan päästä aivan ehdottomasti. Pelastus oli luultavimmin se, että Herra Pupunen sai lähteä mukaan. Tai hänet oli määrätty mukaan. Opettajalla oli taito hyppysissä. Hän oli määrännyt jokaisen ottamaan mukaansa unilelun, että se olisi lippu, jolla matkalle pääsee. Aivan loistava asia!

Tänään tapaan siis sekä lapseni että farkkutakin. Jälleennäkemisen riemu on varmasti valtava! Molemmat ovat varmaankin yhtä vähäpuheisia. Farkkutakki oli ilmoittautunut hyvälle ystävälleni, jonka tiesi hänestäkin välittävän. Jospa saisi apua kotiintuloon, ettei tarvitsisi kävellä. Yllättäen aivan samoin kävi lapsenikin osalta. Sattumusten kautta emme pääsekään itse paikalle juuri siihen silmänräpäykseen, jolloin bussi saapuu takaisin koululle. Samainen, ystävällinen perheenäiti, jolla sydän on kultaa, ja lapsista huolehtiminen verissä, lupasi auttaa useammankin väsyneen matkalaisen kotiinsa - siis myös farkkutakin.

Oikein utelias olen kuulemaan molempien reissusta. Saapa nähdä jaksetaanko minulle mitään kertoa. Rauha maassa taas ja suunta kohti uusia seikkailuja. Katsotaanpa kuka lähtee seuraavaksi.

Rakkaus sattuu

Nyt kyllä sattuu oikein kunnolla! Yöllä suti hetken aikaa tyhjää, että millä reissulla tässä ollaankaan. Joka paikkaa särkee enemmän tai vähemmän. Eilinen kävi koko päivän mittaisesta, rasitustasoltaan aktiiviharrastajien kuntosaliharjoittelusta. Pääasiassa asuin pesutuvalla mattoja jynssäämässä. Ketteryyttä ja vartalonhallintaa vaati myös suursiivouksen kanssa kilpaa juokseminen. 

Rakkaudesta mattoihinko hairahduin väärälle polulle? Tässä tapauksessa saattaa olla, kolotuksesta päätellen, että tipahdin ihan väärän polun ojaan asti. Muistaakseni en kyllä eilen kompuroinut, mitä nyt pari kertaa päin seiniä tai pääni kaapin oveen kolauttaen. Silti särkee niin vietävästi. Olisihan varmaan pesulakin löytynyt. Ehkä rakkaus mattoihin ajoi minut rassaamaan ne puhtaiksi veren maku suussani. Miten ihmeessä niitä voisin rakastaa? Eihän meillä kotona edes käytetä mattoja. Sitäkö varten niitä ehkä ikävöin?

Vai kolmen päivän tiskivuoriko minut sai syttymään? Rakastanko sittenkin sitä ihanaa käyneiden marjojen tuoksua tai pilaantuneen rahkan löyhkää niin paljon, että viihdyin pitkään siinä seurassa? Halusinko käteni poskenpehmeiksi Fairyssä liotellen?

Harmikseni jouduin keskeyttämään kiillotus- ja kuurausurakkani. Onnistuin kuitenkin kiihdyttämään loppua kohti sekoamatta helmoihini siinä määrin, että juuri oikeaan aikaan iltapäivän päätteeksi pystyin irroittautumaan takaisin keittiöosastolle. Ruoka piti vielä saada valmiiksi.

Kaahatessani rappusia maistelin ajatuksiani, en suinkaan pulssini jyskytyksestä aiheutunutta pakotusta, vaan sitä, miksi ihmeessä kasasin itselleni paineita nyt vielä ruoanlaitonkin suhteen tällaisen päivän jäljiltä. No, tietenkin siksi, että kaiken piti olla täydellistä, koska on niin ihana vaan olla ja nauttia puhtaassa kodissa... Vai olisiko syynä voinut olla jokin muu?

Nopsasti suihkun kautta hellan viereen kävi tie. Kädet jo hiukan tärisivät voimattomuuttaan päivällisjärjestelyissä. Pihviä piti saada pöytään, koska kohta kotiin saapuisi raskaan päivän raataja. Päivän ylitsepääsemättömmäksi katastrofiksi oli muodostua se, ettei kodista löytynyt lihanuijaa. Eipä mitä - onneksi oli vasara! Miten minä, joka en koskaan nuorempana tykännyt ruoanlaitosta, vaan pidin sitä päivittäisenä välttämättömänä pahana, puhkuin nyt intoani ruoanlaittoon millilleen hiottuun kattaukseen ja jälkiruokaan asti? Olinko rakastunut ruoanlaittoon? 

"Kop, kop!" kuului ovelta. Sisäänkolistelija huokasi halausten jälkeen: "Mulla on tajuton nälkä!" 

Istuin jo hiukan väsyneenä pöytään. Seuralaiseni ihasteli herttaisesti kattausta ja tuoksutti Iiristä, jonka olin taittanut ruokaliinan kainaloon, siksikö vain, että kattaminen itsessään on niin ihanaa? Katselin, miten nuori seuralaiseni latasi lautaselleen miehekkään annoksen pihvejä. Enää ei ollut säilömisongelmaa. Ehkä saatoin jopa jäädä vähän tuijotamaankin, kun pihvi toisensa jälkeen upposi uumeniin. Kiusaannuinko, vai pidinkö huonotapaisena? Ei, ei - päinvastoin. Jokin kipu hellitti sisältä päin minussa itsessäni. Ehkä se oli vain nälkä, joka oli ehtinyt kasvaa minullakin ilman taukoja vietetyn päivän aikana. 

Pihveihin oli vahingossa hulahtanut varmaankin aimo annos unilääkettä. Tai ehkä seurani oli niin tylsää, että pikapuoliin makuuhuoneesta alkoi taas kuulua se tuttu tuhina. Se oli lääkettä kipuihini. Sitä lääkettä ei saa ostettua apteekista, eikä luontaistuotemyymälöistä, eikä Alkostakaan, vaikka moni niin saattaa kuvitella. Se lääke ei ole kaupan. Ilmankos on kolottanut ja särkenyt viime aikoina niin kovasti. 

Ruususen uni:
Laita (nimi) -Ruusunen
silmät pienet nuppuun,
pistä pääsi tyynylle 
ja sulje suusi suppuun.
Näe unta ruusuista,
kieloista ja ompuista,
kesäisistä päivistä,
isistä ja äidistä.
Hyvää yötä Ruusunen.
Anna tulla unen.

(En tiedä kirjoittajaa, mutta hänelle suurkiitokset ihanista iltahetkistä lastemme kanssa.)  

Hämeessä Hyvän olon lähteellä

Tie Hyvän olon keitaalle oli koristeltu kirkuvan oranssilla pohjalla komeilevilla kirveen kuvilla. Karnevaalitunnelmaa kerrakseen. Suorasanaista mielikuvamarkkinointia! Täällä näköjään asiat tehdään, eikä meinata. Pitää siis uskaltaa heittäytyä hoitoihin turhia nössöilemättä ja nauttia täysin siemauksin. Jo ajatuskin tuntui sametin pehmoiselle.

Hieman syrjästä, kerrostalosta, löytyi se osoite, jonne matkalaukkuni kannoin. Vastassa oli täysi sylillinen rutistuksia, iloa ja naurun helinää. Tämä kuorinta tuoksui kahville ja kloorille märkine hiuksineen samanaikaisesti. Se kuori pois ikävän ja huolen kasaamat kerrostumat. Hoito sai aikaan valtavan mielihyvän tunteen ja veri virtasi taas vapaasti mielen sopukoissa. Ikävä ei kiristänyt enää suupieliä. 

Pienen fyysisen harjoittelun jälkeen hyppäsinkin jo yksityistaksiin. Oranssi taisi olla päivän väri. Ohjelma jatkui kohti ensimmäistä luentotilaisuutta. Se käsitteli urheiluvammojen ennaltaehkäisyä. Täyttä asiaa koko paketti. Suuria tunteita sisältänyt esitys motivoi jatkamaan omia projekteja. Luennon jälkeen yllätysrastina loikittiin suunnistusta tyhjässä ja suljetussa kauppakeskuksessa. Vihdoin oma kuljettaja löytyi ja kyyditsi turvaan mukavasti sytkytellen.

Ilta, joka ei enää ollut nuori, ei suinkaan vielä loppunut ohjelman osalta. Viihtymis- ja illanviettonumeroksi tällä kertaa tarjoiltiin vielä hiukan fyysistä harjoittelua huomista odottelemaan lapioidun pyykkivuoren osalta. Toki siinä sivussa korostui myös iloinen seurustelu, jonka päätteeksi seuralainen sammui omaan sänkyynsä.

Oikein innokkaasti odotan huomista harjoittelupäivää. Se lupaa kovan luokan kuntoilua, hikeä ja tekemisen makua. Odotan myös varausta yksityiseen kauneussalonkiin ja ravintolailtaa mukavassa seurassa, useita sellaisia. Kyllä tämän reissun jälkeen on kunto kohonnut ja muutama ryppy suoristunut.

Taidan nyt käydä lepäämään. Vierestä kuuluu mukavan leppoisa unen tuhina kiharaisine niskavilloineen.

Miten sinä naurat?

Mitä nauru kertoo sinusta? Ihmisellähän on lukuisia tapoja nauraa. Ääni ei sinänsä ratkaise, kuin ehkä käyttäytymiskriteerien puitteissa. Naurun aihe kertoo ihmisestä - siitä, millainen hän on.

Nauratko parhaiten toisen epäonnistumiselle? Silloin tietysti toisenkin on pakko nauraa itselleen, olipa hän satuttanut, tai sotkenut vaatteensa, tai tehnyt jotakin väärin. Eihän sitä nyt kehtaa alkaa pillittämään, jos muut nauravat. Nauruhan kertoo hauskuudesta. Mikä onkaan hauskuuden mitta?

Vai nauraahekotatko yksin sohvalla vallattomille komedioille tai hupiohjelmille tai hauskoille kotivideoille? Mikä niissä onkaan hauskuuden mitta? Usein on kyse sen tyyppisestä huumorista, että maalipönttö putoaa päähän, kävellään päin jotakin, tai käyttäydytään muuten vain normaalin mittakaavan mukaan typerästi; ei edes hassusti. Aika usein on kyse satuttamisesta tai itsensä nolaamisesta. Aika usein joko eläin, lapsi tai vanhus satuttaa itseään. Nolaamistilanteissa vertaamme tapahtuvaa olemassa oleviin käytöstapoihin. Nauramme siis aika omituisille asioille.

Minun parhaat nauruni tulevat usein "höpsöilyistä" ja "osuvista sutjautuksista". Aika usein nauran rakkaalle serkulleni, joka on minulle kuin sisko omien sisarusten puuttuessa. Hänellä on sana hallussa ja nauru herkässä. Alkaa ihan tässäkin naurattaa, kun kuulen korvissani hänen naurunsa. Aika usein nauran myös arkielämälle ja sen tilanteille, sille mikä on ihanaa. Suomen kieli antaa mahdollisuuden nauraa osuville sattumuksille, mutta suomalainen nauraa useimmiten näkemälleen.

Minä en naura noloudelle tai häpeälle. Sitähän mm. ne TV:n huumoriohjelmat nykyisin ovat. Silloin pitäisi antaa nolostuneelle tilaa omiin tunteisiinsa ja olla hänen tukenaan hänen tarvitsemallaan tavalla, sanoin tai teoin. En naura satuttamisille, vaan kuulostelen kuinka pahasti sattui ja tarvitaanko apua. Pitää antaa tilaa sille, että satuttanut kuulostelee, tarvitseeko apua, eikä tarvitse peitellä ja pelätä, että näkikö joku. On vaikea nauraa pilanteolle toisen ulkonäöstä tai käytöstavoista, jota näkee suomalaiskoomikoiden tämän hetken IN-ohjelmissa. Usein minua satuttaa TV:stä näkyvät, muka hauskat, tilanteet, enkä halua niitä edes katsoa. Silloin saatan kuulla, että minulla on omituinen huumorintaju. Ehkä onkin!

No, en nyt oikeasti ihan näin pyhimys ole. Kyllä mekin eri tilanteissa teemme pilaa toisistamme ja ulkonäöstämme tai sattumuksista. Itse asiassa hölmöilemme joskus ihan tarkotuksella kotioloissa tai tuttavien luona. Silloin se on kuitenkin avointa ja vapaata, itse valittua. On mahdollisuus puolustautua ja mahdollisuus nauraa itselleen, mikä on tervehdyttävää ja erittäin suositeltavaa. Kirjoittajakoulussa opin jo kauan sitten, että mokaaminen on lahja. Ei sitä tarvitse hävetä, vaan siitä voi oppia. Ei tarvitse peruuttaa hiljaa taakse päin häpeämään, vaan voi naurahtaa, että tulipas töpeksittyä. Tämä vaatii kuitenkin tilaa myös muilta tilanteessa olevilta, jolloin asia meneekin sitten taas jo hankalamman puolelle, ainakin oudommissa piireissä.

Nauru kertoo ihmisestä. Kuuntelepa hetki, millaisia naurajia ympärilläsi liikkuu. Mille itse naurat? Nauratko mieluummin toisille vai itsellesi? Vai nauratko hauskoille tilanteille? Mikä sinun mielestäsi on hauskaa?