maanantai 20. tammikuuta 2014

Syväjäässä

Kuka unohti pakastuksen päälle? Nyt sitä ei enää saa pysäytettyä. Lämpötila laskee laskemistaan. Säätönappi on rikki. Ohjekirja on hukassa. Huoltomiehellä on muita kiireitä. Jääkiteiden sisällä sykkii toivon vire. Toivo on lupaus uudesta syntymästä. Toivoko on huoltomiehen nimi? Missä hitossa se kuppaa? Kahvilla varmaankin naapurissa.

Elämä on merkillistä. Juuri, kun huokaisee nauttimaan hyvästä olosta, pommi räjähtää odottamatta. Siitä lähtee yleensä liikkeelle melkoinen sarjatuli, joka ei suostu pysähtymään. Kiihtyvällä vauhdilla räjähdykset lähipiirissä vaan lisääntyvät. Mielen taistelutanner on syvillä uurteilla. Välillä tumma, liikkumaton hiljaisuus varoittaa uudesta räjähdyksestä. Joka paikka on rikki. Kaikkialta särkee. Tuska kirvelee suonissa.  Vihollista ei näy. Ei voi puolustautua. Tyhjä sokeus on vastassa. Kukaan ei vastaa.

Olen aina ollutkin liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Yritän löytää kaikesta hyvää ja kaunista. Ehkä se on juuri se kipinä, joka on aina uudelleen auttanut ylös syvistä kuopista. Toivo-nimisellä rätillä siivoan sotkut, jotta auringonsäteet mahtuvat sisään - edes hetkiseksi ennen seuraavaa myräkkää. Hymy-nimisellä suunnitelmalla valan uskoa, jotta jaksan herätä odottamaan tämän taistelun taukoamista. Halaus-nimisellä aseella imen voimaa itseeni, jotta muutkin jaksavat jäätymättä luottaa puolustustrategiaani. Luovutusvoittoa en anna! Viimeiseen pisaraan taistelen!

Melkoista aivojumppaa! Vaatii äärimmäistä aivonystyröiden virkistelyä keksiä jälleen uusia ja uusia keinoja löytää ratkaisun avaimet, tai edes oikea polku kartalta. Lähinnä ojassa on tarvottu talvikausi. Onneksi Gore-tex'it on käytössä ja pimeä on peittänyt ulkonäköpaineet. Pitää vain uskoa, että polku on oikea, että valo tunnelin päässä ei olisi kangastus, että toivoon voi aina luottaa.

Mikä on se pahin tuska elämässä, ellei omien lasten parantumattomat sairaudet, joita ensin oli vuosia yhdellä. Sitten rattaisiin kolisi toisen lapsen murhe, jota työstäessä kärry ajoikin miinaan ja räjähti: kolmannen lapsen elämä kyseessä... Moni väittää tietävänsä, mille voi äidistä tuntua. Joku voisi tietysti rauhoittaa, että keskitypä vain olemaan äiti. Minulle äitiys on kuitenkin muodostunut lasten sairauksien myötä kasvavalla tahdilla aivan eri mittasuhteisiin, kuin ehkä voisi kuvitellakaan. Kuntoutus, ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, huolen puheeksi ottaminen ja lämmin syli, yhdessä jaksaminen ovat viimeisimpien vuosien tärkeitä oppeja, joiden varaan tukeudun sotasuunnitelmissani.

Kovin hauras oli mieli viime viikonloppuna sairaalapäivystyksessä lapseni kanssa yötä viettäessä. Kuuntelimme samanikäisen teinitytön tuskaa. Poliisit toivat hänet käsiraudoissa ja sänkyyn sidottuna päivystyksen tarkkailuosastolle, jossa mekin olimme hoidettavana. Tyttö oli joko humalassa tai huumeissa, ja huusi kaikkea mahdollista rivoutta, mitä vain keksi noin kahden tunnin ajan. Hän haukkui apua tarjoavia hoitajia, vartijoita ja potkaisi päähän äitiään, joka yritti tulla avuksi lähelle. Tyttö oli vetänyt puukolla ranteensa auki. Hän oli kovin kipeä ja itkuinen. Silti hänellä oli paremmin asiat, kuin meillä - mikäli on vain suostuvainen löytämään välittävät läheisensä ympäriltään. Joskus se on vaikeaa, mutta sitä tälle tytölle toivoisin, jotta löytäisi elämänsä. Hauraaksi mieleni tekee se, että oma lapseni kuiskasi itkuisena: Kiitos Äiti, että oot mun kanssa täällä.

Vedän taas syvään henkeä. Kädet etsiytyvät ristiin leuan alle. Kurkistan ulos ruudun takaa. Kaunis pakkaspäivä. Ei se ehkä niin kylmä olekaan. Talitiaisilla on päivätanssit meneillään. Iloisesti ne pörrääväät puusta toiseen kimaltelevien lumikiteiden lyödessä tahtia vallattomilla säteillään. Elämän salakieltä. Ehkä minä ratkaisen joskus sen koodin.

Läheisten lämpö takkana. Rakkaus suunnan valona. Sisu jäässä naskalina. Koti akulle laturina.
Ehkä se kevät siitä joskus elämällekin...





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti