Blogin kirjoittaminen jäi loppuvuodesta viihtymis- ja remonttikiireiden alle. Nyt kuitenkin rustaan muutaman rivin Suomen Itsenäisyyspäivän asioista, pelkästään jo senkin vuoksi, että minä konservatiivisena, vaikkakin varsin kultturellina ihmisenä, en pystynyt hyväksymään presidentin juhlien pitopaikan vaihtoa Tampere-taloon, Tamperetta kuitenkaan sen enempää vähättelemättä. En hyväksynyt pitopaikan vaihtoa linnasta kulttuuriareenaksi. En hyväksynyt etiketin muuttamista esim. naisten pukujen osalta iltapuvuista coctail-mekoiksi, vaikka suunnittelijana olisi kuinka vaan ollut Jukka Rintalan kaltaisia huippudesignereita. Valtakunnan ykköspidot olivat muuttaneet ilmettään kevytkenkäisemmiksi, vähemmän virallisiksi. Onko Suomi menettänyt merkitystään? Tai onko Suomen itsenäisyyden merkitys vähentynyt nykysukupolville?
Ei meidän perheessä ainakaan! Täällä liputetaan siniristillä ja pukeudutaan iltapukuun silloin, kun on maamme ykkösjuhlasta kyse. Voi kuulostaa varsin tökeröltä ja kankealta, mutta oikeasti olemme tempaisseet tästä juhlapäivästä perheellemme aivan oman perinteen. Mikä olisikaan toistuvasti parempi paikka opettaa perheemme lapsille ja nuorisolle etikettiä pukeutumisesta, käyttäytymisestä ja ruokailutavoista. Näitä asioita on meillä opeteltu omissa Suomen Itsenäisyyspäivän juhlissamme - ihan kotosalla - jo lukuisia vuosia.
Alkuvuosina, jolloin ryhdyimme pukeutumaan Itsenäisyyspäivän illallisille, asia oli lähinnä lasten roolileikin tapainen asia, koska emme pienten kanssa lähteneet minnekään maailmalle asiaa juhlimaan. Ehkä itsenäisyyden merkitys kuitenkin kuulsi niin vahvana, että pikkuhiljaa asian juhlistamisesta tuli perinne. Lasten kasvaessa he ovat itse alkaneet korostaa Suomen Itsenäisyyspäivän merkitystä ja kaipaavatkin perheemme yhteistä illallisperinnettä. Heitä ei tarvitse pyytää varaamaan perheelle tuota päivää, vaan he haluavat tehdä sen itse. Leikki-pukeutumisesta on vähitellen tullut ihan oikeaa iltapukupukeutumista meikki- ja kampaussalonkeineen.
Äidillä tietysti aivonystyrät raksuttavat heti, kun on jokin opettamisen paikka. Tässäpä oikein oivallisesti saa syötettyä kokemusperäistä tietoa kasvavan katraan korvien väliin. Teemana meillä on ollut mikä milloinkin parhaiten ajankohtaan on sopinut. Tällä kertaa teemana oli puheen pitäminen Suomen itsenäisyyteen ja perheeseemme liittyvän aihealueen kautta. Saattaapa olla, että tämä aihe sai lopullisen niitin Vain Elämää -televisio-ohjelmasta, jota niin hullaantuneena porukalla seurasimme, jälleen kerran.
Hyvin valmisteltu on puoliksi tehty... Tai... Hyvin valmistellen saa asiasta enemmän irti... No - niin tämä Itsenäisyyspäivän asia tuntuu meillä saaneen jalansijansa. Lapset kilpaa valmistelivat menúu-tilausta. Kaikki ovat kilvan toisiaan kulinaristisempia. Loppujen lopuksi me vanhemmat saimmekin melkoisen listauksen kauppatarpeiksi juhlapäivän alla 10 ruokalajin illallisen valmistamiseksi. Ihanaa asiassa oli kuitenkin se, että lapset huolella kunnioittivat sitä, minkä eteen olimme illallisjuhlia rakentamassa, eikä suinkaan vaan sen takia, että pitää tehdä, vaan sen takia, että me kaikki nautimme päivän suunnittelusta puku-kampaus-meikki -suunnitelminemme sekä kulttuuri- että illallistarjonnankin osalta. Meidän juttu!
Kaiken huolellisen valmistelemisen jälkeen aloittelimme Tervetulo-maljalla. Enää ei tarvinnut kenellekään mainita, miten lasia pidetään tai miten silmiin katsotaan kilistäessä kevyesti. Leppoisan turinatuokion jälkeen saimme nauttia pikku Piiperoisen pianokonsertista. Raikuvien suosionosoitusten jälkeen siirryimme illallispöytään. Virittelimme taustamusiikiksi jo entuudestaan tutun Sibeliuksen Finlandian. Lasi- ja aterinjärjestyksen ollessa kaikille jo selvää pässinlihaa kilisikin aika äkkiseltään ensimmäinen lasi puheenvuoron pyytämiseksi. Puheiden pito alkoikin melko nuorimmasta päästä. Eikä aikaakaan, kun iskäkin kilisti puheensa pitämiseksi. Erittäin herkistävää oli se tunne, jolla kaikki saattoivat kokea asian merkityksen sekä sisimmässään, että perheemme yhteisenä asiana. Puheet olivat varsin spontaaneja, mutta sitäkin merkityksellisempiä ja liikuttavia. Kukaan ei ottanut asiaa vitsillä, vaan asia hoidettiin tunteiden palolla.
10 ruokalajin illallisen nakertaminen ei kuitenkaan ollut ihan nopsa pähkinä, vaan aika kului ja kului... Siinä lennossa oli varsin näppärää opettaa neideille myös, että "Anteeksi, poistuisin hetkeksi puuteroimaan" tai "... naistenhuoneeseen" antaa mahdollisuuden hetkisen hengähdystaukoon, ellei välttämättä halua 4-5 tuntia istua ruokapöydässä. Illanmittaan saimme huvittuneina todeta, että puuterointi enenevässä määrin tapahtui nurkkahuoneessa iPadin kanssa.
Illallinen venähti kuin venähtikin tällä kertaa leppoisasti seurustellen ja ihastuttavista makuelämyksistä nautiskellen pitkälle iltaan aina ennen suuren suosion saaneen TV:n Itsenäisyyspäiväjuhlalähetyksen päälle. Tuntui, että kenenkään mielestä Tampere-talolla ei ollut meille mitään annettavaa. Uteliaisuuden vuoksi piti tsekata Jennin puku sekä muutaman tutun asut, ja vielä jatkoilta joitakin esityksiä. Pikkuhiljaa lapset katosivat riisuutumaan juhlatamineistaan ja vetäytyivät yöpuulle.
Tunnelman huumasta juopuneena, läheisyydestä täyttyneenä, hymyssä suin raivasin pöytää. Kukapa sitä nyt haluaisi herätä illan sotkuihin. Huomasin ilokseni saavani siihen myös seuralaisen täyttämään vielä viinilasilliseni.
Ai, että on ihastuttava vaikutus Suomen Itsenäisyydellä meidän perheeseemme. Voisi kysyä: Mitä opimme tästä? No - puolentoista kuukauden ajan tässä meillä on poistuttu puuteroimaan aika melkoisesti :D :D :D