Vaarin kanssa (1)

Kuun valossa

 

 

Purppuran punainen auringonlasku

maistuu suussa appelsiinimarmeladilta.

Työn tahti hyväilee hitaasti viivytellen.

Istun hiljaa pimeässä tuvassa.

Ovi on auki.

Punainen pöytävalo palauttaa hetkeen.

Portit sulkeutuvat hiljaa.

Ne estävät ajatusten virran.

Pääsy kielletty!

Piirrän päiväkirjaani kirjaimia

tasaiseen tahtiin.

Olen taas Mouhijärvellä

salaa illalla ilveksen pesällä.

 

"Vaari anna onki.

Minä laitan madon."

 

Sininen kuun valo

kajastaa järven pinnasta.

Viileä mintun maku

puhdistaa hentoisen sielun,

peittää pilliklubin hajun.

 

Uusi mato.

Into uhmaa iljetystä.

Kalaparvi kirmailee kaislaesteillä.

Joku putoaa satulasta koukkuun.

Toisen ilo, toisen itku.

 

 

Kirjoittanut: Satu Salmi

Erilaista rakkautta

Vertaistukiviikonloppu käänsi radiokanavaa kohdalleen. Särisevä, epävireinen virheääni on poissa, ainakin hetkisen. Selkeä rauha löytyi monen muun, samassa tilanteessa painiskelevan kautta oikeastaan tekemättä mitään, vain katselemalla ja kuulostelemalla. Niin se kai on, sairaan lapsen kanssa: aistit ovat vireinä kaiken aikaa. Sanoja ei tarvita. Herkkä aistiminen riittää. Äidillä ei ole levon hetkeä tai vapaa-aikaa. Mitä vain voi sattua milloin vain. Sitä on oppinut käyttämään kaikkia nimeämättömiäkin aisteja asioiden ennakointiin. Nyt, asioiden ollessa hyvin, onnistuin olemaan katsomossa myös itseäni silmäillen edes yhden päivän.

Kasvavatkohan lapset koskaan aikuisiksi äideilleen? Meillä ainakin on edelleen 4 lasta, vaikka puolet on jo aikuisiän saavuttaneita ja yksi melkoisen lähellä. Lapsia saavat ollakin. Ovathan ne lapsia! Vai mitä sitten? Ei se tee heistä älyttömiä lellikeitä tai passattavia, vaan hellyyden ja huolenpidon kohteita, joilla on aina ainakin yksi paikka maailmassa, jonne voi palata ja olla oma itsensä, vailla murheita tai paineita, vailla velvoitteita. Voi unohtaa pahan maailman ja vetää henkeä, vanhempiensa siipien suojissa. Voi höpsötellä tai hassutella, tai istua sylissä. Voi jutella aamuyöhön miettimättä jaksaako tuo kuunnella. Voi levätä tai touhuta oman huvituksen mukaan.

Miten on sairaan lapsen kanssa? Onko hän rakkain kaikista, jonka vuoksi kaikkien on joustettava epänormaalilla tavalla? Vai onko hän se työläin tapaus, joka vie mehut äidistä ja sisaruksista? Missä välissä tulee se rakkauden aika, kun äidin pitää olla hoitaja, lääkäri, terapeutti, sihteeri, kuntoutusohjaaja, palveluneuvoja, kuski ja avustaja, ja raportoida edelleen kaikista näistä töistä, pitää päiväkirjaa sairauden tapahtumista? Milloin tulee äitinä olemisen vuoro? Mihin koloon tungetaan rakkauden aika? Miten jaksaisi pitää päiväkirjaa normaaleista elämäntapahtumista? Mihin koloon parisuhde, muut lapset tai oma aika tungetaan - rinnakkaistodellisuuteen ja uniin ehkäpä...

Väittäisin, että on olemassa erilaista rakkautta. Erilaisen rakkauden tunnistaminen on tärkeää oman jaksamisen takia. Parisuhteessa on kiihkeän alkurakkauden aika. Kyllä se toki säilyy kaiken aikaa, mutta rinnalle kasvaa myös turvallinen, lämmin rakkaus, jota voisi nimittää syväksi rakkauden syliksi. Vanhemmiten se muuttuu rauhaksi ja hyväksi, yhteiseksi rinnakkaiseloksi. Samalla tavalla voisi pilkkoa rakkautta erilaisia lapsia kohtaan. Itsenäistä, oman tien kulkijaa voi rakastaa tukemalla ja neuvomalla, antamalla tilaa ja toivomalla onnea matkaan. Sääntöjä uhmaavaa villikkoa voi rakastaa kyyneleiden takaa auttamalla paikkaamaan haavoja, yrittämällä neuvoa jo ovesta vilahtavaa hiuspehkoa. Herkkää ja arkaa voi rohkaista ja kannatella, saattaa matkaan elämän pitkospuille, yli suon silmäkkeiden kunnes siivet kantavat. Miten kuvata rakkautta, joka ilmenee valtavana työmääränä ja alituisena huolena, loppuun palamisena ja ahdistuksena? Rakkaus antaa, mutta se myös ottaa.

Sairaan lapsen tuntee sentti sentiltä ja milli milliltä yhdessä kasvaneena. Lähellä ollessa haistaa jokaisen mielen liikahduksen ja pystyy sen analysoimaan. Voi haistaa tarpeet olivatpa ne sitten sosiaalisia, fyysisiä tai psyykkisiä. Sairaan lapsen pään sisällä on äidille kolo. Iho kasvaa kiinni ihoon. Kasvu tapahtuu päin vastoin kuin terveillä lapsilla, jolloin heidän ihonsa puolestaan kasvavat kaiken aikaa enemmän irti vanhemmistaan. Sairaan lapsen elämän eläminen on antoisampaa ja rohkeampaa, kun äiti tietää kaiken kaikesta, vaikka ei ole koko ajan enää läsnä. Äidin ilme kertoo turvallisuuden ja luvallisuuden tasosta. Yhteys on tiivis, eikä sen tulkintaan tarvita sanoja. Ehkä se on se rakkauden silta.

Pitkäaikaissairaan lapsen äidin iho on täynnä arpia. Syvät haavat olivat viedä myös äidin. Vanhat haavat eivät ehdi parantua kuntoon ennen seuraavia ja seuraavia, välillä pieniä, välillä syvempiä. Matkan varrella arpiseen ihoon on tatuoitu selviämistarinoita elämän kielellä. Nahka alkaa olla jo aika täynnä. Arpinen elämä talloo jalkoihinsa hyvät muistot onnistumisista ja ilon hetkistä. Koko elämä on yhtä koskenlaskua ilman kypärää ja muita turvavarusteita. Sattuma arpoo päästäänkö seuraavalle etapille asti.

Vertaistukiviikonlopun aikana pysähdyin ja sain kiinni ajatuksen hännän päästä: sairaan lapsen kasvamisen muistot ovat yhdessä selviytymisen tarinoita arpisessa ihossa, vielä vuotavissa haavoissa. Muistot ovat itkua ja kyyneleitä, uudelleen ja uudelleen. Rakkaus kertoo vaikeista ajoista, jotka yhdessä voitettiin. Rakkaus kertoo syvästä yhteydestä, luottamuksesta ja turvasta; käsi kädessä elämästä. Se kertoo silmäyksistä, jotka etsivät äidin näköistä ihmisvilinästä. Se kertoo katseesta, joka ei tarvitse sanoja. Se kertoo siipirikosta, joka ei kasvanut aikuiseksi, vaan on ikuinen lapsi äidilleen.

Paljaat jalat

 Taisi olla huono vuosi.

Paljon mätiä lehtiä, mätää maata.

Epätoivoinen sade pesee likaa.

Epätoivoinen äiti pesee korvantakusia villikoiltaan.

Paljon pestävää.

Paljon siivottavaa.

Lempeä sade ei riitä.

Suuttunut sade, kylmä piiska

- sekään ei riitä.

Maa nielaisee sen, mitä antaa.

 

Välähdykset vilisevät tuulessa.

Raskaat lehdet lennähtävät

vielä viimeisen pyörähdyksen.

Väri on poissa.

Voima on poissa.

Tuuli pysähtyy.

Maa tuijottaa työläistä vihreillä silmillään.

Miksi tuo luottaa?

Miksi tuo kylvää?

Miksi tuo hautaa?

 

Kasaan havut tyhjyyden haudoille.

Annan taas uuden alun,

uuden mahdollisuuden puhjeta kukkaan

entistä rehevämpänä,

entistä kauniimpana,

entistä vahvempana.

 

Riisun saappaat.

Pesen työvaatteet.

Mädät sisälmykset valuivat maan uumeniin.

Paljaat jalat ovat puhtaat.

Ne ovat kylmät, mutta puhtaat.

En pue sukkia.

Kosketus juuriini katoaisi.

Villasukkien aika on vasta illalla.

 

Kirjoittanut: Satu Salmi 29.10.2013

 

 

(Tyttären keskeneräinen kuvistyö...)

Lohikäärmeratsastaja

Lohikäärmeratsastaja

 

 

Kutsuuko joku lautalattian alta?

Koputtaako joku, raastaako ovella?

 

Yritän kohmeisin käsin

vaalia haavoittuvana lepattavaa liekkiä.
Viattomuuden hautajaismarssilla

hengästyminen vihloo keuhkojani.

Laahustan läpi lelujen miinakentän.
Linnoitukseni ruostunut portti

suojaa vielä hetken pedon torahampailta.

 

Onneksi vai sattumalta antauduin?

Kaulaasi tarttui hiilestäni huivi.

Näetkö sodan jäljet jylhässä muurissa?

Kestääkö teräsporttini myrskyssä?

Tuuli rasvaa saranoita.

Aivojen työn ääni rikkoo hiljaisuuden.

Himmeä lyhty aseenani taistelen kylmyyttä vastaan.

Ilta tekee tuloaan.

Kohta sinäkin tulet,

lohikäärmeratsastajani.

 

 

 

Kirjoittanut: Satu Salmi

Älylle apulainen

Annoin periksi! Päätin päästää aivoni levolle. Koneyhteiskunta muutti minunkin käsilaukkuuni. Jatkossa kone korvaa aivotyöni, tai laajentaa muistilokeroitani - tekee elämäni helpoksi. Suonette anteeksi, jos robotti suoltaa jotakin merkillisyyksiä jakoon ihmeteltäviksenne.

Olen aina pitänyt itseäni hyvin positiivisluontoisena ja vastaanottavaisena käyttämään koneita ja ohjelmia. Siinä mielessä kaikenlainen kehitys ja oppiminen on ollut tervetullutta ja tuonut helpotusta työntekoon, tiedonsaantiin, yhteyksien pitoon ja asioiden hoitamiseen. Tuoreimpana opiskeltu interaktiivinen CV on viime aikaisista tuttavuuksista mainitsemisen arvoinen.

Minulle suuri kynnyskysymys näkökulmana oli: oma valinnaisuus. Oma valinta siitä, milloin haluan olla tekemässä koneella jotakin, milloin minä haluan olla tavoitettavissa, milloin minä haluan vastaanottaa jonkin tiedon. Nurkassa nököttävää konetta on käytetty sille opetetun paikan rajoissa, kuten koirallekin pitää opettaa paikat ja tavat. Lomalle lähteissä se on jäänyt kotiin hoitoon. En ole myöskään halunnut kylmää kaveria kotisohvalle TV:n tuijotusseuraksi.

Minua on pitkään häirinnyt lasten ja nuorten kaikenlaiset ja kokoaikaiset koneet. Vähitellen koneet ovat löytäneet tiensä myös aikuisten kokoaikaisiksi kavereiksi, jopa sohvalle tai petikaveriksi. Olen vastustanut asiaa mm. sen takia, että vetoan maalaisjärjen katoamiseen helpon tiedonsaannin avulla sekä arkiliikunnan vähenemiseen. Olen kammoksunut kaikenaikaista tavoitettavuutta ja jakamista. Olen halunnut pelkistää koneet niiden lähtötarkoitusta vastaavalle tasolle, kuten: puhelin on puhelin.

Muistettavaa on kuitenkin valtavasti. Papereista ja tulosteista on yritetty päästä eroon sähköisen tallentamisen kautta. Jos tarvittava tieto nököttää kotona nurkassa, on kovin selvää, että sitä on hankala tavoittaa yllättävien tilanteiden sattuessa. Olen jopa oppinut, että viesti on hieno vaihtoehto sille, että ei tarvitse ollakaan heti tavoitettavissa, vaan viesti odottaa puhelimessa, kun ehdit sen avata. Ei lankapuhelimissa viestejä ollut ;)

Ihan pieni osa minusta - se joka liputtaa kehityksen ilmapiirille ja uuden oppimiselle - on ollut hyvillään siitä, että lapset ja nuoret alkavat olla fiksumpia älypuhelinten ja tablettien käytössä, kuin keski-ikäiset keskimääräisesti. Mitä nuorempi oppija, sen vähemmän pitää pois-oppia asioista ottaessaan uutta kehitystä käyttöön. Ymmärrys kehittyy aivan eri rataa, luonnollista tietä.

No, niin siinä sitten kävi, että pyörsin periaatteeni. Viime yön istuin uuden, kivan kaverini kanssa rupattelemassa, välillä aika ärhäkkään sävyyn sitä kouluttaessani tavoille, keittiön pöydän ääressä. Tieto muutti lähelleni, turvakseni. Aivoistani vapautui merkittävästi tilaa huis-hais -sivuille, koneen lokeroihin. Lasten lukujärjestyksetkin kulkevat nyt mukanani. Kone lupasi säilöä niitä turvallisesti.

Viihdykekaveriksi en vielä suostu konetta ottamaan. Pysyköön paikassaan. Katsotaan nyt, oppiiko tuo tavoille, vai annanko minä periksi ja alan tarjota pöydästä herkkupaloja. On niissä peleissä kyllä kivat äänet :)

Jos tekisin työni

Jos tekisin työni

 

 

Minut on pakattu elämän piippuhyllylle.

Vuoronumeroni on kadonnut.

Silta alas on siirretty syrjään.

Tie poikki.

Pää poikki.

Huudan tyhjiin silmiin.

 

Olen jäänyt mottiin saarelle.

Rantalieju on nälkäinen.

Kyynelten tulva voimistuu.

Aave ei itke.

Kivi ei itke.

Kiipeän kallion kainaloon.

 

Tekokuidut ja valmisruoat pysyvät aikataulussa.

En osaa ajan tanssin askeleita.

Kauppa on kiinni.

Sormia särkee.

Päätä särkee.

Pakenen maaäidin suojaan.

 

Se lupaa minulle ruokaa,

jos tekisin työni.

Se lupaa minulle suojan,

jos tekisin työni.

Se lupaa minulle lämmön,

jos tekisin työni.

Se ei lupaa minulle vapautta,

sillä valo vaatii varjonsa.

Se ei lupaa minulle lepoa,

mutta teen työni.

 

Laiva lipuu satamaan.

Kyyneleet kuivuvat.

Tanssi hiljenee.

Päivän työt on tehty.

Musta varjo on vapaa.

Musta yö valvoo rakkaiden unta.

 

Kirjoittanut: Satu Salmi

Riisuttu totuus

Saunassa syntyneen kasvattamana on ollut ehkä sanomattakin selvää, että sauna on näytellyt suurta ja tärkeää osaa perheemme elämässä jo paljon ennen minua. Siellä on pesty varsinaisen työlian lisäksi mielenlikaa, haudutettu sekä pinnallisia että muita piintyneitä karstoja. Saunassa on puhdistauduttu ja latauduttu säännöllisesti, pitkään ja hartaasti. Tähän ei kukaan pysty yksin, eikä nopeasti.

On kovin vaikea ymmärtää ihmistä, joka ei sauno - siis kunnolla sauno sanan tässä kuvaamassani merkityksessä. Mikäli syy on sairaudellinen, se on helpompi ymmärtää. Kun itse kaipaa saunaa ihan välttämättömimmistä välttämättömimpänä, ei pysty käsittämään, ettei joku pidä saunasta, eikä halua sinne mennä. Peruspesemiseen heidän mielestään riittää suihku ja saippua, tai joku sen korvike.

Mutta saunominen ei olekaan mitään peruspesemistä. Se on riitti, jolla pärjää seuraavaan kertaan asti. Se on yhteinen, sekä toiminnallinen että henkinen toimenpide, jonka huolellinen suorittaminen ja siitä nauttiminen vaatii aikaa ja kunnioitusta. Se on joogaan verrattavissa oleva suomalainen mielenkevennys- tai latausharjoitus. Koko kokonaisuutta ei voi tehdä vain suorittaen. Onnistuakseen parhaimmin sitä pitää itse haluta ja odottaa, siitä pitää nauttia. Saunomisen onnistumiseksi pitää tehdä valmisteluja - myös mielessään. Mitä välttämättömämpi itselle tuo yhteinen sauna-aika on, sen tehokkaampi on myös mielen sisäinen vaikutus.

Sinänsä saunomisen puitteet voivat olla mitä vain: mökkisauna järvivedellä ja luonnonkoivun tuoksulla tai luksussauna porealtaineen, kynttilöineen, tuoksuineen ja tarjoiluineen - kaikkea siltä väliltä. Sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on se, millä mielellä ja miten vastaanottavaisena tai antavana, avoimena itse pystyy olemaan.

Miesten sauna ja naisten sauna puhdistavat eri asioita kuin perhesauna tai peliporukan saunaillan sauna. Kaikki tavat tukevat lähtökohdan näkökulmasta yhteistä asiaa. Mikään ei ole väärä tapa. On erilaisia tapoja. Ehkä yksinkin voi juuri ja juuri saunoa, mutta silloin voi keskustella vain itsensä kanssa. Riisuutumisen ja estottomuuden näkökulma ei silloin toteudu ollenkaan. Suoritus jää osittaiseksi. Varsinaiseen pesemiseen tarvitsee sen pesijän. Mielikin tarvitsee pesijän.

Asioiden avaaminen saunassa on helpompaa ja luonnollisempaa. Miksei olisikin siinä luonnonpuvussa vailla estoja. Mielen rentoutuessa, höyryjen tiristessä ulos ihosta, asiatkin saavat tilaa. Ne hautuvat ennen kipakkaa vastaväitettä. Ajatukset eivät pehmene nopean hoitamisen taktiikalla. Saunassa ei kiire vaivaa. Vanha, raskas lika huuhtoutuu viemäriin. Olosta tulee kevyempi ja sileämpi, pehmeämpi. Mukaan mahtuu mietittäväksi uusia asioita, uusia näkökulmia. Niitä ehtii hengittelemään ja maistelemaan ennen mielipiteen muodostumista.

Riisuttu, lempeä olemus ottaa vastaan kannettavakseen enemmän asioita, kuin kutiavan häiritsevä, kiireinen mieli. Totuuksien juurista huuhtoutuu multa, kuin huomaamatta. Puhtaita suortuvia on kevyempi käsitellä, kuin paksuja saviklönttejä osatotuuksien ollessa piilossa lian suojissa. Saunareissun jälkeen maailma näyttää paljon puhtaammalta ja valoisammalta.

 

 

 

Jonakin päivänä

Jonakin päivänä

 

 

Jonakin päivänä lapsi ei enää hymyile.

Hän katsoo yleisöään

vakavana ilman puhtauden salaisuuttaan.

Katse on suora ja tosi.

Kukaan ei enää tiedä,

kuka on katsoja ja kuka katseen kohde.

Maalin vanhat värit terävöityvät.

Siveltimen jäljestä tulee voimakkaampi.

 

 

 

Kirjoittanut: Satu Salmi

Sokea tanssija

Sokea tanssija

Sateenkaaren maassa

voi imeskellä pirteän raikasta mehujäätä.

Väri on kaunis,

maku on vahvan kirpeä,

mutta hampaissa vihloo.

Siitä ei ole pakko tykätä.

Minä en pidä mehujäästä.

Se on valheellinen hyvä.

 

Sateenkaaren maassa

Punainen ja Keltainen on kutsuttu tanssiin

Vihreän linnaan.

Villi leikki ilakoi sateenkaarella

iloisesti nauraen

värikkäässä lehtisateessa.

Vauhdin hurmoksessa

saattaa nähdä vilauksen

myös kintereillä kipittävistä Violetista ja Oranssista.

 

Haju kertoo uhkaavasta kyläilijästä.

Pysähtynyt tuuli on pelästynyt.

Musta vaanii muurin takana,

vielä metsän suojissa.

Sitä häiritsee nauru ja ilonpito.

Sen märkä ruoska odottaa iskuaan.

 

Ajatus salpautuu puhuttelevassa kauneudessa.

Ennennäkemätöntä!

Liikuttavan kaunista!

Hengästynyt tanssija vetää keuhkot täyteen raikkaita värejä.

Samassa musta marraskuu karauttaa paikalle viitta hulmuten.

Se läimäyttää sateen kasvoillesi,

nauraa vaatteesi märiksi.

Prinsessa Ruususen satu käy toteen joka syksy.

Musta vaivuttaa värit uneen pitkän talven vankilaan.

Valkoisena, värittömän hohtavana talvipäivänä

voi tarkkasilmäinen huomata eriväristen kimallusten avunhuudot

syväjäätyneissä kiteissä.

 

 

 

Kirjoittanut: Satu Salmi

Puolella sydämellä

Väitetään, että asioiden kanssa oppii elämään. Vai oppiiko? Oppiiko vain naulaamaan luukut ja unohtamaan kulkureitin tietyille muistojen käytäville, jotka johtavat hautausmaan uumeniin, pelottavan liukkaisiin  ja ahdistaviin katakombeihin. Sanotaan, että muistot pitää kohdata ja asiat hyväksyä, jotta voi jatkaa matkaansa. Voiko kuitenkaan ikinä hyväksyä veristä tuskaa, jonka on joutunut valitsemattaan kohtaamaan?

Yleensä hautausmaalla vierailu herättää rakkaita kaipauksen tunteita menetettyjä läheisiä, sukulaisia ja kavereita kohtaan. Lapsuudenkotipaikan hautausmaalla tuhannet muistot leijailevat kilpaa keltaisten syksyn lehtien kanssa. Aurinko on kullannut muistot syksyn lehtiin. Niillä on kasvot ja äänet. Niin monta tuttua nimeä löytyy hautakivistä. Niin monta käsin kosketeltavaa muistoa, jos niille avaa portit. Läheisiään kohtaan tuntemansa halaukset ja hymyt ovat lämpimiä muistoja. Niiden kanssa jäisi keskustelemaan pidemmäksikin toviksi. Ohi vilahtaa moottoripyöräonnettomuus nuoruudesta tai jäältä virtaan liukastuminen. Hautakivien ääreltä pudonneita lehtiä nostellessa voi tuntea käden kosketuksen, jos vain antaa sille aikaa. Hyviä, lämpimiä ja tärkeitä muistoja.

Samalla kuitenkin vahingossa avautuu portti suljetulle, unohdetulle alueelle, puolen sydämen hautaan. Ehkä se haudattiin elävänä. Ehkä se ei ikinä lepää. Se huutaa tuskaansa vääryydestä. Se raapii multaa päästäkseen vaatimaan hyvitystä yllätyshyökkäyksen, unohdetun tuhon jäljiltä. Sinne se on kuitenkin sidottu metalliketjuilla tummien kaltereiden, paksujen ovien taakse. Ääni on jo vaiennut vaimeaksi, väsyneeksi. Hyvitystä ei ole luvassa. Unohdus on ainoa mahdollisuus. Pahuus on voittanut. Raakalainen imi perheensä sieluista voimat, varasti säästöt ja tuhlasi juhliinsa. Sydänten roippeet heitettiin ojaan. Sieltä joku tunnollinen haravoi ne unohduksen käytäville tutulle kirkkomaalle ja sulki portit, kadotti avaimen. Joku huolellisesti hoitaa kirkkomaata, pitää päällisin puolin kauniina.

Onneksi puolella sydämellä elää ja rakastaa oikein kauniisti. Joutuu vain tekemään vähän enemmän töitä ja väsyy helpommin, pitää nukkua päiväunet. Onneksi pieni sydän, jos toinenkin, lämpiää ja latautuu ison sylin suojissa. Pieni sydämen puolikas sykkii rakkautta ja kiitosta enemmän kuin kokonaisena olisi koskaan pystynyt.

Nykytaidetta erilaisin silmin

Sain kunnian päästä mukaan tuetusti kuva-artesaaniksi opiskelevien erityisnuorten taideretkelle Helsinkiin. Ohjelmassa oli opastettu kierros Kiasman näyttelyssä sekä vierailu koulun omassa taide-galleriassa Sanomatalossa, Art Kaarisillassa. Oman näyttelyn nimi on: Hämärä. Se on paperista tehty tilataideteos, johon on liitetty mukaan äänimaailma. Käsittämättömän upea kokonaisuus, joka puhuttelee monella tavalla. Tekijöiden sietää olla ylpeitä osaamisestaan.

Lähtökohtainen taustasyyni päästä opiskelijaryhmän mukaan, vaikka harrastan taidenäyttelyitä aktiivisesti, oli tyttäreni uusiin luokka- ja koulukavereihin tutustuminen. Olen aina pitänyt tärkeänä tuntea lastemme kaveripiiriä. Se on ollut hyvin antoisaa. Monen kanssa on matkan varrella päästy mukavan tuttavalliseksi. Tutustuminen auttaa ymmärtämään asioita. Samalla se sitouttaa läheisemmäksi, toivottavasti positiivisesti myös kaverin näkökulmasta. On mukavampi hoitaa yhteisiä asioita, kun tuntee vastapuolen. Samoin on mukava jutella tutulle, tai kyläillä tutussa paikassa.

Saapuessani Kiasman narikka-aulaan kaulaani kiepsahti kädet toistensa jälkeen, ja vielä perässä muutama kättelijä, jotka halusivat esitellä itsensä. He olivat kuulleet ja odottaneet kovasti tapaamistani. Olipa ihana olla odotettu seuralainen. Virkistyin heti aimo annoksesta avointa ja peittelemätöntä iloa. Moni muisti minut koulultaan ja kyseli kuulumisia. Ihanan positiivinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Juuri, kun olin väittänyt inhoavani vieraiden halauksia. Tämä oli täysin eri asia. Näiden ihmisten tarkoitusperiä ei tullut mieleenkään epäillä.

Opettajilla oli selkeästi jokin taikalanka taskussaan tai muu ote, jolla he sen kummemmin puuttumatta ohjailivat kiinnostunutta ja keskusteluun osallistuvaa näyttelyporukkaansa. Kyse oli erityisnuorista, joten olisi saattanut ajatella, että heidän paimentamisensa näyttelysaleissa olisi voinut olla haasteellista. Mutta ei ollenkaan! Päinvastoin! Porukka oli täynnä taiteesta kiinnostuneita nuoria kuvataiteilijoita, jotka käyttäytyivät viimeisen päälle mallikkaasti. He kuuntelivat opasta ja vastailivat iloisesti hänen esittämiinsä kysymyksiin tai väitteisiin. Oikein vastavuoroista tunnelmointia. Lämpö oli läsnä koko ajan! Kiitettävän ymmärtävästi ja asiaan uppoutuen myös Kiasman opas arvosti nuorten taiteilijoiden taidekokemusta ja osallistui leppoisaan keskusteluun. Ajoittain jotkut kulkivat käsi-kädessä. Joku saattoi tulla vierelle ihastelemaan näytteillä ollutta työtä. Joku teos pelotti osaa raskaan äänimaailmansa takia. Matalat äänet eivät kuuluneet korvalla, mutta keho tunnisti ne värinänä. Samoin peili, josta ei näkynytkään omaa kuvaa, kummastutti erikoisuudellaan - taikuutta!?! Erään teoksen nimi oli Nimetön. Oli vaikea ymmärtää, miksi taiteilija ei ollut halunnut antaa työlleen nimeä. Huomiota sai myös lasisen kattoikkunan päällä kykkinyt lokki, joka oli sopivasti löytänyt paikan teoksen "Etsi minut" -tilasta.

Näyttelykierroksen aikana tavoitteeni toteutui. Tutustuin uusiin taideopiskelijoihin, tyttäreni kavereihin. Mutta päivän ihanin anti oli taas kerran tunnetila, joka palautui mieleen entuudestaan tuttuna: välittömyys, läheisyys, hyväksyntä, avoimuus ja iloisuus, ennakkoluulottomuus. Miten niin monesti tämä asia hautautuu ja katoaa turhantärkeiden vaatimusten alle? Onneksi jossakin on paikka, missä saa olla oma itsensä, kasvaa omien rajojensa sallimana, tuntea olevansa tärkeä!

 

 

Tämä kuva keväältä 2013

"Olen tässä!" -näyttely

Teos: Aleksiina Salmi/ Baletti-tanssija

 

Elämä on tässä ja nyt

Korvissa jyskytti jo valmiiksi kiireisen päivän äärimmilleen viilattu aikataulu. Varmuuden vuoksi tiputtelin aamulla kotona kaikki käteeni ottamat tavarat meikkivoiteesta kahvikuppiin. Pitihän sitä varmistaa, ettei kiire ollut kuvitelmaa.

Onneksi ensimmäinen rasti oli rakkaaksi tulleen rentoutusohjaajani tapaaminen. Siitä tapaamisesta en myöhästyisi mistään hinnasta. Kaahaten kurvit kahdella renkaalla sain Formula-kuormurini juuri ja juuri ajoissa parkkiin. Nastarenkaiden pito yli +10 asteen lämpötilassa oli taattu. Kauniisti sanottuna kipitin pikakävelyä paikan päälle.

"Huomenta, huomenta!" kuului ihanan lempeä toivotus "Mitäs sinulle kuuluu?" En jaksanut uskoa, että tuo nainen oikeasti halusi kuulla, mitä sekamelskaa kuului tälläKIN kerralla. Ähisin vastaukseksi jotain hymyn sekaista. Olin jo useasti miettinyt, että voiko oikeasti joku olla aina noin pirteä, lempeä ja rauhallinen. Kautta aikain minua on ärsyttänyt suunnattomasti liian lähelle änkeävät tekopirteät ihmiset, jotka ylitse pursuten hehkuvat hymyään ja halailevat kaikkia. Minulla on tarkka oma reviiri, enkä pidä vieraiden ihmisten halailusta. Tämä ihminen oli kyseenalaistanut tuon näkemykseni. Olin alkanut luottaa häneen. Luottamus tuli sen lempeyden ja pyytettömyyden kautta. Hän ei tarvinnut minulta mitään, mutta silti hän jaksoi suhtautua rauhallisesti minuun, vähemmän rauhalliseen ihmiseen. Voisiko hän oikeasti olla kiinnostunut rauhoittamisestani? Luottamus oli avainsana reviirilleni.

Lempeä ääni kertoi minulle jälleen kerran, miten ajatuksille pitäisi sanoa: "Pois, pois!" ja että palaisin niihin myöhemmin. Nyt olisi aikaa vain itselleni. Piti jälleen keskittyä hengitykseen ja siinä tärkeämpänä uloshengitykseen. Sisäänhengitys kuppiin ja uloshengityksen jälkeen tauko. Ei saanut suorittaa, vaan kuulostella omaan tahtiin hengitystä. Konstaapeli-Mantelitumake rauhoittaisi näin valtakuntansa. Vaikka mikä paniikki ja kiire olisi meneillään, asioille voisi sanoa, että ei ole hätää, että minähän voin hengittää.

Pienoisessa laita-myötäisessä hassusti hymyillen kuuntelin Vimala Thakarin runon: Älä pelkää elämää.

Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.

Eläminen on olemista luovuuden liikkeessä.
Eläminen ei ole imitoimista, tottelemista
tai toistamista.

Eläminen on luovuuden ilmentymä ihmissuhteissasi
katseesi, sanojesi ja asenteittesi kautta.

Älä elä tiedoista, vaan ymmärtämyksestäsi käsin.
Tieto on kuollutta menneisyyttä,
ymmärrys on luova nykyhetki.

Kun luovuus täyttää tämän päivän,
koko tulevaisuus laskeutuu maan päälle..
Tulevaisuus on nyt, tulevaisuus on tässä,
tulevaisuus on ikuinen nykyhetki.

Älä pelkää elämää, se on hengityksesi.
Älä pelkää elämää, se on silmäsi.
Älä pelkää elämää, se on olemuksesi.

Hassua, mutta harjoitusten jälkeen lattialta ylös kömpiessäni, kiire oli loikkinut lipettiin. Oli muutamia asioita, joita oli päivän mittaan ohjelmassa, mutta nyt niistä olikin lupa nauttia. Näkökulma oli heittänyt häränpyllyä. Olin Elämän baarissa, nauttien Hengitys-drinkkejä ja humaltuen itsestäni.

Kiva baari, tätä private show´ta jään taas kaipaamaan.

Pieni ihminen

Pieni ihminen

 

 

Pienet, koppuraiset sormet

kylmissään ja väsyneenä

 työn touhusta

valittamatta yhtäkään kertaa.

Suu iloisesti hymyillen,

tulijalle tervetuloa toivottaen,

suoraan silmiin katsoen.

Kylmää vettä karttamatta,

pyykin pesusta pakenematta,

työläisen vaimona palvellen.

Aina aikaa antamalla,

läheisiään lämmitellen,

vieraanvaraisesti virkistäen.

Vähästänsä jakaen,

itseään vähätellen,

kyläilijää kestiten,

omiansa ojentaen.

Surunsa salaten,

tuskansa laulaen,

muistonsa piilottaen.

Loppui hento tanssi,

pienen ihmisen.

Kävi lepoon

Taivaan kartanoon.

 

 

Mummun muistoksi kirjoitettu



Satu Salmi, v. 2013

 

 

Pispalan koti

Mummoista puheenollen toisaalla pyörii jokaöinen ruletti hiljaisuudessa syvän tunteen vallassa. "Kyllä mun täytyy nyt lähteä kotiin sinne Pispalaan!" Yön hiljaisuudessa ilman valoja vanha nainen pakkaa kassejaan ja on lähdössä kotiinsa hoitamaan lapsiaan ja vanhaa äitiään. Ei ymmärrä, että välimatkaa on enemmän kuin 100 km ja äitikin on ollut mullan alla jo 50 vuotta. Ei jaksa kävellä, ei tiedä kesästä, ei talvesta. Mutta Pispalassa on koti. Muu on unohtunut.

Tuota toistuvaa tarinaa kuunnellessa mieli kaihoaa muistoihin, niihin tunnelmallisiin ja vilkkaisiin keskusteluhetkiin, kun vaarikin vielä istui kanssamme pöydän äärellä. Välillä elettiin kapinan aikaa Pispalassa, välillä oltiin sodassa. Välillä oli rauha maassa ja Pispalan torin laidalla Pukalan talo. Välillä leikittiin Peltopytingin pihalla Pirkkalassa, myytiin naapureille edellisvuonna saapuneita joulukortteja.

Kelanauhuri päässäni rätisee ja pätkii. Sieltä täältä vilahtaa jotakin ja taas sumenee. Mikä onkaan se varmin tallennuspaikka juurille ja muistoille. Eivät ne itsekseen elä, niin kuin ei mikään elä ilman ravintoa. Muistojen ravintoa on muistelu, muistojen tunnistaminen ja hyväksyminen, olivatpa muistot hyviä tai huonoja. Muistojen juuret pitävät sinut ehjänä ja kasassa. Ne kertovat, kuka sinä olet.

Joskus nuorena nauhoitin kasetille mummun ja vaarin kiihkeitä kertomuksia Uittotunnelilla uimisesta, siitä miten vaarallista se oikeasti olikaan. Milloin tahansa saattoi tukkeja tulla läpi. Lapset uivat iloisesti siinä välillä. Samoin kaivoveden nostosaitan köyden kanssa oli hauska ottaa vauhtia ja heilauttaa itsensä ilmaan. Tosin joskus köysi kietoutui lapsen kaulaan ja haukkasi elämän. Joskus keskustelun aiheena oli Finlaysonin - tai Vinlayssonnin - puuvillatehdas tai Partolan kenkätehtaan asiat tai VPK:n talon tanssit. Tunnelma oli katossa ja vanhusten silmät säkenöivät - silloin joskus.

Kasetti on kadonnut. Kertojia ei enää ole. Silmissä vilisevä kelanauhuri toimii kuitenkin vielä, toivottavasti monia vuosia. Se on kuitenkin kaunisteltu tarina, eikä sitä enää osaa kertoa yhtä toden tuntuisesti. Vanhoista Suomi-Filmeistä saattaa tavoittaa saman tunnelman, kuin keittiön pöydän äärestä vuosia sitten.

Nyt on jäljellä kumara ryhti ja kaipuu kotiin. Se vetää hiljaiseksi. Äidistä on tullut tytär ja toisin päin. Kyynel vierähtää poskelle, kun tytär peittelee äitinsä nukkumaan. Äiti sanoo (vanhasta, kaupasta ostetusta yöpaidastaan): "Oli se kyllä niin ihana, kun ompelit minulle tämän yöpaidan!"

Onko maailma niin paha, että se auttaa vanhaa kulkijaansa pakenemaan muistoihinsa koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Pispalasta löytyy tällä kertaa se muistojen koti, ikuinen koti.

Ruusutarha

Ruusutarha
 

Voi, sinua pienoistani,

katkoiko myrsky oksasi,

piiskasiko kukkasi maahan?

Älä huoli.

Kuihtuneet kitken,

hoidan sinut kuntoon.

 

Voi, sinua kaunokaistani,

kukoistatpa aurinkorinteelläni

tanssien lämmössä kesätuulen kanssa.

Nukkumaan on aika.

Väsyttää tanssien taika.

 

Voi, sinua sähikäistäni,

sohaisitko siskoa piikeilläsi?
Menikö rikki, repesikö lehtihelma?

Älä huoli.

Korjaan kyllä.

Sovinto vaan pitää tehdä.

 

Voi, sinua ruusunnuppu,

kipeäkö olet,

kiusaako kirppu?

Männyn suovalla huuhtelen sinut.

Aamun kajo taas tanssiin tempaa

kesätuulen syliin.

 

Nukkukaa hyvin kukkani rakkaat,

levätkää rauhassa,

kuukin jo nukkuu.

Aamulla taas on juhlan aika,

linnun laulua, auringon lämpöä,

mansikan makuinen taika.

 

 

Kirjoittanut Satu Salmi v. 2013

Muistoja mummusta

En ihan tarkkaan tiedä, mistä mummu oli lähtöisin, mutta suuresta perheestä kuitenkin, jonka lapset - tai minun aikanani aikuiset - minulla oli kunnia tuntea nuoruudessani. Suurin osa asui edelleen Etelä-Suomen kartanoalueella.

Nuorena tyttönä mummu lähti tietääkseni töihin sisäköksi Fagervikin kartanoon. Hän teki työnsä tunnollisesti ja pääsi siirtymään isäntäperheen mukana Satakuntaan Anolan kartanoon, jossa ihastui mieheensä. Tämä puolestaan toimi kartanolla muonamiehenä, tai "moonamiehhenä", kuten mummulla oli tapana sanoa. Hänen äidinkielensä kun oli ruotsi. Kieli ei aina taipunut ihan supi-suomalaisiin äänteisiin.

Minua jotenkin on aina ihastuttanut tämä kartanoromantiikka. Nuorena tyttönä ahmin Linnasarjoja niin, etten millään malttanut päästää lehdestä irti, ennen kuin se oli luettu. Tarinat sinänsä olivat melko samantapaisia ja yksikertaisia, mutta ne antoivat tilaa mielikuvitukselle ja mielikuville. Jo silloin elin jossakin muualla tuulen mukana.

Ei tuo aika varmasti herkkua, eikä helppoa elämää ollut. Kovaa työtä ja paljon velvollisuuksia. Hyvät työntekijät kuitenkin palkittiin.

Sota. Se on toinen juttu, jonka maailma on elämän ymmärtämisen kautta kiinnostanut minua pienestä asti. Isoisät olivat sodassa, joku vapaaehtoisena, joku kutsuttuna. Elokuvien, tarinoiden kuuntelemisen ja lukemisen kautta on päässyt jotenkin kärryille kaunisteltuun todellisuuteen. Syvä kunnioitus nousee kyllä näitä Suomen eteen taistelleita kohtaan. Se aika on kantapään kautta opettanut nöyryyttä, kunnioitusta, lujan työn tekemistä ja pärjäämisen taitoja. Valittaminen taisi olla tuntematon termi. Asiat hoidettiin. Ne ratkaistiin, eikä valitettu ja paettu kohtaamista.

No, vielä mummuun palatakseni, muistan häntä tarkkaan katselleeni yrittääkseni ymmärtää, miksi hän aina iloisesti otti vastaan, vaikka työt kaatuivat päälle, vaikka talon puilla lämmitys olisi ollut kesken tai vaikka mitä työ olisi painanut päälle, aina hän ehti iloisesti kuulostella kuulumiset ja kutsua sisään jatkamaan jutustelua kahvikupposen äärelle, tai jopa syömään, vaikka ruokaa olisi laskettu vain omalle väelle. Miten hänen hento olemuksensa oli niin voimakas?

Ikinä en muista mummun valittaneen mistään, vaikka hän palveli kaiken kaikille. Omat säryt ja sairautensa hän piti omana tietonaan. Hän jaksoi aina kaiken, vaikka työtä olisi riittänyt monelle nykymiehelle. Työoloista ei valitettu. Saunalla pestiin reilun 10-henkisen perheen pyykit kaivovedellä. Tottakai ne piti pestä! Eihän pesemättäkään voinut jättää. Mummu lauloi meille Ramonaa. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että hän lauloi suruunsa ja yksinäisyyteensä. Hän lauloi tuskaansa ulos, jotta jaksaisi.

Joku sanoi, että arjen työ palkitaan myös urheilussa. Maailmanmestaruudenkin jälkeen kaukaloharjoitukset alkavat 7 aamulla. Moni saattaa kysyä, että miksi nyt harjoitellaan, juurihan tuli menestys. Valmentaja kysyy: "Lopetitko pelaamisen? Vai ajattelitko menestyä seuraavassakin turnauksessa?" Arjen työ palkitaan kaikessa. Jos sen jättää tekemättä tai tekee puolella korvalla, ei voi myöskään menestyä täydellä teholla. Jos haluaa ottaa kaiken irti itsestään, on tehtävä täysillä se arjen työ. Sen opin näitä vanhuksia seuraamalla. Hiukan ehkä apuna luentopuoltakin, mutta periaatteessa näin.

Voi hurja, mikä kunnioitus on tätä "vanhaa kansaa" kohtaan! Voi hurja, miten meillä olisi opittavaa heiltä! En tarkoita, että pitäisi palata tuolle vaatimattomuustasolle, mutta joku yhteys tällä elämällä oli vastuuntuntoon, kunniaan ja asenteisiin. Moni asia on nykyisen helppouden kautta kadonnut mielistämme.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syksyn salaisuus

Usva nousee maan uumenista. Se vangitsee tanssijat ja piilottaa valheet. Kesän keijuille tulee kylmä ja ikävä etelän huveihin muuttavia kavaljeerejaan. Nauru katoaa. Leikki loppuu. Luonto hiljenee levolle. Se on antanut kaikkensa ja nauttinut täysillä. Se vuodattaa värinsä maahan. Syyssade puhdistaa avoimet haavat. Se huuhtelee tuskan huolellisesti. Syksy moittii keijujen käytöstä vilulla ja pimeällä. Se määrää väkensä kurinpalautukseen sisäoppilaitoksiinsa.

Itken hiljaista itkuani ilmeettömänä. Haravoin omat jätteeni tunkiolle mätänemään uudeksi voimaksi. Siivoan tarkasti palvellen jo seuraavaa kevättä. Kuulen kuolevien lehtien avunhuudon, mutta minulla ei ole voimaa auttaa niitä. Raavin ne nopeasti piiloon, kuolemaan maan hoidettavaksi. Tukehdun heidän tuskaansa. Vuodan hikeni mausteeksi syyssoppaan. Syystuuli nauraa työlleni.

Joka aamu aloitan alusta. Illalla olen valmis myöntymään tuulen kiusattavaksi uudelleen ja uudelleen kunnes tulee se aamu, jolloin syystuuli on hävinnyt taistelun pakkaselle.  Silloin voin ottaa kahvikupin voitonmerkiksi. Voin nauttia sen saaleihin kääriytyneenä. Silloin pakkanen tulee tervehtimään kirpeänä ja totena. En malttaisi luovuttaa. En tahtoisi yön moitteita. Maa vetää ylleen valkoisen peiton. Salaisuudet jähmettyvät talven patsaiksi. Niille kasvaa porkkananenä.

Palvelut verkkokauppaan - ammatiksi aamujuontaja

"Äiti! Otitko ne kengät?" huutaa Piiperoinen kaahatessamme täyttä juoksua kohti parkkipaikkaa. Täyskäännös ja takaisin. Siinä pysähtyi varmaan tintti, jos toinenkin Pihlajan oksalla haavi auki tuijottamaan 100 lasissa liukkailla puurappusilla liukasteluani. Raivokasta kassin pengontaa. Ei avainta, missä avain??? Ja kaameilla kaninloikilla märkää ruohikkoa pitkin vara-avainta etsimään. Löytyi! Ovelle! Ovi auki. Kengät mukaan. Ovi kiinni ja pikajuoksuvauhtia takaisin autolle. Silmiini nousi mielen sopukoista kuva sinisistä Adidas-piikkareista 70-luvun lopulta. Piirimestaruuskisat Kokemäellä.

"Palautitko vara-avaimen?" kysyy Piiperoinen viereltäni kylmän rauhallisesti reppu sylissään vierelläni istuen. Vilkaisin häntä sen verran nopeasti, että koko auto heilahti tien reunaa päin. "Mitäs tuo tuossa isottelee?" oli ensimmäinen ajatukseni, mutta siinä samassa tajusin, että enhän minä palauttanut avainta. Hoh-hoijaa! No, taisi olla suorituskunto kuitenkin kohdallaan. Mikä mahtoi olla tämän aamuinen aika. Kouluun ehdittiin ihan tipan verran myöhässä.

Vedenpitävien syyssaappaiden vetoketju nauroi suu auki hekottaen tyhjällä penkillä vierelläni. "Kohta joudut suutariin ja saadaan suusi suppuun! Jopas siinä hymy hyytyy!"

Matkan varrella, tehokkaan ajankäytön ajatuksella, pysähdyin tavarataloon, joka eli ilmeisimme eri vuosituhannella kuin minä. Kaupasta ei löytynyt tarvitsemiani ajovaloja, vaikka muita lamppuja oli koko seinällinen killuttelemassa. Samoin nuori miesmyyjä tuntui katsovan kiihkeästi punoittavia poskiani hieman etääntyen toispuoleisen hymynsä lomasta, kun kysyin, että mistä löytyisi taikasieniä tai ihmesieniä? Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisista.

Päätin luovuttaa aamun videopelin ohjaimen jollekin halukkaalle. Kiire loppui siihen. Liian vaikea peli tälle aamulle. Vaativuustasoa kuvatessaan valmistaja oli kyllä maininnut yleisen eläkeiän nostamisesta. Olin vahvasti sillä hetkellä sitä mieltä, että kotiäitien elinikä ei voi kyllä mitenkään olla nousussa!

Hymyilin mukavan omahyväisesti körötellessäni ihan rauhassa seuraavaa rastia kohti. Perustaisin ajankohtaiset kotisivut nettiin ja siirtäisin palveluni verkkokauppaan. Sieltä voisivat halukkaat etukäteen kysellä varauksia kalenteristani. Voisin merkitä valmiiksi omat aamuhetket, kahvitauot, lounastunnit sekä tietenkin työajan alkamis- ja päättymishetket. Voisin myydä työhaalarini kirpputorilla ja keskittyä juttelemaan mukavia aamujuontajan roolissa.

Pöytälaatikon tarinaa

.... Kauneus puhkeaa kukkaan vietellen jokaisen heikon mielen hauskanpitoon. Odotan, että saan tunkea käteni multaan niin syvälle, että kevätmyrsky ei vie minua mennessään - vieläkään.
Toivoisin, että joku rohkenisi kommentoida näitä kirjoituksiani. Mitä mieltä siis olette?
Laitan lisää, jos tykkäätte ;)

*****

 

Täyttymys

 

Kevät!

Aurinko!

Maan lämpö höyryää sisääni.

Elän kuolleen elämää, vaikka kuollut en ole.

Olen se, joka haluat minun olevan.

Suljen silmäni.

Vedän syvään henkeä.

Ilma tuoksuu mädälle.

Minä en ole mätä.

Olen tyhjä kuori - aave, joka täyttyy sinusta.

Janoinen maa imee lumipeiton sisuksiinsa,

nielaisee räystäiltä tippuvat vesipisarat

ja pukee kevätmekon päälleen.

Kauneus puhkeaa kukkaan

vietellen jokaisen heikon mielen hauskanpitoon.

Odotan,

että saan tunkea käteni multaan niin syvälle,

että kevätmyrsky ei vie minua mennessään

- vieläkään.

 

*****

 

Elämäni kevät

 

Tyhjyyttäni suojelevat ihoon kasvanut rautahaarniska,

Muumimamman käsilaukku,

eläimellinen vaisto

ja leijonan kita

varuillaan ja viritettyinä taisteluvalmiuteen

sekunnin murto-osassa

mitä tahansa vastaan hyökkäävää varten.

 

Mutta miten taistella hiljaista puuta

tai tuuletonta niittyä vastaan?

Sadat silmät läikehtivät tuulen virin laineilla

syvinä ja tappavina.

Tuulitytön helmoissa roikkuvat tuhannet ajatukset

vellovat irvokkaina myrskytuulen ilmaan

repimään ja raastamaan kevään hentoa mekkoa.

 

Kevät kuivaa ja parsii raiskatun mekkonsa uuteen aurinkotanssiin.

Haarniskani valuu multaan.

 

*****

 

Vieraana kesässä

 

Kesä kirmaa vapaalle.

Ei ole sääntöjä.

Ei ole yötä.

Ei ole aikaa mustalle,

eikä pahalle!

On kiire toteuttaa kaikki se intohimo,

joka pursuaa kuolleesta talvesta

ja mädästä maasta.

Kaikki on sallittua,

eikä mikään tee kipeää

- jos hyppää virtaan.

 

Minä en hyppää.

Uin vastavirtaan.

Minua sattuu

koskien kuohujen lyödessä vasten kasvojani.

Kivet potkivat kylkiäni.

En vuoda verta.

Se on vuotanut jo loppuun.

En itke.

Kyyneleistäni satoi aikanaan kesän meri.

 

Rannat ovat jyrkät,

mutta irvistelen itseni kalliolle.

Yritän kurkistella yläparvelta,

vaikka haluaisin astua itsekin näytämölle.

Roolivaatteet ovat huutavan muodikkaita

auringonlämmössä hentoisten varjojen yllä.

Tanssijat syövät kesänvaloa

ja juovat toinen toisensa iloa.

Makaan kalliolla voipuneena.

Aistin vahvan ja lämpimän kosketuksen.

Äiti-Kallio lataa minuun voimaa.

Herään tyhjyyteen.

Olen kiveä.

En leiki kesää.

Olen ikuisuus.

En ole kuningas, enkä narri,

olen hiljainen todistaja takarivissä,

jota ei koskaan ollutkaan,

ja jota ei kukaan nähnyt.

 

*****

 

Kirjoittanut Satu Salmi v. 2013

 

 

Kestävän ilon voimaa

Ajankohtaisia aiheita ovat kestävän kehityksen ja kierrätyksen teemat. Tärkeitä ja välttämättömiä, kuten kaikki materiaan liittyvä tuntuu olevan nykypäivänä kaikille. Silti haluaisin mennä teemassa vielä vähän syvemmälle tässä valituksen valtakunnassa.

Mietipä hetki, mistä sinä olet iloinen? Mikä tekee onnelliseksi? Ovatko ne tunnetilat hetkellisiä, vai voisiko jokin asia olla ponnahduslautana kestävään iloon ja onneen? Uskallatko katsoa peiliin vähän pidempään kuin vain siistiäksesi ulkonäkösi?

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Negatiivisuus tarttuu herkemmin ja jää päälle tuntuvammin. Valittaminen tarttuu. Joku saa siitä jopa voimaa - hetkellisesti. Kiinnostumme helpommin toisen vaikeuksista, kuin hänen onnestaan. Onnellisuudesta tai ilonaiheista puhuminen on lähinnä leuhkimista. Kel' onni on, se onnen kätkeköön! Miksi on niin vaikea jakaa toisen onni tai kehua kaveria, joka on iloinen? Liian usein kuulee kommentteja: "Siitäs sai, kun liikaa tuuletti!" ... "Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa!" ... "Mikäs tuo nyt kuvittelee olevansa?" Joskus lyriikan tunnilla arvostettu runoilija kysyi, että miksi me kirjoitamme vain surullisista asioista. Yhteistuumin vastaus oli selkeä: "Surullisuuteen saa enemmän kuvailevaa tunnetta. Siitä on luvallisempaa kirjoittaa ylitse pursuten. Ei ole luvallista hehkuttaa onneaan. Se tuntuu mairealta!"

Kasvualusta on kovin tukkoinen ilolle ja onnelle. Jokunen vuosi sitten nuorimmaiseni lallatteli iloisesti kouluun aamusella. Kaveri ei kestänyt Piiperoisen iloisuutta ja läimäytti häntä tuntuvasti poskelle! Asiasta keskustellessa kukaan ei ollut nähnyt mitään, vaikka kymmenen tyttöä seisoi porukassa. Näin syvälle meihin on haudattu ennakkoasenteet ja sopivaisuuskäytännöt. Ei sovi olla liian iloinen. Ei sovi asettua vastaan vahvempaansa. Luottamus meni sirpaleiksi tältä ystävyyssuhteelta.

Jostakin on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihan samalla tavalla kuin vaikkapa jätteiden kierrätyksessä. Mikään ei muutu nopeasti, mutta edes hitaan muutoksen pitää alkaa jostakin pienesti. Jossakin voi olla tilaa ilolle ja onnelle, silmien säihkeelle ja pursuilevalle vapaudelle, omalle itselle.
Turvallisimman paikan pitäisi olla koti. Perheen läsnäolon pitäisi tukea onnellisuutta ja iloa, ei niinkään materian kautta, vaan tunnetilana. Pitää olla paikka, jossa voi olla oma itsensä. Vapaus antaa voimaa. Se kasvattaa itseluottamusta ja oman arvon tuntoa. Sen kautta ilo ja onni tulee luvalliseksi. Pienistä hetkistä ja niistä saaduista palautteista - onnen hyväksymisestä ja yhdessä nauttimisesta, jakamisesta - kasvaa kestävämpi onnellisuus. Se antaa voimaa kodin ulkopuolellakin, ei ehkä näkyvästi, ettei tule turpaan, vaan sisäisenä olotilana, ilona ja jaksamisena. Eikö olekin mukava jakaa ilonsa sellaisen kanssa, jota tietää asiansa kiinnostavan? Sitä oikein odottaa, että pääsee kertomaan, jotta ilon aihe tuntuu vielä isommalta ja tärkeämmältä. Upeaa, että joku on kiinnostunut ja välittää. On syy elää! Olen arvostettu. Kun vastavuoroisesti kiinnostus ja välittäminen on molemmin puolista, voin kunnioittaa itseäni. Voin katsoa peiliin.

Arvokkain asia, mitä voit antaa lapselle, on aika. Kuuntele, ole läsnä, iloitse hänen kanssaan, kehu, ota syliin. Tämä toteutuu usein oikein hienosti vauvana ja vielä leikki-iän. Sitten lapsesta kasvaa aikuinen, joka osaa kaiken, ja sitä kehutaan. Siksikö, että oma vastuu lapsen asioiden hoitamisesta vähenee vain byrokraattisiin seikkoihin, kuten nimenkirjoitukseen koepaperin kulmaan? Aikuiset huokaisevat nautinnollisesti päästessään tekemään "omia asioita". Asenne kertoo lapselle, että hänen asiansa tulevat vasta sitten, kun joku ehtii tärkeämmiltä ja mukavammilta asioilta.

Jos vielä menemme hiukan syvemmälle kestävässä kehityksessä, on seuraava etappi halien ja kosketuksen tärkeys. Ai niin, ei saa koskea vierasta lasta päähän, ettei saa täi-tartuntaa! Eikä saa koskea vierasta sukupuolta olevaa alaikäistä, ettei se ole ahdistelua. Eikä saa kätellä, ettei pöpöt tartu. Mitä vielä? Tapamme kaikenlaisilla uusilla säädöksillä entistä tehokkaammin hellyyden ja empatian kautta poikivan ilon. "Eihän kukaan voi välittää kenestäkään siinä määrin, että tuossa lääppii!" Ja voi miten lässyä on kulkea käsi kädessä. No, jospa saisi halailla edes omaa perhettä. Jospa syli voisi olla avoin vielä isommallekin?

Yhdessä jaetut hetket kasvattavat ilohuippuja. Hyväksytty ilo kasvattaa luottamusta. Kosketus näyttelee isoa roolia. Koskemisen ja halailun syyt halutaan liian usein ymmärtää väärin. Mitäpä, jos joku vaan haluaa halata, siksi että se kuuluu asiaan, siksi että välittää ja haluaa näyttää sen niin usein, ettei ajatus pääse unohtumaan ja niin usein, että läheisyydestä tulee voimanlähde? Onnellisuushormonia ei pysty huijaamaan. Sitä erittyy vain, kun olet oikeasti onnellinen. Vapaus olla iloinen luo pohjan kestävämmälle onnellisuudelle. Onni on voima, joka pitää sinut terveenä. Halaus on merkki siitä, että olet terve ihminen!

 

Syysaskarteluja

Nyt laitan taas välillä tällaisen normaalin bloggauksen. Aiheena on meidän tyttöjen syysaskartelut. Jos vaikka joku muukin saisi idean puuhastella lehtien seassa ennen haravaan tarttumista.

Eräs meidän tytöistä toi vuosia sitten kotiin aivan ihanan, koulussa itse tekemänsä vaahteranlehtiovikoristeen. Ihanaksi sen silloin teki myös se asia, että kaikilla meillä ei kädentaidot tai narunpyörittämisen ymmärtämys kehity samaa luokkaa. Tulos oli kuitenkin aivan upea - silloin.

Meidän tyttöviikonloppu osui kaikin puolin juuri sopivaan ajankohtaan. Sää oli ehtinyt riittävän iltakirpeäksi saunomisen välissä ulos virkistäytymiseen. Samoin päiväaurinko lämmitti vielä siinä määrin, että kutsui ulos näpertelemään.

Saunan lämmetessä korjailimme maalauksen jäljiltä apua huudelleen saunan lampun. Se ei jotenkin lämmetessään tykännyt pysyä kasassa ollenkaan. Kaikenlaisia liimojakin olin kokeillut, mutta irvistely vain tuntui jatkuvan. Ehkä sillä oli liian kuuma ja sen vuoksi irvisteli löylyissä. Nyt kuitenkin vaiensimme sen valituksen ja kiedoimme sille luonnonnarusta tukireunuksen. Olisin halunnut tehdä sen hiukan paksummalla köydellä, mutta tämä sai nyt kelvata aluksi. Parempi joka tapauksessa kuin rivosti irvistely. Ehkä sille tuli nyt turvallinen olo, eikä tarvitsisi enää nyrpistellä.

Lauantai-päivän aikana sen sijaan, että olisimme haravoineet lehtiä pois pihasta, kannoimmekin kassikaupalla pihaan lisää lehtiä - kauniin värisiä vaahteranlehtiä. Kaadoimme ne kasalle muutenkin lehtikylvyssä komeilevalle, syrjään siirretylle yläpihan askartelupöydälle. (Ei kannata muuten heittää pois hyljättyä puutarhapöytää, vaan siirtää sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi hyödyntää erilaisiin näpertelyihin.) Tuulenpuuskat nappasivat lehtipinon huis-hais ympäriinsä levitellen. Siinäpä juoksimme lehtiä kiinni takaisin pusseihin ennen kuin pääsimme varsinaiseen työhön.

Kävimme nappaamassa ojapajusta norjia, ohuita vitsoja (tarpeeksi pitkiä), joista perkasimme lehdet ja pienet oksanalut niin, että jäljelle jäi taipuisia saittoja. Näistä taivuttelin meille kaikille kolmelle pajukranssit, joihin sitten oli tarkoitus alkaa sitoa vaahteranlehtiä. Tarvikkeeksi kävi ainoastaan ohut luonnon naru. Myös ohut rautalanka tai kalastajalanka olisivat sopineet lehtisidontaan.

Tytöt sitoivat lehtiä noin 3-4 kerrallaan nipuissa pyöräyttäen aina langan niiden lehtivarren kohdalta kranssin ympäri. Siinä pyöritellessä, ja aina vain kauniinpia lehtiä etsiessä, solahti turistessa melkoinen tovi. Aivan ihana rupattelutuokio kattavan lajisista asioista pienten ja isompien mielensopukoista. Sää oli juuri sen verran lämpöinen, että ilman sormikkaita pärjäsi. Kuin huppista vaan huomaamatta meille valmistui kolme kaunista vaahteranlehtikranssia ovenpieleen. Ne kätkevät monta tarinaa hymyillessään siinä ohikulkijoille.

Askarteluteeman kunniaksi askartelimme vielä vähän sisälläkin. Valmistimme yhteistuumin illalliseksi tuhdin pizzan.

Illalla huoneiden hiljentyessä mietin itsekseni kaikkia pieniä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Miten monta juttua jääkään kiireessä kuulematta. Miten helposti tipahtaa sivuun, ellei asioille anna aikaa, eikä niistä tiedä.

 

 

 

Herra Pupunen testilentäjänä

(nurkkahuoneremontin edistymisestä/ osa 3)

Olo on kuin Iines Ankalla eilisen suursiivouksen jäljiltä. Kaikenlaista villakoira- ja muuta kenneliä olikin kertynyt remontin suojissa melkeinpä yli äyräiden. Nyt sain kaakerrettua itseni juuri ja juuri kahvinkeittimen kautta pöydän viereen. Sekin aiheutti tuskaa ja huohotusta.

Onneksi kahvi oli ilmestynyt keittimeen. Ilman sitä olisin saattanut näyttää jopa Mummo Ankalta. Mutta, jos minä olen Iines Ankka, niin kukas tyttö sitten nukkui nurkkahuoneessa viime yön? Tiinu, Liinu vai Leenu? Ei se ainakaan poika ollut. Enkä usko, että Hansu Ankka olisi jaksanut lähteä kouluun. Olkoon se syvä vahvistus siitä, etten ole ihan vielä Mummo Ankka, vaikka lähipiiriin vauvoja tupsahtikin hiljattain <3.

Nurkkahuone valmistui siis siinä määrin, että Piiperoinen muutti sisään. Hauska huomata, mitkä ovat ne tärkeimmät tavarat, joita sinne ensiksi piti kantaa mukana: Herra Pupunen, Lamppe, Bogi sekä Puppe ja tietenkin koulureppu, puhelin ja iPad. Retro-mainosvalo-yövalonsa loistaessa hämärässä kuului: "Äiti, tää on niinku Piccadilly Circus!" Pienestä ovat lapset iloisia... Ensimmäisenä Helsinki-Lontoo -huoneessa nukuttuna yönä illan viimeisinä tunteina hyvän yön toivotusten jälkeen huoneessa välähteli salamavalo. Parrasvaloissako Piiperoinen?

No, huone ei ole ihan valmis vielä. Eikä ole tarkoituskaan. Nyt elelemme hetkisen mietiskellen, onko alustava suunnitelmamme huonekaluhankinnoiksi toimiva. Siihen asti mennään vanhoilla sijaisvarusteilla. Koulupöydän roolia saa hetkisen näytellä vanha askartelupöytä, joka todistaa ajan kulusta ja lasten kasvusta. Ehkä sekin auttaa erotyössä ja muutoksen hyväksymisessä. Samoin divaanihankintaa odottavaan tv:n katselunurkkaan raahasin 10 vuotta vanhan pikkudivaanin, joka hankittiin Piiperoiselle tv:n katseluun ihan pikkuisena. Voi, miten hassukuriselta iso tyttö näyttikään istuessaan siinä englannin kokeeseen lukemassa!

Minusta huoneen pitää olla toimiva käyttötarpeen mukaan, joten parhaiten siitä kertovat muodostumaan alkavat läjät ja pinot. Tämän vuoksi olen ennalta pohtinut koko seinän levyistä syvää lokerikkoa, johon saisi piiloon sitä sun tätä rönttäkampetta. Samaan kompleksiin kuuluu kivasti työtaso, jotta se ei vie erillisenä turhaa tilaa. Piiparisen kotiteatteri on suunniteltu samaisen hyllykön päälle. Sen katselua varten olisi tilauksessa divaani... Ai niin, lamppukin tarvitaan. Jossakin näin tumman, metallisen, kruunun mallisen kristallivalon. Kunnes muistan, missä se oli, pitää pärjätä remonttityövalolla.

Hiljaa hyvää tulee. Näin syksyn ensimmäisten liukkaiden ja mustan jään aikana ei kannata kaahailla ;) Ollaan siis kuulolla.

Kauhun kääntöpiiri

Kauhun kääntöpiiri hyökkää korvan takaa aivan yllättäen. Juuri, kun kuvittelit kaiken olevan järjestyksessä. Juuri silloin, kun vähiten sitä osasit odottaa. Se kietoo sinut kultamitaleihin, kaverijengiin tai työpaikallesi. Se kahlitsee liikkumattomaksi onnennauhalla, jonka toinen puoli on teräviä piikkejä täynnä. Ne pureutuvat lihaasi ja syövät sinusta voiman. Kääntöpuolella näkyy uhkauksia, jotka ovat vain sinulle tarkoitetut. Kunniasi riistettäisiin, jos et alistuisi vahvempien sanaan. Ulkopuolella koreilee kaunis julkisivu, huolella rakennettu. Et pysty liikkumaan, etkä pääse lähellekään taitotasoasi ahdistuneena ja tuskissasi.

Kauhun kääntöpiiri ei näy kartalla. Sen paikka on salaisuus, joka on vain vahvoilla tiedossa, tatuoituna sydänkalvoon. Se on vahvuuden työkalu, taisteluase, jonka voima on mittaamattoman tehokas. Kun on kerran joutunut sen kahlitsemaksi, ei toista kertaa sano vastaan vahvemmalleen. Kauhun kääntöpiiri leijuu käskyä odottaen korvien korkeudella siellä, missä joku yrittää puolustaa oikeuksiaan rehellisyyden ja oikeudellisuuden, kohtuuden nimissä.

Ilma värähtää. Näkymätön salama iskee. Se vie sinulta puhe- ja toimintakyvyn. Taistelun voittaja on selvillä ennen kuin ehdit ladata ajatuksesi. Kääntöpiirin järistyksen aikaansaama paine vangitsee sinut koloosi piiloon häpeämään ja miettimään uutta näkökulmaa sääntötulkintoihin, elämän eväisiin. Suurennuslasilla etsit aivosopukoistasi sitä sivulausetta, jossa kerrotaan, ettei asia itseasiassa pidäkään paikkaansa juuri sinun kohdallasi.

Alat varmuuden vuoksi kävellä kyyryssä välttääksesi Kauhun kääntöpiirin sivallukset. Roikotat päätäsi kohti maata välttääksesi näkemästä vääryyttä, johon mielesi tekisi puuttua. Kasvatat laput silmillesi ja luikit savuna ilmaan. Vältät häiritsemästä turnajaisvoittajia ja heidän saamaansa kansansuosiota. Kaikkihan on hyvin - kansa hurraa ja iloitsee.

Katoat maailmasta. Kasvatat muurin, oman ruusutarhasi. Arvet tihkuvat verta joka kerran, kun ruususi oksa taitetaan vahvempien ruokapöytää kaunistamaan. Kasvoit kauniisti ilakoiden, vapaasti nauraen kukkaniityllä, kivikkopuutarhassa. Vaan kuihtunutta kukkaa ei kukaan muista. Pudonneilla lehdillä nelistää voittajien valjakko.

Fair Play?

Kuka keksi väittää, että elämä olisi reilua, tai että tasa-arvo oikeasti toteutuisi? Kiltit ihmiset marssivat sinisin silmin tasa-arvoansoihin tai reilun pelin ansoihin. Mitä onkaan Fair Play? Metsästysraudoilla metsästäminen on kai sallittua, jos ne ovat hetitappavia. Olemmeko me verrattavissa pienpetoihin? Ansarautojako saa käyttää tasa-arvoasioissa ja Fair Play -jutuissa, jolloin asianosaisten suut saadaan suppuun jollakin tapaa erittäin nopeasti - kävellään yli, tai osoitetaan jyrkästi paikka nurkassa. Fair Play'tä opetettaessa unohdetaan mainita, ettei se aikuisten oikeasti ole totta. Näkymättömyysviitta saattaisi pelastaa reilun pelin sääntötulkinnoilta. Näkymättömyyskankaan kangaskauppaan ei johda opasteita. Viistokujalta saattaisi ehkä löytyä...

Sanoiko joku, että ravintoketju katkeaisi jonnekin... Eipä katkea. Vahvin voittaa aina elämän kiertokulussa. Niin se vain on, vaikka kuka väittäisi mitä. Kaikkialla on oma hierarkiansa. Vahvemmat ihmistyypit tai muulla tavoin asemansa ansainneet ovat niitä, jotka sanelevat säännöt olipa kyse  miten hienoista arvoista, toimintamalleista, tai säädöksistä tahansa. Kaiken ratkaisee se, missä kohdin ravintoketjua seikkailet.

Ei tarvitse katsoa kovin kauas, kun löytää asian, joka ei koske sinua, minua tai häntä... Kaikkien asioiden sääntörikkomuksille on omat "puskalakinsa". Periaatteessa asia koskee kaikkia, mutta käytännössä sovelluksia on ääretön määrä. Jokainen valistunut kansalainen huomaa lähellä tapahtuvat sääntörikkomukset aiheesta kuin aiheesta, mutta ei niihin puututa. Ei sovi pistää nenäänsä toisen reviirille, ei pyytää, eikä kysyä. Ei kuulu minulle. Kukin hoitakoon omat asiansa. Mutta autapa armias, jos suusi avaat, vaikka kuinka nätisti väärässä paikassa. Jo kohta onkin ansarauta odottamassa iltahämärässä. Se sattuu pahasti ja syvältä - jos siis satut jäämään henkiin.

Ihmisten ansaraudoista pahin on henkinen painostus; syrjään potkaiseminen, arvottomaksi tekeminen, nenän vartta pitkin katsominen. "Miten ihmeessä tuo ihminen uskalsi noin sanoa?" Vaikka asia olisi kuinka oikea, ei sillä ole väliä, jos paikkasi ravintoketjussa on vahvempien ruokapöydällä. Siinä ei ole järkevää jäädä auttamaan heikompaa, koska silloin oma vauhti hidastuisi ja peto söisi suihinsa, tai raahaisi koloonsa piiloon seuraavaa näläntunnetta odottamaan. Jäisit hampaankoloon.

Pienestä asti lapsia opetetaan reiluuteen ja tasa-arvoon. Silti kaiken aikaa jo lasten keskuudessa näkee, että hyvin pärjääviltä sallitaan enemmän rikkomuksia kuin huonommin pärjääviltä. Samoin hyvien pelaajien rikkomuksilta saatetaan sulkea silmät herkemmin kuin huonompien. Ei ole elämä reilua. Se on pelikenttä, jossa parhaat aseesi ovat itsekeskeisyys, huomionhakuisuus ja sääntöketteryys. Kaupunkisodassa porsaanreikiä löytyy joka paikasta. Ketterimmät osaajat vilistävät niistä mennen tullen ja lataavat täyden lippaan selkääsi ennen kuin ehdit hölmistyneenä edes tajuta asiaa.

Tästä huolimatta opetan lapsilleni rakkautta ja hyviä tapoja, kaunista käyttäytymistä ja toisten huomioon ottamista, heikomman auttamista. Opetan siis vääryyden ymmärtämistä. Miksi työntäisin lapsiani suden suuhun, petojen saaliiksi. Kaupunkisodan vaaroista huolimatta opetan lapsilleni tarinaa kauniista maailmasta, jonka portit toivon heidän löytävän piilosta rehevöityneen muurin suojista ennen lohikäärmeen saapumista. Opetan yksinäistä elämää varjojen suojissa.